Omaleimaisena taideteoksena ainutlaatuisen tv-sarjan viimeinen kolmannes katsannossa mieleenpainuvimpine kohtauksineen.
Part 13: What story is that, Charlie?
[Imdb parents guide – Sex & nudity: none, Violence & gore: severe, Frightening & intense scenes: moderate]
Tällä kertaa oltiin isosti Twin Peaksissä. Hengailtiin tutuissa paikoissa: niin Norma Jenningsin RR-Dinerissa kuin Roadhousessakin, piipahdettiin Sarah Palmerin nyrjähtäneessä kotitalossa ja viime jaksosta yhä vain oudommaksi muuttuneessa Audreyn ja Charlien parisuhteessa. Syötiin paljon piirakkaa, juotiin paljon kahvia. Edelleen vanhoja tuttuja hahmoja pulpahtelee pintaan, tällä kertaa Ed Hurley. Mutta 25 vuodessa näyttää hänen ja Norman välinen rakkaus viimein hiipuneen... vai?
Suosikkikohtaukseni tapahtui kuitenkin muualla. Cooper etsii käsiinsä hänet pettäneen Rayn, joka on hakeutunut turvaan kovanaamajenginsä luo jonnekin Dakotan peräkorpiin, ja siellä nähtävä jengin pomon ja Cooperin kädenvääntömatsi on kenties kohtauksena ennalta-arvattava, mutta jokin siinä viehätti minua edelleen. Kenties ei muu kuin Lynchin kyky sulattaa omaan kädenjälkeensä niin saumattomasti erilaisia genrejä; hyvin tyypillisen toimintaleffan jalanjäljissähän tässä etäisesti kuljettiin. On myös kiinnostavaa, että tämä pahis-Cooper on aika hirvittävä ihminen, mutta silti katsoja huomaa olevansa nimenomaan tämän puolella näitä ylimielisiä tusinakriminaaleja vastaan.
Hyvää musiikkia muuten piisaa tässä jaksossa: on niin hämmentävää kilkuttelua, tyylikästä klassista, kuin ehtaa Badalamenti/Lynchiäkin vanhan kunnon Just Youn merkeissä, jonka James Hurley kapuaa Roadhousen lavalle esittämään. Nostalgia elää ja voi hyvin!
Part 14: We are like the dreamer
[Sex & nudity: moderate, Violence & gore: severe, Frightening & intense scenes: severe]
Jumaliste mutta tämä jakso on täydellistä timanttia. Niin monta selkäpiitäkutkuttavan hienoa kohtausta – Sarah Palmerin demoninen baarikeikka, vartijana työskentelevä James Hurley ja hänen ('ello 'guvna) yliampuvan brittiläinen nuori kollegansa mitä oudoimman kumihanskatarinan kera, Gordon Cole ja hänen mystinen unensa Pariisista ja Monica Belluccista (joka esittää unessa itseään), ja sittenkin mieleen parhaiten on jäänyt kenties yhtenä koko sarjan kiehtovimmista kohtauksista se mitä tapahtuu, kun Twin Peaksin poliisivoimat lähtevät metsään majuri Briggsin jäljiltä löytyneiden kätkettyjen muistiinpanojen vihjeiden perässä. Portaali aukeaa, metsästä löytyy sarjan alkupuolella Cooperin kanssa kommunikoinut silmätön nainen, ja jotain mahdottoman sympaattista on siinä, että kun muilta on pallo enemmän tai vähemmän hukassa, on tällä kertaa Andy se, joka toimii sankarina ja ymmärtää missä mennään.
Eikun perhana, pitäisikö sittenkin valita se Sarah Palmerin kohtaus. Grace Zabriskie on niin jumalattoman upea näyttelijä ja huokuu sellaista karismaa, että katsoja on lanattu niille sijoilleen. "Sure is a mystery, huh?" Surrealistista painajaiskuvastoa ja äkillistä rujoa väkivaltaakin Twin Peaksin mittapuulla lyhyeen baarikohtaukseen on saatu mahtumaan.
Saatiinpa viimein myös yhteys Dougie Jonesin ja muiden juonikuvioiden välille – Janey-E Jones on Dianen sisarpuoli. Ja tajusin vasta nyt, että Roudhousen baarinpöytäkeskusteluissahan puhutaan niistä samoista koskaan näkemättömistä ihmisistä, joista Audrey ja Charlie kävivät pitkän ja hämmentävän kinastelun pari jaksoa sitten. Kaikki liittyy kaikkeen, lopulta, tietenkin.
Part 15: There's some fear in letting go
[Sex & nudity: mild, Violence & gore: severe, Frightening & intense scenes: severe]
Vaikka jakso sisälsi joitakin joko pitkän tai todella pitkän odotuksen päättäviä kohtauksia, on kuitenkin vaikuttavin tämä Margaret "Log Lady" Lantermanin viimeinen puhelu Hawkille. Nämä kaksi ovat käyneet pitkälti hiljaisuuteen ja raskaisiin ajatuksiin keskittyviä puheluita läpi sarjan, ja ilmeisesti kyseessä on jo pitkään jatkunut ystävyys, josta ei kuitenkaan vielä 25 vuotta aiemmin, alkuperäisen Twin Peaksin aikaan, ollut vihjeitä. Kenties Laura Palmerin murhatutkimus johti nämä kaksi yhteen? Joka tapauksessa katsojakin on nähnyt, että Log Lady on huonossa kunnossa. Hänen äänensä ei kunnolla kulje, hänen kehonsa on riutunut, hänen ajatuksensa lipuvat koko ajan raskaiksi; Hawk kuuntelee tätä kuitenkin aina arvostaen ja ymmärtäen. Tämä viimeinen puhelu ("Hawk, I'm dying") on sikälikin koskettava, että se oli myös syöpää sairastaneen näyttelijä Catherine Coulsonin viimeinen roolisuoritus – nämä kohtaukset kuvattiin pari vuotta ennen muuta sarjaa, koska oli selvää, ettei Coulson jaksaisi sarjan varsinaiseen tuotantoon asti. Hän kuoli pian tämän viimeisen kohtauksensa jälkeen, mikä tekee roolisuorituksesta sekä aidon että ahdistavan. Pidän kuitenkin siitä, miten Twin Peaksin poliisivoimat reagoi Margaretin poismenoon, kun Hawk kutsuu heidät kokoon kertoakseen uutisen. Tätä vielä 25 vuotta sitten vähän koomisena pidettyä hahmoa on arvostettu kovasti, ja ennalta tiedettynä tapahtumanakin hänen menehtymisensä koskettaa.
Entä ne pitkään odotetut kohtaukset? Norma Jennings ja Ed Hurley saavat viimein toisensa, vain sellaiset nelisenkymmentä vuotta sen jälkeen kun ovat palavasti toisiinsa high schoolissa rakastuneet. Ja mikä on juonen kannalta oleellisempaa, joskin vähemmän herttaista: Las Vegasissa Dougie Jones näyttää viimein muistavan kuka oikeasti on. Olemme kohtaamaisillemme aidon Dale Cooperin! Bonuspisteet myös FBI-agentti Philip Jeffriesin esiintymiselle; David Bowieta ei enää rooliin saatu, joten Lynch on muuttanut koko hahmon isoksi teepannuksi. Kuten tapana on?
Part 16: No knock, no doorbell
[Sex & nudity: none, Violence & gore: moderate, Frightening & intense scenes: severe]
Imdb:n käyttäjien äänestämänä tämä on koko kolmoskauden paras jakso keskiarvolla 9.5, enkä tätä arviota ala kyseenalaistamaan. Vaikka pidänkin Lynchin tuotantoihin toisinaan sisältyvästä "tyhjästä" – se ei koskaan ole "tyhjää" siinä mielessä että olisi vain täytettä täytteen vuoksi – ei tämä kuudestoista jakso sisältänyt mitään sellaista, mitä olisi edes käsitettä venyttämällä voinut pitää "tyhjänä". Jakso oli täynnä, joskaan ei siten, että olisi hirveästi koko ajan menty ja tehty, vaan siten, että kaikki mukana olevat kohtaukset olivat isoja, merkittäviä, ladattu äärimmäisillä käänteillä ja tymäkällä painolastilla. Tässä jaksossa Dougie Jones vihdoin heräsi Dale Cooperina ("I am the FBI"), ja otti lennosta tilanteen haltuun. Moni (erittäin moni) katsoja kritisoi sarjaa siitä, että keskeisin henkilö pysyy tavallaan poissa kuvioista ihan loppumetreille asti. Mutta juuri sen odotuksen vuoksi aidon Cooperin paluu on niin ravisuttava hetki. Niin täydellinen! Mutta se toinenkin Cooper on yhä maisemissa... Hänen ja Richard Hornen – joka nyt viimein varmistuu Cooperin ja Audrey Hornen pojaksi – yhteinen kohtaus on tyly, ja korostuu kun sitä vertaa toisen Cooperin ja hänen poikansa Sonny Jim Jonesin väleihin.
Dianen (no, hänen kaksoisolentonsa) tarina saa päätöksensä (viimeiset sanat: "Fuck you"), ja senkin jälkeen oli hyvin lähellä etten valinnut parhaaksi kohtaukseksi Tim Rothin ja Jennifer Jason Leighin esittämän palkkatappaja-avioparin surrealistisella käänteellä kyttäyskeikasta varsinaiseksi luotisateeksi muuttuvaa tylsää päivää Jonesien talon edustalla. Koko kyseinen sivujuoni on täynnä irvokasta huumoria ja juuri tosielämässäkin vastaan tulevia totaalisen odottamattomia tapahtumia. Pidin muuten kyseisen kohtauksen äänimaailmasta, johon Lynch tunnetusti aina panostaa (hän vastaa itse sarjan äänituotannosta, mikä lienee ohjaajatasolla harvinainen lisärooli): Las Vegasin lähiöelämän hiljaisuutta korostaa jatkuva etäinen koiranhaukunta ja toistuvasti jylisten nousevat ja laskevat lentokoneet.
Mutta sitten lopuksi jakso pelmahti vielä Twin Peaksiin ja Roudhouseen Audreyn ja tämän erikoisen aviomiehen Charlien kanssa. "Audrey's Dance" paukahti soimaan, ja 25 vuotta edellistä tanssiaan vanhempi Audrey sai tanssilattian itselleen; ensin hieman varovasti, lopulta tuttuun musiikkiin kunnolla heittäytyen. Mutta mistä tässä oikein on kyse? Mitä Audreylle tapahtuu, ja, jakson shokeeraava loppu huomioiden: missä hän itse asiassa on? Tämä kauniin (esteettisestikin, mutta emotionaalisesti etenkin) tanssin jälkeinen väläyksenomainen loppukuva jätti samanlaisen tyhjän ja kauhistuneen tunteen, kuin alkuperäisen Twin Peaksin Josie Packardin kuolemaan loppunut jakso. Kauhistuttavan ikimuistoista.
Part 17: The Past dictates the future
[Sex & nudity: none, Violence & gore: moderate, Frightening & intense scenes: severe]
Välttelin tämän toiseksi viimeisen jakson katsomista pitkään, koska muistin sen raskaaksi. En vaikeaksi tai ahdistavaksi katsottavaksi sinällään, vaan äärimmäisen intensiiviseksi tavalla jonka Lynch hallitsee. Kaikkialle rönsyilevät sivujuonet ovat nyt jääneet taakse, ja koko tunnin mittainen jakso on alusta loppuun yhtä ja samaa ”kohtausta”, seuraamme siis vihdoin omana tuttuna itsenään ruutuun palanneen agentti Cooperin paluuta Twin Peaksiin ja sitä mitä kaikkea siitä seuraa.
No, aika paljonhan isoja juttuja siitä. Jakso oli jopa intensiivisempi kuin muistin. Se on niin audiovisuaalisesti kuin tarinallisestikin hyvin lähellä painajaisunta; hätkähdyttävän äkillisiä käänteitä, epämääräinen uhan ja pelon tuntu, shokkeja ja toisaalta myös nyrjähtänyttä huumoria. Ja asioiden toistuvuutta tietenkin, kun hetkittäin palataan takaisin niin sarjan aiempien kausien kuin Fire Walk With Me -elokuvankin tapahtumiin – eikä ainostaan takaumina, vaan konkreettisesti, Cooperin astuessa menneisyyteen, jossa hän nyt saa tilaisuuden pelastaa Laura Palmer juuri sinä iltana jona tämä alunperin kuoli.
Ei tästä voi valita yhtä keskeistä tai merkittävintä kohtausta, koska asiat kumuloituvat järkyttävällä tavalla vyöryen alkaen siitä hetkestä, jona "Cooper" (se ilkeä versio) saapuu 25 vuoden jälkeen Twin Peaksiin. Poimin siis jakson puolivälin tienoilta yhden surrealistisen näkymän, jollaisia Lynch on tämän 18-osaisen sarjan aikana tarjonnutkin epätavallisen runsaasti. Tykkään niistä.
Ihan pienen hetken ajan jakson lopulla ehdin pelätä että Lynch ja Frost ovat vanhoilla päivillään sentimentalisoituneet ja päättäneet lopettaa kaiken onnellisesti, mutta vaikka siltä vähän aikaa näytti, se hetki meni nopeasti ohi. Pikemminkin se mtä tapahtuu on kuin kiirastuli tai limbo, ikuinen liian hyvän ihmisen (Cooper) pakonomainen pyrkimys pelastaa jotain mikä ei ole enää pelastettavissa. Vai onko? Vielä on yksi jakso jäljellä…
Part 18: What is your name?
[Sex & nudity: moderate, Violence & gore: moderate, Frightening & intense scenes: severe]
Twin Peaksin paluun ja samalla koko sarjan, koko Twin Peaks -todellisuuden, viimeinen jakso (koska miten tästä muka voisi jatkaa?) on minimalistisempi kuin yksikään aiempi. Näyttelijöitä on äärimmäisen vähän, oikeastaan koko jakso kulkee Kyle MacLachlanin varassa siten, että alkupuoliskolla hänen seuranaan on Laura Dern, lopussa Sheryl Lee. Minimalismin ohella jakso on unenomaisinta mitä Lynch on koskaan tehnyt. Tämä ei nyt tarkoita surrealismia tai jatkuvia outoja tapahtumia, vaan epätodellista tunnelmaa, hitautta, ulkopuolisuuden tunnetta ja ennen kaikkea jo viime jaksossa kytenyttä hirvittävää pahaenteistä uhkaa, joka on läsnä heti alussa ja kasvaa loppua kohti painostavaksi.
Dale Cooper on päähänpinttymänsä leimaama surullinen hahmo, joka ei ole päässyt yli siitä mitä 25 vuotta aiemmin tapahtui, ja joka uskoo ilman epäluulon häivää olevansa oikealla asialla. Hän tietää korjaavansa kauan sitten tapahtuneita pahoja asioita ja pelastavansa Laura Palmerin – siitäkin huolimatta, että on hetki hetkeltä selvempää miten pakkomielteisen toivoton tämä tavoite on. Eikä pelkästään toivoton; Cooper uskoo voivansa muuttaa historian kulun. Se on järjetön, mahdoton ajatus, mitä tämä FBI-agentti ei kykene ymmärtämään tai ainakaan hyväksymään. Hän on odottanut tätä tilaisuutta 25 vuotta.
Vaikka Cooperin ja Laura Pa… anteeksi, Carrie Pagen automatka halki säkkipimeiden pikateiden halkoman öisen maan onkin niin kaunis ja hiljainen että olen räjähtää sen herättämiin tunteisiin, ei kai merkittävin, mieleenjäävin kohtaus voi olla mikään muu kuin se mihin kaksikon ajomatka päättyy: Twin Peaksiin, Palmerien kotitalon eteen myöhään yöllä. Se mitä sitten tapahtuu on paras tv-sarjan lopetus koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti