Kuvittelin käveleväni läpi sodan raateleman kaupungin. Laukaukset kaikuivat seinistä, ihmiset huusivat, monet näyttivät pakenevan. Liikennevalot vilkkuivat tyhjää keltaista. Toisinaan metallisesti kajahtava räjähdys kuului jostain hyvin läheltä, valot välkehtivät ja ilmassa haistoi savun. Pääsin perille yhdeksän maissa illalla, olin kävellyt viisi kilometriä, myöhästynyt bussista, siksi. Neljä ja puoli vuotta Turussa asuneena vietin vasta nyt ensimmäisen uudenvuodenyöni täällä. Mukava kokemus. Väsynyt - eikö tähän ikään mennessä ole nähnyt jo jokaisen ilotulitteen? Siinä tuntuu olevan ala jolla ei tapahdu kehitystä. Mitään uutta ei taivaalla koskaan sen paremmin näy kuin kuulukaan. Ja puoleenyöhön mennessä savu peitti korkeimmalle nousevat raketit joka tapauksessa. Vuoden vaihduttua minun tulevaisuuteni ennustettiin tarot-korteista. Oliko ennustus suurempi hetki kuin oli nähdä kissanpennun kiipeävän pystyyn nostetun sohvan kylkeä pitkin ylös? Se ei pelännyt pauketta, vaikka oli sen ensimmäinen uusivuosi. Kävelin takaisin kotiin, en sentään yksin, oli kylmempää ja hiljaisempaa. Kuljin saman matkan kesäkuussa DBTL:n aikaan lauantaina kello kahdentoista molemmin puolin yöllä. Nyt väkeä oli enemmän. Nopeamminkin matka sujui.
"Raketteja en hanki,
moni muu näkisi ne."
(Absoluuttinen Nollapiste)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti