Alkuviikosta satuin kävelemään hautausmaan poikki täysikuun valaistessa maisemaa kirkkaana ja terävänä kuin taivaalle kiinnitetty luunvalkea lantti kun tuomiokirkon kello löi tasan kaksitoista kertaa. Siirryin hetkestä toiseen, ja jonkin keinotekoisen ajanlaskujärjestelmän perusteella siirryin samalla myös vuorokaudesta toiseen. Numerot, joilla merkitään meidän paikkamme ajassa, vaihtuivat loksahtaen eteenpäin. Hautausmaa oli omituisen jyrkkä muodoltaan, siitä suuri osa sijaitsi rinteessä. Vain siellä täällä oli valaisimia, niistäkin osa jäi puiden oksien varjoon. Valot muodostivat hahmoja. Ja missä siellä hautausmaalla on se "pikku prinssin nurkkaus" josta kesätöissä siellä olleet kertovat tarinoita? Jos olisin tiennyt, olisin mennyt katsomaan mitä pikku prinssi tekee keskiyön hetkellä täysikuun aikaan. Hiljaista ääntelyä kuului sieltä täältä ja muutama hautakivi heilahtelikin, rauhallisesti, kuin unessa. Eikä lopultakaan selvinnyt mitä tarkkaan ottaen tein siellä siihen aikaan yöstä. Talviyöt ovat kylmiä ja minä vihaan kylmää.
Palasin kotiinpäin ja ne harvat vastaantulijat joita vielä oli katsoivat minuun kuin olisin ollut tälle todellisuudelle vieras. Ihmisten askeleet nopeutuvat auringonlaskun jälkeen. Valossa on harvoin niin kiire kuin pimeässä. Oikaisin pysäköintialueen poikki ja liiketunnistimella varustettu valaisin sen toisessa päässä oli epäkunnossa, syttyi ja sammui kaikessa rauhassa itsekseen. Tai ehkä joku sen vaikutusalueella liikkui rytmikkäästi edestakaisin. Yöbussit eivät kulkeneet, joen jäätä pitkin olisi päässyt suoraan helvettiin kun viime vuonna tähän aikaan sama reitti vei Koroistenniemeen. Kappas pirua, totesin myhäillen.
"The words have all been writ by one before me
We're taking turns in trying to pass them on..."
(Procol Harum)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti