Tänään puhun taas elokuvista. On sinällään aika hassua että puhun yleensä koskaan elokuvista, koska en ymmärrä niistä juurikaan mitään. Elokuvat eivät vain ole kaikista minuin taiteenala. On tietysti niitä teoksia jotka koskettavat omien ajatusteni värähtelytasoja, mutta kyllä kokonaisvaltaisempia kokemuksia antavat yleensä musiikki ja kirjat. Tämä alustuksesta käyköön, ja johdatelkoon lukijat päivän aiheeseen. Joka totta puhuen tuli mieleen jo viikkokausia sitten, unohtui taas, pulpahti ehkä ajatusten pinnalle hetkeksi räpiköimään muutama päivä sitten ja katosi tyrskyihin kunnes lopulta tänään... Mutta minä jaarittelen taas. Olen pahoillani. Siis kenen ohjaajan työtä sinun elämäsi olisi, jos se olisi elokuvaa? Oletko koskaan miettinyt? Ehkä et. Harva on, harva viitsisi edes vaivautua vaikka ehdotettaisiin. Mutta minäpä tuumailin tätä, ja lopputulokseksi päättelin että ensimmäiset parikymmentä vuotta minua ovat olleet David Lynchiä (se ainoa joka vakuuttaa joka hemmetin tekeleellä johon on nimensä lätkäissyt, myös Dyynillä, mitä tässä haluan teille epäilijöille erityisesti korostaa). Siis lähinnä sellaista tässä-pikkukylässä-on-menossa-jotain-perin-outoa -tyylistä Lynchiä. Sitä on seurannut lyhyt Lukas Moodysson -vaihe, ja nyt onkin jo useamman vuoden ollut silkkaa Darren Aronowskyä tämä oleminen.
Jään odottamaan kuka puikkoihin seuraavaksi tarttuu.
"And as the company passed from the valley
Into a higher ground
The rain beat on the ridge and on the meadow
And on the mound
Until nothing was left, nothing at all
Except the body of sorrow
That rose in time
To float upon the surface of the eaten soil..."
(Nick Cave, The Carny)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti