Piti taas aamulla herätessä oikein ravistaa päätä. Mutta ei se uni sieltä mihinkään lähtenyt. Kummallinen uni, jossa piirsin liidulla taululle mikroskooppisen tarkkoja (ja hyvin kauniita) kasvien kuvia, ja jossa olohuoneen nurkassa kaapissa oli ruumis. Mutta ennen kaikkea siinä vilahti ohimennen Tony Halme, ja jo unessa mietin lievää arvojen ja näkemysten kriisiytymistä tuntien, että Halme vaikuttaa oikeasti ihan mukavalta ihmiseltä. Ajattelin että olenko ollut koko ajan näin väärässä.
En nyt hereillä ollessani (jos nyt olen hereillä, sillä mistä sen koskaan tietää - luulin aamulla nähneeni unta myös omenoiden ostamisesta, mutta kun avasin jääkaapin siellä oli omenoita, olen siis ostanut niitä ensimmäisen kerran elämässäni ja luullut sitäkin uneksi... no sattuuhan tätä... eikö?) kykene enää pitämään Tony Halmetta sinä mukavana ja älykkäänä ihmisenä jolta hän unessa vaikutti. Sen sijaan siirryin hieman universaalimmalle tasolle. Yritän vakuuttaa itseäni siitä, että halutessani voin nähdä jokaisen sisällä sen pienen kristallisoituneen ytimen joka tekee meistä ihmisiä. Jokaista ihmistä ei pysty rakastamaan, se on luojan kiitos mahdotonta sillä se aiheuttaisi globaalin stressiefektin. Mutta jokaista ihmistä voisi yrittäessään arvostaa. Kaikkia vittumaisimpiakin kusipäitä. Olisihan sekin jotain. Jos kykenisin siihen, näkisinkö maailman valoisampana paikkana? Todennäköisesti. Olisinko vähemmän stressaantunut? Mitä luultavimmin. Uskoisinko ihmiskuntaan ja sen mahdollisuuksiin taas? Ehkä jopa. Voi kun sitä joskus tuntee itsensä pieneksi.
Kun edes tuntisin ne joita ajattelen päivittäin.
"I don't know you,
you say you know me,
that may be so,
there's so much that I am unsure of ...
You call my name,
but it sounds unreal,
I forget how I feel,
my body's rejecting the cure .....
Won't somebody help me ......?"
(Van der Graaf Generator, House with no door)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti