Linnunluut

Oli kerran lintu, joka poikasena oli iloinen, utelias ja ihan nättikin. Se pyrähteli metsänreunan katajikosta lähiniityille, kisaili kanssapoikasten mukana ja kurotteli taivaalle, vaikkeivät siivet vielä kantaneetkaan. Mutta aina kun auringonsäteet osuivat lintuun sopivassa kulmassa, se näki että höyhenpeitteen alla sen luut pusertuivat toisiaan vasten väärin. Se ymmärsi etteivät toiset linnut nähneet sitä ollenkaan samalla tavalla kuin se itse itsensä näki, ja niin joka kerta valon sattuessa lintuun, se piiloutui pikkuisen syvemmälle itsensä sisään.

Kului muutama vuosi. Piiloutumisesta oli tullut tottumus, jonka alkusyyn lintu oli jo aikaa sitten unohtanut. Se hiiviskeli varjoissa ja varoi nähdyksi tulemista, katajikon katveesta katseli metsikön ohi vilistävää elämää. Entistä vähemmän se nukkui; kukaties se vältteli unia ollakseen näkemättä asioita joiden olisi toivonut olevan totta, mutta voi olla vain niinkin, että se oli käynyt araksi, eikä oikein enää osannut nukkua.

Hiippailipa kuunvalossa kuitenkin. Yhtenä pilvettömänä yönä lankesi taivaalta kelmeä kajo sen silloin jo rispaantuneisiin siipisulkiin. Lintu hätkähti. Se muisti äkkiä kirkkaasti millainen oli joskus ollut, halunnut olla, luullut ainakin olevansa. Se oli tietenkin nyt jo vanha, kumaraan painunut ja karuun katajanoksaansa perinjuurin kyllästynyt. Silti lintu kuunsäteen sivelyssä huomasi toivovansa että kykenisi vielä joskus siihen, minkä oli mahdollisuutenakin aikaa sitten unohtanut: nousemaan siivilleen. Se astui oksien kätköstä kuun valaisemalle aukiolle täynnä kummia toiveita.

Läheisen koivun varjossa odotellut kettu oli katsellut linnun hiiviskelyä jo hyvän aikaa. Vatsa kurnien se oli odottanut saaliinsa astuvan varjoista esiin. Kettu oli malttanut odottaa. Sille oli jo emo opettanut, että kärsivällisyys palkitaan kyllä.