Tänään, juuri tällä päivämäärällä, tulee kuluneeksi kolme kuukautta Silmänkääntövankilan aloittamisesta, ja räknäilen että se tekisi täsmälleen tuollaisen neljännesvuoden (tosin lukion päästötodistuksessani on lyhyestä matikasta kuutonen eli muutkin näkemykset asiasta ovat mahdollisia) ja ehkä tämän äärimmäisen keinotekoisen ja merkityksettömän virstanpylvään nyt saavutettuani sallin itselleni hieman tavallista pidemmän jorinatuokion ja tästä tietenkin etukäteen pahoittelut niille jotka kyllästyvät, kiitokset niille jotka lukevat.
Sanottakoon nyt ensin että tämä kulunut neljännesvuosi on sattumalta ollut myös yksi oudoimpia neljännesvuosiani aikoihin, mikä on täysin tähän nettikolumniini liittymätön seikka ja puhdas sattuma. Siis olisi sellaisille ihmisille jotka uskovat sattumiin; minä en. Tai uskon, mutta tavalla joka tekee tyhjäksi uskon siitä että sattuma olisi "vain" sattuma - lähinnä uskon sattuman olevan "jopa" sattuma. Ottakaa tuosta selvää, ja tämä oli haaste. Mutta tosiaan, käytän Silmänkääntövankilasta mieluiten termiä "nettikolumni", koska jostain kumman syystä edelleen vierastan termejä "blogi" ja (aivan erityisesti) "nettipäiväkirja". Jälkimmäinen tämä ei ole, ensimmäiseen tuntuu sisältyvän merkityksiä joista olen edelleen jossain määrin ulalla. Olkoon tämä vankilani, jonka seinät niin karun harmaina arkeani valaisevat, siis edelleen nettikolumni. Jotenkin se vaan tuntuu hyvältä. Se ikäänkuin soljuu kielellä. (no ei sentään...)
On tullut käsiteltyä aiheita joiden käsittelyyn en tiennyt itsestäni löytyvän näin perinpohjaista käsittelijää. On tullut kirjoitettua rakastamisesta ja muista pienen ihmisen elämälle tärkeistä seikoista, niinkin paljon että jossain vaiheessa kypsyin siihen täysin itse. Silloin Silmänkääntövankila lähti äänivallia uhmaavaan syöksykierteeseen takavasemmalle kohti pinnallisempia aiheita ja lukijat tätä tuskin huomasivat eikä sen olekaan väliä. Kunhan itse tiedän mitä teen, toisinaan. On tuntunut mukavalta saada jutuista palautetta. Ihan totta. Se on tervetullutta jatkossakin. Minä olen huono aloittamaan keskusteluja mutta hyvä jatkamaan niitä, ja jokin tässä "blogistanin" (en kerta kaikkiaan keksi nyt parempaakaan ilmaisua joten käytän tätä koska muutkin käyttävät) yhteisöllisyydessä vetoaa minuun. Tämä on tätä sananvapauden juhlaa, Bloggerin armoilla tietysti, ja jos kyseinen palveluntarjoaja, yhtä ainoaa skandienhukkaamista lukuunottamatta kohdallani moitteettomasti toiminut, joskus päättäkin joko lopettaa systeeminsä tai vain epähuomiossa vaikka käristää serverinsä niin menee paljon hyvää tekstiä hukkaan enkä totta totisesti nyt puhu vain näistä omista jauhannoistani. Pelkästään maamme rajojen sisäpuolelta (tai pitäisi kai kun internet on kyseessä puhua kielialueemme rajojen sisäpuolesta - hitostako sen tietää mistä nämä kaikki ihmiset fyysisesti verkkoon loggaavat) tulee hurjasti oivaltavia tekstejä päivittäiseen tahtiin verkkoon ja se on hyvä. Minä kun en lue lehtiä, en kuuntele radiota, televisionkin suljen aina kun uutiset alkavat. Tämä on ollut paitsi yhteisöllinen neljännesvuosi, myös informatiivinen. Yhtäkkiä huomaan tietäväni jotain siitä mitä maailmalla tapahtuu; siis ilman sitä kohdallani jo totutuksi tavaksi tullutta vähintään kolmen päivän viivettä.
Neljännesvuoden kunniaksi rukkailen myös hiukan sivuillani olevia linkkejä. Aktiiviset lienevät jo huomanneetkin että suosikkimusiikkiini olen pyrkinyt etsimään ko. albumiin viittavaa linkkiä kiinnostuneille avuksi (yleensä allmusicista, mutta muitakin paikkoja löytyy), mutta tuota "lue nämä" -listaa päätin hivenen muuttaa. Toistaiseksi se koostuu vain sivustoista joiden kirjoittajiin allekirjoittaneella on jonkinlainen henkilökohtainen kosketus... päätelköön jokainen tykönään että millainen kehenkin.
Silmänkääntövankilan saavuttama kolmen kuukauden ikä ei pienimmälläkään tavalla liity erääseen viimekesän päivään, ja juuri siksi kerron tähän väliin tuosta päivästä. Se on jäänyt mieleeni, ja koska joka hemmetin helmikuu tähän aikaan alan totisesti ahdistua siitä ettei talvi koskaan lopu, onkin kesän palauttaminen muistin pintakerroksiin mitä miellyttävin toimenpide. Oli heinäkuu, ja jos joku vielä sattuu kesästä 2003 jotain muistamaan niin juuri heinäkuussahan oli tuo lähes sietämätön hellekausi, joka toi ainakin tänne etelärannikolle subtrooppisen ilmaston joka ei sitten pariin viikkoon suostunutkaan väistymään. 30 celsiusasteen raja rikkui järjestään joka päivä, ensin tuntui kuin olisi jäänyt kiinni johonkin ihanaan toistuvaan uneen, päivät seurasivat toisiaan samanlaisina kosteina liikkumaton ilman pakkauksina, viikon kuluttua alkoi jo toivoa sadetta. Mutta sitä ei kuulunut. Sen sijaan pidimme bakkanaalit. Oli kesä, olimme opiskelijoita ja lomalla; mitäs muuta syytä siihen? Teimme suunnattoman sammiollisen sangriaa, valmistelimme jo edellisenä iltana huolellisesti useasta ruokalajista koostuvan valikoiman syötävää ja jo aikaisin itse bakkanaalipäivänä aloimme paitsi juomaan, myös syömään. Ja jatkoimme sitä kunnes saapui yö, ei tietenkään pimeä sellainen, vaan autereisen hikinen kesäyö. Viisitoista tuntia pelkkää syömistä, juomista, pelkän olemassaolemisen vuoksi onnellista oloa. Ja hiki virtasi, voi kuinka se virtasikaan.
Ja nyt on sitten talvi. Pimeääkin tietysti, ei enää niin raivostuttavan aikaisin kuin vielä kuukausi sitten mutta aikaisin edelleen ja kun maaliskuuhun on enää viikko alkaa tuntua siltä, joka ainut vuosi, ettei pitäisi enää olla näin pimeää. Pohjoisessa on kivaa. (ja kesällä aina haikailee niitä kauniin sinisiä talviöitä joina pakkanen on kirkastanut tähtitaivaan ja täysikuu luo varjoja...)
Lopuksi miete: Kun pelaa Wizballia puolenyön jälkeen pimennetyssä huoneessa laavalamppu television vieressä huomaa noin tunnin intensiivisen session jälkeen ettei enää sijaitse tässä todellisuudessa.
Kaikkia kunnia heille joilla on jotain omaperäistä annettavaa meille muille, aina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti