Kymmenen jakson jälkeen on hyvä pitää pieni tauko. Hengähtää ja pysähtyä miettimään mitä on taas saanut aikaan. Ei varsinaisesti näkyviä tuloksia (no kolme ihmistä on sunnuntain jälkeen poistanut minut Pinserin listastaan, mutta ei se mitään, olin itsekin aikeissa pyytää juuri niitä kolmea poistumaan), eikä sanottavia merkityksiäkään muille kuin itselle.
Oli pakko tehdä jotain. Aloin menettää otettani; tänne kirjoittaminen oli inspiroivaa vielä silloin kun en kertonut itsestäni mitään, syksyn mittaan se muuttui lähinnä tiettyjen asioiden ympärillä käydyksi kiertelyksi. Joku voisi ehdottaa että mitäs jos et vaan päivittäisi sinne vähään aikaan. Tämä tuntuu kuitenkin puhdistavammalta projektilta. Muistikuvia nuoruusvuosilta, sellaisina kuin ne melkein eivät ihan tapahtuneet tai ainakin liippaavat läheltä jos eivät aina 100% paikkaansa pidäkään, mutta osapuilleen silti, tai välillä. Näin saatan itseni yhteyteen paitsi menneisyyteni kanssa, myös sen tyhjänä tauluna verkkokirjoittamisen maailmaa vielä vuosi sitten katselleen hyväuskoisen nuijapään kanssa, ja kun muistelmat on jätetty taakse (menee tässä vielä hetki, tällä hetkellä ollaan keväässä -98) olen löytänyt itseni ja voin taas aloittaa puhtaalta pöydältä, sanankäytön iloa säkenöiden. Ai ette usko? No en varsinaisesti minäkään.
Ehkä tämä oli vain hätäratkaisu. Välillä tuntuu että aika käy elämässä vähiin, välillä taas ettei mitään muuta olekaan kuin loputonta aikaa tästä hautaan asti. En tiedä kumpi on ahdistavampi ajatus.
Eli siis se minkä tahdoin teille uskollisimmille ystävilleni todeta oli: Karhu kanssani. Ei tätä niin kauaa enää kestä. Tehkää havaintoja. Tekin olette joskus olleet nuoria.
"I'm being eaten by a boa constrictor..."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti