”Kato!” kuuluu ääni Christerin vierestä. Johanin ja Ainon tytär on kohta kaksivuotias, ja on Johanin kertoman mukaan saamassa sisaruksen tulevana talvena. Christer pitää Birgitistä. Tarmokas tuuheatukkainen tenava on taapertanut jokaisen paikalla olevan luona vuorollaan ja esitellyt puista hevostaan, jonka isoisä on hänelle antanut.
”Hieno”, Christer sanoo ja taputtaa veljentytärtään päälaelle. Tämä huitaisee käden pois, mikä saa Christerin nauramaan ääneen.
”Kato”, Birgit sanoo uudestaan. Muuta Christer ei ole hänen vielä kuullut sanovankaan, mutta onhan siinäkin jo paljon. Siinä on kaiken ydin. Ihmisen pitäisi pysähtyä ja katsoa ympärilleen; niin paljon katsottavaa on kaikkialla, niin vähän siitä tulee koskaan nähdyksi. Birgit on ymmärtänyt totuuden.
”On se kyllä tosi hieno. Vaariko sen teki?”
”Vaa–ri”, Birgit sanoo ja heiluttaa hevosta edestakaisin. ”Vaari kato.”
Hevonen laukkaa ilmassa. Sen puisessa ilmeettömyydessä on jotain lumoavaa, ja Christer miettii miltä samanlainen hevonen näyttäisi suurempana. Kenties suuren talon edustalla – mutta se on epätäydellinen ajatus, huolimaton. Pitää katsoa tarkemmin, ja siinähän se on, näky on yhtäkkiä kirkkaana olemassa, niin kuin kaikki olisi jo valmista: hevonen jonka pää hipoo kattoa. Raskaaseen puuhun isketyt kirveen jäljet esillä sen kyljissä, jotka kynttilän valossa näyttävät hengittävän.
Kirkossa, Christer tajuaa. Sen on oltava kirkko.
Kappeli.
Hän hätkähtää kun joku alkaa pöytien luona puutarhassa huutaa, sitten Birgit puhkeaa itkuun ja puinen hevonen putoaa kopsahtaen portaalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti