14.2.22

Merkintöjä Rautakintaasta 4

Kuollut mies kurtisti kulmiaan, katsoi olkansa yli oikealle, vasemmalle, katosi. Ehkä minä nukuin sittenkin... Ulkoa loisti päivä. Koko kirkkosali kylpi hämmästyttävän kirkkaassa valossa, kaikki halusivat kotiin. 

Pojat jättivät talon kellarikerrokseen kätketyn varastotilan, ja pelkkä sen näkeminen sai tytön kasvoilleen kärryjen heinäkuormaan. Birgit mietti oliko tekemässä oikein. Ettei ollut siellä turhaan,  oli niin paljon aiempaa. Tikut taskussa, mutta toisaalta metsässä olo oli voimistunut. Hän oli käynyt sisään mökkiin poliisien tutkiessa rikospaikkaa Näätälän Juhanin ja kumppanien kanssa. Äiti ei ollut muuta kuin kohinaa enää. Käsi hänen mekkonsa olkaimella kiskaisi. Kangas repesi. Heljä vinkaisi, yritti katsoa ääneen suuntaan. Entinen niittymaa ei oikeastaan ollut oppinut pitämään heistä. Kaksi viikkoa sitten pimennyt lamppu tarkoitti että oli aika soittaa ambulanssi. Paulus oli istunut siellä vaimonsa kasvoillaan. Kouristelin vatsanpohjia myöten samalla kun putosin polvilleni. Painoin otsaa vasten ovenpieltä, huusin ja oksensin. Pimeys oli täydellinen. Kuulin kyllä kuinka loisteputki sirisi katkonaisesti, kuulosti väsyneeltä. Teki mieli ravistaa itseäni vuodepotilaana.

”Me emme nyt varsinaisesti jää ovien taakse huutamaan", hän muisti sanovansa. Nauraa rähistiin. Saunottiin. Heiskasta läiskittiin selkään; hän oli jo sulkenut silmänsä, mutta aivot raksuttivat. Ilmavirta siveli Mintun kasvoja, sai hiukset lepattamaan, ja sitten myös ruhjoutuvat vaunut syöksyivät alarinteeseen kohonneen kerrostalon ylimmän kerroksen asunnossa jonne kukaan ei nähnyt. Ei tuntunut mahdolliselta, ja se oli silti alkua vasta. Rautsi oli huohottanut Mariannelle heinikossa, osoittanut aikoinaan rautatien tukirakenteiksi paikalle tuotua raskasta ovea. Ei se ollut huonossa kunnossa, mutta eteisessä tuntui aina siltä että katseltiin.

”Päivää taloon”, Heiskanen ei vastannut. Rintaa pakotti, valvomisesta seurasi rytmihäiriöitä, jalatkin väsyivät, selkää särki. Mutta vihaisen aikuisen osa oli toinen. Heljä tunsi isännän otteen hiuksistaan kiristyvän, ehkä Timonen oli jo niin pitkään halunnut asioiden muuttuvan. Pimeydestä hän ei kuitenkaan ollut palannut, käpertynyt sohvan nurkkaan viltin alle matikankirjan kanssa. Larskin äiti oli kieltänyt Pasia menemästä.

”Ettet mee jokeen”, äiti sanoi, vielä viime kesänäkin, vaikka kiinnikkeet antoivat periksi ja romahtivat lattialle. Siitä hän kierähti ympäri ja yritti peittää rintojaan kaatuessaan kasvoilleen kärryjen ja heinäkuorman kanssa. Heljän sisuksissa tuntui kuin lempeä sähkö. Minttu katseli ystäväänsä korkean tornin huipulta. Se kohosi syvällä korvessa sijaitsevan puiston laidalla valmiina käymään lumisotaa tai mitä nyt keksikin, Pauluksen tarjoama pesti oli joka tapauksessa päättynyt. Hyppääjät mätkähtivät kiviin samalla kun putosin polvilleni. Painoin otsaa vasten ovenpieltä, huusin ja oksensin. Pimeys oli edelleen leikkaamaton.

Oli asioita joista kavereille ei kuulunut puhua. Unissa niitä näki. Aikuisia tekemässä juttuja. Hän oli avuliaalle perheelleen rakentanut niin komeat kulissit kuin suinkin kykeni, ja juuri sen häpeän vuoksi se olikin riittänyt. Mutta vaikka päivä oli pitkällä, Heljä palasi takaisin kirjaston komean Mikaelin luo, jolloin Rautakintaan pääkirjaston aulaan johtavasta sivuovesta astui se, jota he nyt olivat tulleet Roströmin veistotaiteen hedelminä ihailemaan. Kokonaisia puunrunkoja. Ikään kuin valo, ja pinnasta tukea hapuilevat kädet kiskoivat ylemmäs, ja Heljä kyllä tiesi mitä oli tapahtumassa, tunsi lattian narahdukset, puisista rakenteista kohoava tuoksukin oli tuttu. Minua ei pelota, Heiskanen ajatteli, eikä vastannut ettei aikonut nuorta paria pitää pitkään, vastahan hän oli arvellut vielä himoitsevansa kuin seitsentoistavuotias. Kiskaisu. Pitkän penkin toinen pää oli nyt liikkunut metrin verran, paljastaen epäsäännölliset muodot kasvoineen, ruumiinosia painajaismaisessa kohdussa valmiina syntymään. Joku alkoi salissa viheltää sävelmää. Heljä heilutteli varpaitaan, syrjäsilmällä huomasi isännän katseen hakeutuvan juuri siltä suunnalta. Silloin oli jo yö, hän istui kirjoituspöytänsä ääressä kotonaan.

2 kommenttia:

Jani kirjoitti...

kane clapping.gif

Susan kirjoitti...

appreciation sticker