On tässä taas elelty sitä aikaa vuodesta kun uusi ikäryhmä miehenalkuja pääsee kokemaan joksikin aikaa nöyryyttämistä, mikä joidenkin mielestä on koulutusta. Omasta piipahtamisestani (no kuusi viikkoa alkaa olla siinä piipahtamisen rajoilla) on jo aikaa sen verran että tässä tammikuussa sinne menneet olivat vielä ala-asteella silloin, mutta kummallisen kirkkaana ovat silti nuo pitkät viikot mielessäni. Toisaalta asia on kohdallani ajankohtainen myös siksi että eräs melkein-sukulaiseni sonnustautui harmaaseen asuun & liian pieniin saappaisiin pari viikkoa sitten, ja onpa näitä tammikuussa alkaneita aiheeseen liittyneitä blogejakin tullut seurattua; Isänmaan toivoista yksi jo siviilipalvelukseen siirtyikin. Hieno homma.
Vaan onhan se absurdin idiotismin täyteen kukkeuteen kasvanut vastenmielinen asennekasvatuslaitos kuitenkin. Jokin siinä miten mikään ei oikeasti toiminut eikä kukaan kuitenkaan suostunut hyväksymään kuin sen vaihtoehdon että asiat ovat juuri niin kuin pitääkin sai koko paikan tuntumaan siltä että se on lennähtänyt sinne talvisen metsän keskelle vieraalta planeetalta. Mietin toistuvasti ovatko nämä ihmiset täällä oikeasti näin tyhmiä vai eivätkö ne yksinkertaisesti välitä. En uskaltanut ajatella vaihtoehtoa "sekä että", sillä se olisi saattanut olla jo hippaisen pelottavaa. Toisaalta on sieltä yksi kauniskin muisto: kun kaikki muut olivat alokasleirillä vietin yön käytännössä tyhjässä rakennuksessa. Heräilin omaan tahtiini, kuljin aamun hajoavassa pimeydessä läpi rikkumattoman hiljaisen kasarmialueen aamiaiselle, taivas oli sinisenmusta, pakkasta paljon ja hiljalleen suuret hiutaleet laskeutuivat taivaalta pihalle jolle jätin ensimmäiset jalanjäljet. Ajattelin että ehkä ne kaikki olivat palanneet sinne toiselle planeetalleen. Ehkä siellä joku osasi arvostaa sitä että oli hyvä asia ettei ajatellut. Että mitä vähemmän kyseenalaisti, sitä pidemmälle pääsi. Se on aika kaukana ainakin minun universumistani se planeetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti