Sukka

Tänään tämä blogi täyttää kahdeksantoista vuotta. On siis tullut laadittua teksti jos toinenkin – tarkalleen näyttää tämäinen olevan järjestysnumeroltaan päivitys 1437. Mutta muutama rykäys on toki vuosien varrella poistunutkin, kun lankeus on käynyt ylpeennyksen editse, perfektionistihommat ovat saaneet niskaotteen ja alisuoriutujasta (mikä ominaisuus, siis alisuolla riutuminen, on tämän kirjoittajalle äärimmäisen tyypillistä) on hetkeksi kuoriutunut editorinen jälkiviisastelija...

Mutta niittä puheitta. Tajusin tätä synttärikemupäivitystä pohtiessani (olen pohtinut sitä puoli vuotta vähintään), että koska olen kirjoittanut tätä blogia ihmisiän, on materiaalia siinä määrin, ettei ole järjen hiventä laatia enää mitään uutta tekstiä. Niinpä kopioin läjän mielestäni Silmiksen olennaisinta ydintä edustavia päivityksiä, syötin ne algorytmikkääseen generaattoriin, pistin sen pyörimään ja katso: uutta matskua tulee kuin tykinhihasta. Minun ei tarvitse enää koskaan kirjoittaa mitään. Juhlan kunniaksi siis pari generoitua matkaa Silmänkääntövankilan historiaan:

Matka 1

Kolmeseiskapuolen tuoksua. Keskeytin kasvamiseni syntyperäiseksi stadilaiseksi, vaikka ei kai se ketään kiinnosta. Olisin halunnut tietää pikatien tai moottoritien kuuluvan, näkyvän, löytää halkovaraston ja pilttuut niin kileille kuin itselle. No, minä sain mitä ansaitsin. Kohtelin häntä huonosti, turta tunne levisi kaulan seutuvilla. Postiluukkua rapisteltiin.

"Liikeniskös sitä naapurilta kahvetta?" Kekäläinen huuteli. Oli se ihme ukko. Kansaa kaatui kuin heinää, mutta keltaliivineiti huvipuiston portilla halusi vielä käydä kävelyllä. Ilma oli kuin maalaisidylli, joskin kaunis. Kuljettiin kaupungintaloon, muumikassi kädessä käteltiin, mikä oli kivaa, vaikka oli siinä pientä liikatappamisen makua toki myös. En toisaalta olisi petihommia enää jaksanutkaan, joten ei muuta kuin lisää punkkua ja olutta. Pikkuisen huoletti se, että pian makaisin avuttomana pusikossa; häiritsi se vanhoissa valokuvissa näkemäni olkinen talonvartija hämärässä hangessa.

Näin sen ensi kertaa lapsena. Väkersimme napeista, hileestä, erikeepperistä ja pahvinpaloista luoja ties mitä. Se oli aikaa jolloin helpotin pepsiaddiktiotani ja ostin pullon muotoisen tornin, jonka nimeä en enää muista. Televisio oli aina auki. Sieltä tuli MTV:n gaala, jonka oli joka vuosi oltava räväkämpi kuin pekingin ankka. Testasimme ankeita ketjumestoja, kunnes kumppanini lausui tuon maagisen nimen: Kanniston leipomo. Tai itse asiassa ei lausunut.

Matka 2

Valvontakameran varjossa voi huonommin. Olet asettunut läppärin ääreen kuin sähkö, vaikka kuvassa on kuitenkin vain heijastuksia jäästä. Kone lataa itseään sadan kilon laatikoissa, raahaa kärryyn (millä kohdin viilsin sormeeni haavan), ja roudatessasi loppuja kotipuolen suuntaan yrität löytää kumppanin, toverin elämääsi – etkä romahtanut, vaikket tiennyt että kaupunginalaisesta parkkiluolasta pääsee hissillä torille.

Katsoin kassaneitiä silmiin. Mitä tahansa tuntui tapahtuvan siinä ajassa. Tuntui hyvältä. Kappale jukeboxissa vaihtui, Zen Cafén Puuenkeli ei yrittänyt liikaa, nurkkapöydästä kyllä varoiteltiin etukäteen. Aamu taisi silloin vielä olla, ja niinpä sitten luistelin epähuomiossa jäältä pois, raskain askelin jatkoin kävelyä kohti karsinaa. Laihempi sika katseli tietokoneensa näyttöä, sen hauraita seiniä. Mietti miten vaikea oli enää viettää pyhiä. Se yritti kituuttaa selviytymisrajan alapuolella, yhä suureellisempia kirjallisia projekteja toteuttaen, valmiina sanomaan kärttyisän sanan kelle tahansa kanssaan ristiin ajattelevalle. Tällä se ei yrittänyt kätkeä sitä, että aina koneen käynnistyttyä iski hirvittävän paha mieli. Soitin takaisin paikalleni ja päätin onnellisena kuolla siihen. Sen sijaan join kahvia. Pikkuisen masensi ne jatkuvat ilmatilan loukkaukset.

Teksti ja kuvat (c) Susan August 2021