Puiden oksilta kuivuva veri valui hidastuvina noroina jäätyneiden pikkulintujen ylle routaiseen maahan ja minä en jaksanut ajatella kuin
eilistä leimasi kaverilta lainattu digikamera (thänks, J) jolla ikuistin lähinnä tätä asuntoani sellaisena kuin sen haluan muistaa, mutta myös epäonnistuneiksi tuomittuja auringonlaskunäkymiä tuomiokirkosta, maisemaa parvekkeeltani enkä tietenkään jättänyt käyttämättä hyväkseni tilaisuutta räpsiä muutamia uusia otoksia vankilan seiniä koristamaan
itseään? Miksi? Olin meikannut juhlia varten kerran aiemmin, mutta niitä juhlia ei koskaan tullut ja minä istuin kotona aamukahteen odotellen puhelinsoittoa, keneltä tahansa. Ja taas olisi pitänyt. Mieluummin leikkasin hänen kuvansa pieneksi silpuksi, kirjekuoritin, postitin, nauroin, en enää ollut hänen vankinsa. Oli hänen luonaan ennenkin
juhlittu, nyt on aika palata arkeen. Etukäteen oletin vuosipäivän olevan merkityksellinen, ja kai sillä symbolista arvoa oli. Kuukausien ajan olin miettinyt mikä olisi juhlakirjoitukseni, elättelin eri aikoina kolme erilaista suurta ideaa, toinen toistaan enemmän työtä vaativaa, kunnes viikonloppuna tajusin että olisi parasta olla kirjoittamatta mitään. Otsikko ja kuva kertoivat kaiken tarpeellisen, ja sillä kuvallakin on hassu ominaisuus: se muuttuu kun sitä katsoo tarpeeksi
kauan odotettu päivä: proseminaaritutkielmani, jonka viikko sitten printtasin, kopioin, jaoin kaikille kurssilaisille ja sen jälkeen huomasin otsikossa asiavirheen, käsitellään tänään. Olen valmistautunut saamaan niskaani kuraa ja tonnin ylimielistä halveksuntaa niiltä, jotka tekevät akateemista tutkimusta oikein ja käytäntöjen mukaan, mutta puolustan silti omaa näennäisfilosofista linjaani, joka perustuu siihen, että kun tutkimus on kielellisesti kaunis, jopa, sallittakoon minulle, proosallinen, se on parhaimmillaan. Asiat on kaikki kuitenkin joku käsitellyt aiemmin - uutta on nykyisin enää mahdoton tehdä. Panostettakoon siis kieleen ja
ilmaisuun. Siinä missä varsinkin tämän syksyn kuluessa tunnuin hukkuvan epäasioihin, voi Silmänkääntövankilan vuodesta numero kaksi tulla jotain erilaista, melkein toivon sitä. Olin alkanut väsyä. Nyt tuntuu taas hyvältä
eikä loppu ollut erityisen onnistunut, mutta se oli kuitenkin työtä; sitä pienten asioiden järkähtämätöntä ja toisinaan järjestelmällistä eteenpäin viemistä, jota harva osasi, vielä harvempi jaksoi ja ne loput sitten tekivät. Loppu sai useimmat heistä näyttämään naurettavilta. He eivät olleet elämässään koskaan varautuneet sen kaltaisiin tilanteisiin, koska heistä kenellekään ei ollut tullut mieleen että sellaisia voisi koskaan tulla vastaan kuin kirjoissa. Kuolemaa ilman varsinaista elämän päättymistä, se oli yksi toimiva kuvailu niistä päivistä. Ei henkeä, muttei hengen puutettakaan; jotain pienempää ja merkityksettömämpää. Talven tapaista toimintaa, sen tietämistä, että oli olemassa elämää, mutta yhtä lailla sen hyväksymistä, ettei elämä ollut saavutettavissa, ettei se ollut enää edes näennäisesti toimivassa
tilassa, ja olo on kummallisen kevyt, adrenaliinia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti