21.2.04

End of the whining

Niin niin. Nyt nolottaa. Ihmeellistä joutavanpäiväistä valitusta taas eilen. Get a grip, Ugus. Iso mies, että viitsiikin. No en minä oikeastaan kovin iso ole. Mutta onhan se totta ettei valitus sovi Silmänkääntövankilan luonteeseen. Siihen kyllä sopii aktuaalisten asioiden etäännyttäminen, puhkipuiminen, järjettömyyksiin asti laajentaminen, pienten juttujen outo paisuttelu, valehtelu, kerronnallisten ratkaisujen käyttö tosielämän harmauden värittämiseen, epäily, toistaitoinen akatemia-ajattelun yrittely, näennäisviisas kirjallisuusjargon, kahdeksankymmentäluvulle jumahtanut tietokonekulttuuri, kykenemättömyys maailman ongelmien edessä, sanakikkailu, lauserakenteiden tahallinen ympäripyörtäminen, merkitysvaihtelu, sovinnaisuuden poistaminen, epäsovinnaisuudesta tuohtuminen, ylimielinen nöyryys, paradoksit, vaihteleva menestys, toisinaan ehkä myös mielikuvituksen liukuesteetön kulku. Mutta ei valitus.

Ja sitten taas! Eilen minun piti kirjoittaa sarjakuvista. Se on jännä aihe, sarjakuva, siksi että piirtelen niitä mielelläni itse alituiseen, mutta hyvin harvoin enää nykyään luen. Neil Gaimanin Sandman-kokonaisuus poislukien on vain vähän sarjakuvia jotka ovat itseäni koskaan oikein koskettamalla koskettaneet. X-men, eli meille fennoskandinaaveille tietysti Ryhmä-X, oli sellainen vielä Claremontin ollessa käsikirjoituksista vastuussa, ja noita Chrisin aikakauden lehtiä lukeekin mielellään uudestaan aina vaan varsinkin jos ymmärtää ottaa ylipaatoksen anteeksiantavan asenteen lukutilanteeseen mukaan. Muut Marvelit olen jättänyt taakseni jo kauan sitten ja yhä kauemmas ne jäävät - siitäkin huolimatta että ne varmaan muodostivat 75% minäkuvastani joskus 80-luvun lopulla mutta hätäkös tässä. Minäkuvia on monenlaisia.

Tässä on kuitenkin oikea hetki myöntää se, että minäkin kuulun niihin joiden ainoa varsinainen säännöllinen sarjakuvaluenta on jokakeskiviikkoinen Ankka. Kirkkaissa väreissä ja selkeissä neliönmallisissa ruuduissa kuvasta seuraavaan kuvaan etenevä ehdottoman juonellinen tarina hakkaa valitettavasti monet hämäryydessään hiukkaverta vaikeaselkoiset taidesarjakuvat mennen tullen. En minä välttämättä väitä että se on hyvä asia. Taiteilija sisälläni lyö päätään seinään ylenkatseeni vuoksi. Muistettakoon siis että on hyviä ankkoja ja on huonoja ankkoja ja on Barks. Jonka sarjakuvat tuntuvat nykyään jo kuuluvan johonkin toiseen maailmaan kuin se muu tuuba jota joka viikko koteihimme tungetaan Suomen suosituimman aikakauslehden sivuilla. Carl Barks on se, joka määrittelee minulle sanan "sarjakuva". Taidokkaat, paikoin henkeäsalpaavan kauniit (esim. maisemat tarinoissa Nelikulmaiset munat ja Sunien seitsemän kaupunkia - eikä sovi unohtaa Atomivakoilijoiden rantakuvia ja bikinibeibejä) piirrokset, juonet jotka yllättävät, keskimääräistä suurempi ripaus kipeän surrealistista huumoria ja - tämä on tärkeää - elävät henkilöhahmot. Mainitkaa yksikin Don Rosan tarina josta löytyy edes yksi näistä ominaisuuksista. Ette keksineet, tiesin.

Silmänkääntövankila vakuuttaa että aihe "akuankka" on täten loppuun käsitelty. Nyt voitte avata taas silmät.


Ei kommentteja: