8.12.04

Tuhkaa

Heinäkuussa, ei siitä ole kuin muutama tunti, olipa kerran (näillä sanoilla olisi pitänyt aloittaa), kolme ihmissuhdetta, ehkä voidaan puhua pareista, tosin tätä nimitystä eivät kaikki allekirjoittaisi, jotka viettivät kesää, kaikki erilaisissa elämäntilanteissa, erilaisin historioin ja erilaisia kautta (enimmäkseen opiskelu-) toisensa tuntevia. Ja niin kävi että kuului himps ja humps, kaikki kääntyi päälaelleen, olipa kerran (näillä sanoilla olisi pitänyt aloittaa) vain ihmisiä joita sattui, tai no ei kaikkia (ei kaikkien sentään ihan siinä tilassa tarvinnut olla, jumalattoman kiitos), mutta joka tapauksessa tulevaisuudensuunnitelmat olivat muuttuneet kaikkien osalta, moni asia oli näyttänyt paremmalta kesällä, auringon valoko sen..., ja joulukuussa tuntui että hapuili tyhjää, varmasti jokainen heistä tahollaan, tavallaan (ehkä ei - muistakaa että tapanani on yleistää ja kärjistää kaikki hedelmänkuorinnasta alkaen), tai muuten vain, ja kuinka ihminen muuttuu kun hänen luokseen tuodaan väkisin muutos, se on havainto joka ei jätä rauhaan, ainakin yksi heistä nyt toivoo että moni asia olisi jäänyt tapahtumatta, ja toisaalta moni olisi jäänyt tapahtumaan, tapahtuvaksi, pysyvä tapahtuma, pysyvä tila, se olisi kaunis ja hyvä.

Viime yönä olin metsässä, jonka puut olivat järjettömän pitkiä, enimmäkseen lehtipuita. Seisoin siirtolohkareen laella, sekin kerrostalon korkuinen, sen edessä kasvoi kaksi puuta, ehkä haapoja, harmaakuorisia lehtipuita kuitenkin. Päätin laskeutua niitä pitkin maan pinnalle. Lähin ihmisasutus oli kaukana, hyvin kaukana minusta sillä hetkellä ja otin ensimmäisen askeleen, oksa oli käsivarren vahvuinen, katsoin alas, oksien ryteikkö maahan asti ja tajusin että jos putoisin, loukkaantuisin pahasti. Ajatus herätti lämpimän tunteen. Kuinka pahasti minua sattuisi? Halusin kärsiä. En uskaltanut antaa mennä, kiedoin käteni puunrungon ympärille, syleilin sitä. Voimani olivat menneet, olin väsyneempi kuin koskaan muistin olleeni ennen, ei toivoa päästä alas, ei edes takaisin kivelle. Roikuin puussa. Aika kului. Olin jäänyt vangiksi, mutta kuvittelin itseni maan pinnalle. Katsoin taakseni, puut olivat nyt kaksi korkeuksiin kohoavaa valkoista patsasta, ihmishahmoja, mies ja nainen, metsän keskeltä ne erottuivat, minä heräsin vanhasta minulle rakkaasta talosta, lähdin ulos, en ole ennen nähnyt niin saatanallisen näköisiä demoneja, minut haluttiin tappaa, minua kohtaan tunnettiin vihaa, mutta sitäkin enemmän inhoa, halveksuntaa, minun oli paettava, tuttu ja turvallinen jäi taakse. Ne olisivat raadelleet minut. Kello 7.02, räps. Oli pimeää. Ei turvallista vieläkään, seinät lähestyivät.

Ei kommentteja: