Luonnosvihot jäivät, kun Swick 1960-luvun alussa tutustui kameroihin ja valokuvaamisen maailmaan. Rautakintaan yhteiskoulun muiden opettajien mukaan innostus iski varoittamatta, ja muutti tuolloin viittäkymmentä lähestyvän miehen pysyvästi. Harrastustoimet jäivät ensin, sitten suurin osa opettajantyöstäkin. Viimeiset vuotensa kansankynttilänä Swick teki vain lyhyitä sijaisuuksia; hänen aikansa vei valokuvaus. Hän vetäytyi ystäviltään, eikä enää viettänyt juuri aikaa kotonaan. Hän ja hänen alati kasvava kokoelmansa kameroita ja linssejä – monet niistä itse ulkomailta tilatuista osista koottuja – olivat aina ulkona ikuistamassa pohjoisen luonnon häkellyttäviä yksityiskohtia taianomaisella tarkkuudella.
Nykyisin Hermann Swickin luontokuvat ovat keskeinen osa suomalaisen valokuvataiteen historiaa, vaikka ne hänen kuolemansa jälkeen arkistoitiinkin miltei kuin häpeillen Rautakintaan kunnankirjaston varastoon. Kuvat löydettiin vasta kirjaston korjaustöiden yhteydessä 1990-luvun lopulla, ja niiden hypnoottisena hehkuvat värit ja monesti tuntemattomin muodoin ja hahmoin ikuistuneet lajit ovat kiehtoneet yleisöä siitä lähtien. Mitään kuviin liittyviä muistiinpanoja tai merkintöjä ei Swickin jäljiltä ole löytynyt. Hänen hautapaikkaansa on yritetty selvittää 2000-luvun aikana useita kertoja, toistaiseksi tuloksetta. Ainoa Rautakintaan kirjaston mikrofilmiarkistosta löydetty maininta Swickistä on hänen kuolinilmoituksena paikallislehdessä vuonna 1977, muut biografiset tiedot on kerätty lähteistä, joiden todenperäisyys on muutaman viime vuoden aikana asetettu kyseenalaiseksi. On mahdollista, ettei henkilöä nimeltä "Hermann Swick" ole todellisuudessa ollut koskaan olemassa. Hänen nimiinsä laitettujen kuvien alkuperäkin on täten epäselvä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti