Kahakoinnit siirtyivät kohti pohjoista. Katsoin pilviä, toivoin ettei se näe, se oli makkarakojun takana ryypyllä, ei siellä minne olin sen jättänyt. Suru pyyhkäisi ylitseni kun tajusin ettei minua enää pelottanut. Kuulin huudon, joka hukkui liekkeihin. Kesäpäivän osanottajat tuntuivat hajaantuneen kauas tahoilleen, horisonttiin. Kuljin kalliolle, sen kautta saattoi laskeutua alas. Taivaalla oli paljon, ne kaikki. Näin Tiwanakun tuulenpieksemät rauniot aukealla vuorenlaella, Romansin kylän palamassa tuhkaksi...
Rautakintaan seurakunta jakoi perheille kirjavia viirejä ja karamellejä. Minua ei kukaan huomannut.
(Teksti ja piirros Christer Roströmin muistiinpanoista; tämä katkelma päiväämätön, mutta oletettavasti 1950-luvun puolivälistä)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti