Ironia on vaikea laji. Jotkut haltsaavat sen ihan suvereenisti, toiset joutuvat räpiköimään sen kivikkoisissa vesissä tämän tästä nenälleen tuuskahtaen. Kuten minä. Eilinen vauvakuumekirjoitukseni on aiheuttanut jo nyt muutamia hämmentyneitä kyselyitä siitä että olenko tosiaan minä kaikista ihmisistä sairastunut tuohon kieltämättä monesti tämänikäisillä tavattavaan oireyhtymään. Ei, en ole. Kyseinen kirjoitus on vain puolivillainen idea joka jää hämäräksi koska oletin oman nokkeluuteni kantavan liian pitkälle. Mieleeni nimittäin tuli (ja itse asiassa koko homma lähti liikkeelle tästä lapsia ja koiria käsitelleestä Pinserin jutusta) että voisin kirjoittaa aiheesta lapset vs. koirat vs. kissat. Mutta idea ei muodostunut päässäni 100% selkeäksi, joten hylkäsin sen. (tiedoksi että kissat olisivat voittaneet) Mutta termi "vauvakuume" joka tapauksessa jäi mietityttämään. Keksin että senhän voisi tulkita toisinkin. Siten että vauvakuume onkin jonkinlainen allergiankaltainen tila, joka alkaa oireilla aina kun kyseisestä taudista kärsivä joutuu lähelle vauvoja. Hauskaa, ajattelin. Ei se ollut. Mutta kirjoitin jutun silti. Ja kun sen sitten hämmentyneiden kyselyiden jälkeen luin uudestaan, tajusin että siinä kuvailemani heikotuksen tunteet voi varsin hyvin tulkita johtuvaksi siitä, että Ugus on nyt menettänyt sydämensä noille pikku otuksille. Ei ole - ei sinne päinkään. En siis olekaan se herttainen vauvasta haaveileva nuorimies joksi minua jo monet ovat luulleet. Enkä varmasti ihan lähiaikoina ole sellaiseksi alkamassakaan; tämänlaisestakaan vauvakuumeesta kun ei niin vaan parannuta. Ja niille sadoille kuluneen vuorokauden aikana sähköpostia lähettäneille halukkaille äitiehdokkaille voin vain todeta: olen pahoillani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti