Näin taas unen. Joo joo, pysykää kanavalla hetken verran edes, en viivytä teitä tänään pitkään. Unessa olin kuitenkin saavuttanut sellaisen kahden ihmisen välisen yhteyden jonka olemassaolon mahdollisuutta jo aiemminkin pohdin. Yhteydessä tuntui olevan oleellista se, että elämä oli hyvä. Sellainen lämminhenkinen positiivisuus joka katoaa kaikkiin ihmisten välisen arkipäiväisen kanssakäymisen kitkakohtiin oli olemassa, ja se näkyi metsän tummanvihreässä värissä, veden hiljaisessa väreilyssä ja auringossa, joka tuntui lämpimältä olematta kuuma. Ehkä, sitten kun oli saavuttanut ne asiat jotka haluaa toisen ihmisen kanssa jakaa, maailman epäkohdat eivät enää kiinnostaneet. Ne eivät saavuttaneet ihmistä enää, oli noustu ylös siltä tasolta joka on nimeltään "odotus". Tasolle nimeltä "odotus" jääneet ihmiset eivät pysty päästämään elämän kipupisteitä virtaamaan ohitseen. Ne tarttuvat kiinni. Unessani - - - kaikki oli hyvin.
Ugus siivoaa nyt Silmänkääntövankilan nurkkia ja harjaa tomut pois lattiassa olevan pienen luukun kautta (niin pienen ettei siitä mahdu pakenemaan). Kuten koira palaa oksennukselleen, palaan minäkin aina tälle samalle aiheelle. Mikä siinä on että mitä ikinä elämässään aloittaa, huomaa kuitenkin lopulta päätyneensä pohtimaan rakkautta ja sitä mikä saa ihmisen tarvitsemaan toista. On se kumma.
"You'll be different in the spring, I know
You're a seasonal beast
like the starfish that drift in with the tide
So until your your blood runs
to meet the next full moon
Your madness fits in nicely with my own
Your lunacy fits neatly with my own, my very own
We're not alone"
(Robert Wyatt, Sea song)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti