Ja hiljaisuus on toisinaan lohdullista, kun äänet tuntuvat kiertävän meidän ympäriltämme monista eri suunnista ohi. "Näytän sinulle ahdistuksen kourallisessa tomua", kirjoitti T.S. Eliot joskus, ei ehkä ihan sanatarkasti noin mutta kuitenkin, ja hänen sanomaansa on ymmärretty ja sille on nyökkäilty, "aivan, kyllä, niin niin." Monet ovat löytäneet Autiosta maasta elämää suurempia totuuksia; jos ei niitä niin hirvittävän suurilla merkityksillä ladattua taidetta joka tapauksessa. Ehkä niin. Mutta ei Eliot ollut hänkään kuin ääni pimeydessä. Ja tämä oli ainoa syy minun siteerata häntä nyt.
Jos pysähtyy keskelle suojatietä ja sulkee silmänsä voi kuvitella putoavansa jostain korkealta ja kun ensimmäinen auto iskeytyy päin voi leikkiä osuneensa pohjaan. Ääniä pimeydessä. Vihannesmyyjät eivät olleet tänään nähneet kannattavaksi pystyttää kojujaan torille. Talvipäivä näytti kauniilta, aurinko paistoi pitkästä aikaa ja miksei, jos oikein tarkkaan asiaa pysähtyi ajattelemaan, ollut ilmassa jotain hienovaraisen lämminhenkistäkin. Sellaista kaupunkikollektiivisuutta. Ehkä yhden sydämenlyönnin ajan kulki kaupungin läpi tunne siitä että täällä jokainen on sittenkin vain ihminen, ettei ketään tarvitse satuttaa jos ei sitä halua, että jos jokainen jättää yhden itsekkyyden tänään väliin ovat kaikki huomenna onnellisempia. Ja sitten se hetki meni ohi. Ääniä pimeydessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti