Merkintöjä Rautakintaasta 6

"Odota. Ole ihan hiljaa. Ei sitä välttämättä tarvitse ajatella."

"Juuri se olisi pahin virhe”, minä vastasin.

Pitkätukkainen kuului hihittävän, olin ääneen jo illan aikana tottunut.

”Voisitko löytää minullekin sellaisen?”

Hän mietti hetken aikaa ja vastasi sitten myöntävästi. Lähdimme baarista yhtä matkaa, emme päätyneet juuri minnekään. Hän ei ollut näkyvässä ja hyvinpalkatussa työssä, ei viihtynyt ihmisten parissa, ei ollut tavannut kolmikosta ketään vuosiin, ei tiennyt ketkä kaikki saisivat kertomukseni luettavakseen. Joka tapauksessa olisin pian yhteydessä, yhdessä hetkessä miljoonien halukkaitten armoilla.

* * *

Palaan työpöytäni ääreen myöhään yöllä. Tietokoneen näytönsäästäjän tähtitaivas liikkuu hitaasti. Nukahdan sekunniksi, sitten ulko-ovi avautuu, hän pakenee rappukäytävän pimeyttä asuntoon ja syliini. Me suutelemme ja kaadamme olohuoneen jalkalampun.

Merkintöjä Rautakintaasta 5

Kahakoinnit siirtyivät kohti pohjoista. Katsoin pilviä, toivoin ettei se näe, se oli makkarakojun takana ryypyllä, ei siellä minne olin sen jättänyt. Suru pyyhkäisi ylitseni kun tajusin ettei minua enää pelottanut. Kuulin huudon, joka hukkui liekkeihin. Kesäpäivän osanottajat tuntuivat hajaantuneen kauas tahoilleen, horisonttiin. Kuljin kalliolle, sen kautta saattoi laskeutua alas. Taivaalla oli paljon, ne kaikki. Näin Tiwanakun tuulenpieksemät rauniot aukealla vuorenlaella, Romansin kylän palamassa tuhkaksi... 

Rautakintaan seurakunta jakoi perheille kirjavia viirejä ja karamellejä. Minua ei kukaan huomannut.

---

(Teksti ja piirros Christer Roströmin muistiinpanoista; tämä katkelma päiväämätön, mutta oletettavasti 1950-luvun puolivälistä)

Merkintöjä Rautakintaasta 4

Kuollut mies kurtisti kulmiaan, katsoi olkansa yli oikealle, vasemmalle, katosi. Ehkä minä nukuin sittenkin... Ulkoa loisti päivä. Koko kirkkosali kylpi hämmästyttävän kirkkaassa valossa, kaikki halusivat kotiin. 

Pojat jättivät talon kellarikerrokseen kätketyn varastotilan, ja pelkkä sen näkeminen sai tytön kasvoilleen kärryjen heinäkuormaan. Birgit mietti oliko tekemässä oikein. Ettei ollut siellä turhaan,  oli niin paljon aiempaa. Tikut taskussa, mutta toisaalta metsässä olo oli voimistunut. Hän oli käynyt sisään mökkiin poliisien tutkiessa rikospaikkaa Näätälän Juhanin ja kumppanien kanssa. Äiti ei ollut muuta kuin kohinaa enää. Käsi hänen mekkonsa olkaimella kiskaisi. Kangas repesi. Heljä vinkaisi, yritti katsoa ääneen suuntaan. Entinen niittymaa ei oikeastaan ollut oppinut pitämään heistä. Kaksi viikkoa sitten pimennyt lamppu tarkoitti että oli aika soittaa ambulanssi. Paulus oli istunut siellä vaimonsa kasvoillaan. Kouristelin vatsanpohjia myöten samalla kun putosin polvilleni. Painoin otsaa vasten ovenpieltä, huusin ja oksensin. Pimeys oli täydellinen. Kuulin kyllä kuinka loisteputki sirisi katkonaisesti, kuulosti väsyneeltä. Teki mieli ravistaa itseäni vuodepotilaana.

”Me emme nyt varsinaisesti jää ovien taakse huutamaan", hän muisti sanovansa. Nauraa rähistiin. Saunottiin. Heiskasta läiskittiin selkään; hän oli jo sulkenut silmänsä, mutta aivot raksuttivat. Ilmavirta siveli Mintun kasvoja, sai hiukset lepattamaan, ja sitten myös ruhjoutuvat vaunut syöksyivät alarinteeseen kohonneen kerrostalon ylimmän kerroksen asunnossa jonne kukaan ei nähnyt. Ei tuntunut mahdolliselta, ja se oli silti alkua vasta. Rautsi oli huohottanut Mariannelle heinikossa, osoittanut aikoinaan rautatien tukirakenteiksi paikalle tuotua raskasta ovea. Ei se ollut huonossa kunnossa, mutta eteisessä tuntui aina siltä että katseltiin.

”Päivää taloon”, Heiskanen ei vastannut. Rintaa pakotti, valvomisesta seurasi rytmihäiriöitä, jalatkin väsyivät, selkää särki. Mutta vihaisen aikuisen osa oli toinen. Heljä tunsi isännän otteen hiuksistaan kiristyvän, ehkä Timonen oli jo niin pitkään halunnut asioiden muuttuvan. Pimeydestä hän ei kuitenkaan ollut palannut, käpertynyt sohvan nurkkaan viltin alle matikankirjan kanssa. Larskin äiti oli kieltänyt Pasia menemästä.

”Ettet mee jokeen”, äiti sanoi, vielä viime kesänäkin, vaikka kiinnikkeet antoivat periksi ja romahtivat lattialle. Siitä hän kierähti ympäri ja yritti peittää rintojaan kaatuessaan kasvoilleen kärryjen ja heinäkuorman kanssa. Heljän sisuksissa tuntui kuin lempeä sähkö. Minttu katseli ystäväänsä korkean tornin huipulta. Se kohosi syvällä korvessa sijaitsevan puiston laidalla valmiina käymään lumisotaa tai mitä nyt keksikin, Pauluksen tarjoama pesti oli joka tapauksessa päättynyt. Hyppääjät mätkähtivät kiviin samalla kun putosin polvilleni. Painoin otsaa vasten ovenpieltä, huusin ja oksensin. Pimeys oli edelleen leikkaamaton.

Oli asioita joista kavereille ei kuulunut puhua. Unissa niitä näki. Aikuisia tekemässä juttuja. Hän oli avuliaalle perheelleen rakentanut niin komeat kulissit kuin suinkin kykeni, ja juuri sen häpeän vuoksi se olikin riittänyt. Mutta vaikka päivä oli pitkällä, Heljä palasi takaisin kirjaston komean Mikaelin luo, jolloin Rautakintaan pääkirjaston aulaan johtavasta sivuovesta astui se, jota he nyt olivat tulleet Roströmin veistotaiteen hedelminä ihailemaan. Kokonaisia puunrunkoja. Ikään kuin valo, ja pinnasta tukea hapuilevat kädet kiskoivat ylemmäs, ja Heljä kyllä tiesi mitä oli tapahtumassa, tunsi lattian narahdukset, puisista rakenteista kohoava tuoksukin oli tuttu. Minua ei pelota, Heiskanen ajatteli, eikä vastannut ettei aikonut nuorta paria pitää pitkään, vastahan hän oli arvellut vielä himoitsevansa kuin seitsentoistavuotias. Kiskaisu. Pitkän penkin toinen pää oli nyt liikkunut metrin verran, paljastaen epäsäännölliset muodot kasvoineen, ruumiinosia painajaismaisessa kohdussa valmiina syntymään. Joku alkoi salissa viheltää sävelmää. Heljä heilutteli varpaitaan, syrjäsilmällä huomasi isännän katseen hakeutuvan juuri siltä suunnalta. Silloin oli jo yö, hän istui kirjoituspöytänsä ääressä kotonaan.

Merkintöjä Rautakintaasta 3

Puutarhaan on katettu pitkiä pöytiä joiden valkoiset liinat näyttävät tummaa nurmea vasten räikeiltä. Vieraita on kymmeniä, lautaset ovat täynnä perunaa ja kastiketta, kalaa ja paistia, vuokaa ja piirakkaa; leivonnaiset ja kahvi tuodaan vasta myöhemmin. Christer istuu portaalla ja kuuntelee pihan täyttävää keskustelua. Naurua, elämän ääniä. Hän ei muista niitä vuosilta jotka itse asui talossa. Olisiko elämä voinut olla toisenkinlaista? Tuntui että he olivat aina yksin, kaukana kaikista ja kaikesta.

”Kato!” kuuluu ääni Christerin vierestä. Johanin ja Ainon tytär on kohta kaksivuotias, ja on Johanin kertoman mukaan saamassa sisaruksen tulevana talvena. Christer pitää Birgitistä. Tarmokas tuuheatukkainen tenava on taapertanut jokaisen paikalla olevan luona vuorollaan ja esitellyt puista hevostaan, jonka isoisä on hänelle antanut.

”Hieno”, Christer sanoo ja taputtaa veljentytärtään päälaelle. Tämä huitaisee käden pois, mikä saa Christerin nauramaan ääneen.

”Kato”, Birgit sanoo uudestaan. Muuta Christer ei ole hänen vielä kuullut sanovankaan, mutta onhan siinäkin jo paljon. Siinä on kaiken ydin. Ihmisen pitäisi pysähtyä ja katsoa ympärilleen; niin paljon katsottavaa on kaikkialla, niin vähän siitä tulee koskaan nähdyksi. Birgit on ymmärtänyt totuuden.

”On se kyllä tosi hieno. Vaariko sen teki?”

”Vaa–ri”, Birgit sanoo ja heiluttaa hevosta edestakaisin. ”Vaari kato.”

Hevonen laukkaa ilmassa. Sen puisessa ilmeettömyydessä on jotain lumoavaa, ja Christer miettii miltä samanlainen hevonen näyttäisi suurempana. Kenties suuren talon edustalla – mutta se on epätäydellinen ajatus, huolimaton. Pitää katsoa tarkemmin, ja siinähän se on, näky on yhtäkkiä kirkkaana olemassa, niin kuin kaikki olisi jo valmista: hevonen jonka pää hipoo kattoa. Raskaaseen puuhun isketyt kirveen jäljet esillä sen kyljissä, jotka kynttilän valossa näyttävät hengittävän.

Kirkossa, Christer tajuaa. Sen on oltava kirkko.

Kappeli.

Hän hätkähtää kun joku alkaa pöytien luona puutarhassa huutaa, sitten Birgit puhkeaa itkuun ja puinen hevonen putoaa kopsahtaen portaalle.

Merkintöjä Rautakintaasta 2

Saksalais-hollantilainen biologi Hermann Swick (1911 – 1977) muutti Suomeen pian toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Asuttuaan ensin muutaman vuoden Tampereella, missä teki työkseen erilaisia opettajan sijaisuuksia, hän asettui läntiselle Pirkanmaalle, Rautakintaaseen. Kunta oli kärsinyt sodassa raskaita tappioita, ja esimerkiksi opettajista oli huutava pula. Swick toimi Rautakintaassa muun muassa saksan, luonnontieteen ja puutöiden opettajana. Hän oli aktiivinen erilaisissa harrastusseuroissa, mutta viihtyi yksinkin, ja hänen nähtiin säännöllisesti vaeltelevan luonnossa muistiinpanoja ja luonnoksia vihkoonsa tehden. Hermann Swick ei koskaan avioitunut.

Luonnosvihot jäivät, kun Swick 1960-luvun alussa tutustui kameroihin ja valokuvaamisen maailmaan. Rautakintaan yhteiskoulun muiden opettajien mukaan innostus iski varoittamatta, ja muutti tuolloin viittäkymmentä lähestyvän miehen pysyvästi. Harrastustoimet jäivät ensin, sitten suurin osa opettajantyöstäkin. Viimeiset vuotensa kansankynttilänä Swick teki vain lyhyitä sijaisuuksia; hänen aikansa vei valokuvaus. Hän vetäytyi ystäviltään, eikä enää viettänyt juuri aikaa kotonaan. Hän ja hänen alati kasvava kokoelmansa kameroita ja linssejä – monet niistä itse ulkomailta tilatuista osista koottuja – olivat aina ulkona ikuistamassa pohjoisen luonnon häkellyttäviä yksityiskohtia taianomaisella tarkkuudella.

Nykyisin Hermann Swickin luontokuvat ovat keskeinen osa suomalaisen valokuvataiteen historiaa, vaikka ne hänen kuolemansa jälkeen arkistoitiinkin miltei kuin häpeillen Rautakintaan kunnankirjaston varastoon.  Kuvat löydettiin vasta kirjaston korjaustöiden yhteydessä 1990-luvun lopulla, ja niiden hypnoottisena hehkuvat värit ja monesti tuntemattomin muodoin ja hahmoin ikuistuneet lajit ovat kiehtoneet yleisöä siitä lähtien. Mitään kuviin liittyviä muistiinpanoja tai merkintöjä ei Swickin jäljiltä ole löytynyt. Hänen hautapaikkaansa on yritetty selvittää 2000-luvun aikana useita kertoja, toistaiseksi tuloksetta. Ainoa Rautakintaan kirjaston mikrofilmiarkistosta löydetty maininta Swickistä on hänen kuolinilmoituksena paikallislehdessä vuonna 1977, muut biografiset tiedot on kerätty lähteistä, joiden todenperäisyys on muutaman viime vuoden aikana asetettu kyseenalaiseksi. On mahdollista, ettei henkilöä nimeltä "Hermann Swick" ole todellisuudessa ollut koskaan olemassa. Hänen nimiinsä laitettujen kuvien alkuperäkin on täten epäselvä.

Merkintöjä Rautakintaasta

Talo oli autio, homeen haju leijui sisällä vahvana. Särkyneistä ikkunoista käyvä tuuli viskoi lattioille lunta ja heilutteli verhonriekaleita. Alkoi hämärtää aiemmin kuin piti, joten en saanut kunnolla kuvia, mutta kosteudesta kupruilevan keittiönkaapin oveen kiinnitetyn polaroidin nappasin mukaani ennen kuin poistuin. Se on jollain tavalla häiritsevä.

Olen varma että edellisen kerran talon luona käydessäni sen pihasauna oli kauan sitten rangaksi palanut raunio. Nyt se pisti kinoksista esiin. Lahona ja katto romahtaneena, mutta kuitenkin yhä pystyssä. Haluan nyt aiempaakin kovemmin ikuistaa talon kuviin. Seuraavalla kerralla on lähdettävä liikkeelle aiemmin, vaikka ei ehkä vielä huomenna. Lumessa kahlaaminen vie aikaa ja voimia, talo on kaukana naapureista, sinne metsän halki vievä tie on umpihankea viimeiset puolitoista kilometriä. En tiedä keitä talossa on asunut tai milloin se on autioitunut. Kuvassa näkyvä sininen mekko roikkuu edelleen henkarissa makuuhuoneen ja olohuoneen välisessä oviaukossa.

Lempeää voimaa

Onpa ollut tämäkin vuosi. Kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle, ainakin näkyvä sellainen, kun tämä blogikin täysi-ikäistyessään on taantunut leppoisaan "kerran kuussa"-tahtiin. Toisaalta gradu valmistui, ja kun sen jälkeen sain pakollisen ruotsin monen yrittämän jälkeen lopulta suoritettua, kilahtivat maisterinpaperit viimein tähänkin suuntaan. Kuten vanhat fanini muistavat (LOL), Silmiksen tagline sisälsi alkuvuosina määritelmän "pseudorunollista akatemiadepressiota", mutta nyt voin luvata, ettei sitä enää ole tulossa. Akatemia jää viimein taakse. Mennään uutta kohti.

Valmistumistani tuossa joulukuun puolivälissä juhlistinkin; tasavuosia täyttävän ystävän kanssa pidettiin yhteisbileet, ja kun kerran koronakin on jäänyt jo kauas taakse (kuten muistatte, viime helmikuussa vakuutettiin mainoksin ja tietoiskuin, että "vielä loppukiri", kunnes sitten päästiinkin nauttimaan taas elämästä entiseen malliin) niin mikäs oli juhliessa. No, suht pienimuotoiset pippalothan ne vain... Oheisessa kuvassa minä ja yksi vieraista yhteisessä kenkäposeerauksessa – saatan tosiaan olla ottanut vuoden aikana isoja askelia paitsi kohti maisteriutta, myös oman pitkään piileskelleen sisimpäni ilmaisua avoimemmin. Se on ollut oikein jees kokemus.

Enkä nyt sano ettenkö olisi kirjoittanut muutakin kuin kirjallisuudentutkimusta, mutta niihin asioihin palataan tuonnempana. Vuosi on kaikkiaan ollut suht ok. Vaihdoin stadilaisen sijaintini yhdentoista töölönvuoden jälkeen Etelä-Haagaan, ostin kameraani uuden päheän optiikan ja olen ollut hirmuisen ylpeä taiteellisesti lahjakkaan teinin vanhempana tämän pyrkimyksistä aina vain omaperäisempää itseilmaisua kohti. Elämää siis, ei kai sen kummempaa.

Uudennihkeään musiikkiin, kirjallisuuteen tai elokuviin en tässä iässä enää jaksa tutustua, kun vanhaakin on niin paljon olemassa, ettei tuhat ihmisikää riitä. Siksi on vähän nolottanut kirjoitella oikein mitään, mutta jos nyt itselleen ja aikansa kuluksi.

Sukka

Tänään tämä blogi täyttää kahdeksantoista vuotta. On siis tullut laadittua teksti jos toinenkin – tarkalleen näyttää tämäinen olevan järjestysnumeroltaan päivitys 1437. Mutta muutama rykäys on toki vuosien varrella poistunutkin, kun lankeus on käynyt ylpeennyksen editse, perfektionistihommat ovat saaneet niskaotteen ja alisuoriutujasta (mikä ominaisuus, siis alisuolla riutuminen, on tämän kirjoittajalle äärimmäisen tyypillistä) on hetkeksi kuoriutunut editorinen jälkiviisastelija...

Mutta niittä puheitta. Tajusin tätä synttärikemupäivitystä pohtiessani (olen pohtinut sitä puoli vuotta vähintään), että koska olen kirjoittanut tätä blogia ihmisiän, on materiaalia siinä määrin, ettei ole järjen hiventä laatia enää mitään uutta tekstiä. Niinpä kopioin läjän mielestäni Silmiksen olennaisinta ydintä edustavia päivityksiä, syötin ne algorytmikkääseen generaattoriin, pistin sen pyörimään ja katso: uutta matskua tulee kuin tykinhihasta. Minun ei tarvitse enää koskaan kirjoittaa mitään. Juhlan kunniaksi siis pari generoitua matkaa Silmänkääntövankilan historiaan:

Matka 1

Kolmeseiskapuolen tuoksua. Keskeytin kasvamiseni syntyperäiseksi stadilaiseksi, vaikka ei kai se ketään kiinnosta. Olisin halunnut tietää pikatien tai moottoritien kuuluvan, näkyvän, löytää halkovaraston ja pilttuut niin kileille kuin itselle. No, minä sain mitä ansaitsin. Kohtelin häntä huonosti, turta tunne levisi kaulan seutuvilla. Postiluukkua rapisteltiin.

"Liikeniskös sitä naapurilta kahvetta?" Kekäläinen huuteli. Oli se ihme ukko. Kansaa kaatui kuin heinää, mutta keltaliivineiti huvipuiston portilla halusi vielä käydä kävelyllä. Ilma oli kuin maalaisidylli, joskin kaunis. Kuljettiin kaupungintaloon, muumikassi kädessä käteltiin, mikä oli kivaa, vaikka oli siinä pientä liikatappamisen makua toki myös. En toisaalta olisi petihommia enää jaksanutkaan, joten ei muuta kuin lisää punkkua ja olutta. Pikkuisen huoletti se, että pian makaisin avuttomana pusikossa; häiritsi se vanhoissa valokuvissa näkemäni olkinen talonvartija hämärässä hangessa.

Näin sen ensi kertaa lapsena. Väkersimme napeista, hileestä, erikeepperistä ja pahvinpaloista luoja ties mitä. Se oli aikaa jolloin helpotin pepsiaddiktiotani ja ostin pullon muotoisen tornin, jonka nimeä en enää muista. Televisio oli aina auki. Sieltä tuli MTV:n gaala, jonka oli joka vuosi oltava räväkämpi kuin pekingin ankka. Testasimme ankeita ketjumestoja, kunnes kumppanini lausui tuon maagisen nimen: Kanniston leipomo. Tai itse asiassa ei lausunut.

Matka 2

Valvontakameran varjossa voi huonommin. Olet asettunut läppärin ääreen kuin sähkö, vaikka kuvassa on kuitenkin vain heijastuksia jäästä. Kone lataa itseään sadan kilon laatikoissa, raahaa kärryyn (millä kohdin viilsin sormeeni haavan), ja roudatessasi loppuja kotipuolen suuntaan yrität löytää kumppanin, toverin elämääsi – etkä romahtanut, vaikket tiennyt että kaupunginalaisesta parkkiluolasta pääsee hissillä torille.

Katsoin kassaneitiä silmiin. Mitä tahansa tuntui tapahtuvan siinä ajassa. Tuntui hyvältä. Kappale jukeboxissa vaihtui, Zen Cafén Puuenkeli ei yrittänyt liikaa, nurkkapöydästä kyllä varoiteltiin etukäteen. Aamu taisi silloin vielä olla, ja niinpä sitten luistelin epähuomiossa jäältä pois, raskain askelin jatkoin kävelyä kohti karsinaa. Laihempi sika katseli tietokoneensa näyttöä, sen hauraita seiniä. Mietti miten vaikea oli enää viettää pyhiä. Se yritti kituuttaa selviytymisrajan alapuolella, yhä suureellisempia kirjallisia projekteja toteuttaen, valmiina sanomaan kärttyisän sanan kelle tahansa kanssaan ristiin ajattelevalle. Tällä se ei yrittänyt kätkeä sitä, että aina koneen käynnistyttyä iski hirvittävän paha mieli. Soitin takaisin paikalleni ja päätin onnellisena kuolla siihen. Sen sijaan join kahvia. Pikkuisen masensi ne jatkuvat ilmatilan loukkaukset.

Teksti ja kuvat (c) Susan August 2021