Oikeasti joskus kiusaa se, ettei voi tietää. Siis tietää sitä että ketkä kaikki ovat oikeasti olemassa, ketkä ovat pelkkää kulissia. Muutaman vuoden takaisen elokuvan mukaan tätä voisi kutsua vaikka Truman-show -ilmiöksi. Ehkä kertoo jotain niistä reiteistä joita pitkin ajatukseni kulkevat että olen pohtinut samanlaisen skenaarion mahdollista todenperäisyyttä jo vaahtosammuttimen kokoisena natiaisena. Siis sitä, että kaikki muut ihmiset esiintyvät näytelmässä jota pidetään yllä vain jotta minä kuvittelisin kaiken olevan hei ihan okei. Nykyelämässä sellainen käy mielessä esimerkiksi naapureiden kohdalla. Eihän niitä seinänaapureita koskaan näe. En tiedä miltä he näyttävät; vain satunnaisin väliajoin kuuluu seinän takaa ääniä, jotka ovat aina niitä samoja. Sieltä kuuluu a) äänekästä seksiä, b) hirvittävää riitelyä, c) kitaransoiton opiskelua, d) vauvan itkua, e) hyvin pieneltä ja kiukkuiselta kuulostavan koiran jäpätystä. Mikään näistä äänistä ei koskaan kuulu samaan aikaan toisen äänen kanssa. Niiden välillä on yleensä aina pitkä hiljaisuus, tuntuu melkein siltä kuin yksi päivä olisi omistettu yhdelle äänelle. Ja ne kuulostavat aina samalta. Kitaransoitto on aina sen saman soinnun junnaavaa toistamista. Vauva huutaa aina yhtä kauan. Rakastelun kliimaksi on aina yhtä huikea. Aikansa kun tätä on kuunnellut ei voi olla tulematta mieleen että nauhojahan ne ovat. Ei siellä asunnossa ole ketään, verhojen takana on 46 neliötä tyhjää tilaa, ja pelkkä soitin, johon tietokoneohjelma arpoo syötettäväksi kerran pari päivässä jonkun viidestä nauhasta. Niin sen täytyy olla.
Olisi yksi toinenkin ajatus. Taas niitä jotka olisivat saaneet jäädä syntymättä. Mutta ei sillekään mitään voi että tuli tuossa viikonlopun aikana mieleen: mitenköhän miehen psyykkeseen vaikuttaa se, että virtsaaminen on toimitus jonka kykenee omin silmin näkemään alusta loppuun? Tästäkö saa alkunsa naisen ja miehen ajatusmaailman väitetty ero? Meneekö siis ns. kusi päähän?
Te ette lukeneet tuota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti