Lempeää voimaa

Onpa ollut tämäkin vuosi. Kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle, ainakin näkyvä sellainen, kun tämä blogikin täysi-ikäistyessään on taantunut leppoisaan "kerran kuussa"-tahtiin. Toisaalta gradu valmistui, ja kun sen jälkeen sain pakollisen ruotsin monen yrittämän jälkeen lopulta suoritettua, kilahtivat maisterinpaperit viimein tähänkin suuntaan. Kuten vanhat fanini muistavat (LOL), Silmiksen tagline sisälsi alkuvuosina määritelmän "pseudorunollista akatemiadepressiota", mutta nyt voin luvata, ettei sitä enää ole tulossa. Akatemia jää viimein taakse. Mennään uutta kohti.

Valmistumistani tuossa joulukuun puolivälissä juhlistinkin; tasavuosia täyttävän ystävän kanssa pidettiin yhteisbileet, ja kun kerran koronakin on jäänyt jo kauas taakse (kuten muistatte, viime helmikuussa vakuutettiin mainoksin ja tietoiskuin, että "vielä loppukiri", kunnes sitten päästiinkin nauttimaan taas elämästä entiseen malliin) niin mikäs oli juhliessa. No, suht pienimuotoiset pippalothan ne vain... Oheisessa kuvassa minä ja yksi vieraista yhteisessä kenkäposeerauksessa – saatan tosiaan olla ottanut vuoden aikana isoja askelia paitsi kohti maisteriutta, myös oman pitkään piileskelleen sisimpäni ilmaisua avoimemmin. Se on ollut oikein jees kokemus.

Enkä nyt sano ettenkö olisi kirjoittanut muutakin kuin kirjallisuudentutkimusta, mutta niihin asioihin palataan tuonnempana. Vuosi on kaikkiaan ollut suht ok. Vaihdoin stadilaisen sijaintini yhdentoista töölönvuoden jälkeen Etelä-Haagaan, ostin kameraani uuden päheän optiikan ja olen ollut hirmuisen ylpeä taiteellisesti lahjakkaan teinin vanhempana tämän pyrkimyksistä aina vain omaperäisempää itseilmaisua kohti. Elämää siis, ei kai sen kummempaa.

Uudennihkeään musiikkiin, kirjallisuuteen tai elokuviin en tässä iässä enää jaksa tutustua, kun vanhaakin on niin paljon olemassa, ettei tuhat ihmisikää riitä. Siksi on vähän nolottanut kirjoitella oikein mitään, mutta jos nyt itselleen ja aikansa kuluksi.