Kävin vaihtamassa pariston rannekellooni, se oli pimennyt sen viikon aikana jonka vietin kotoa pois, oli mykkänä yöpöydällä, tai no jos tarkkaan katsoi niin siinä näkyi kellonaika 1:23 (iltapäivä oli kuitenkin), ja sunnuntai (vaikka torstai oli), ja noin puolentoista sekunnin välein se urheasti nytkäytti omaan yksinäisyyteensä juuttuneen ajan taas sekunnin verran eteenpäin. Tuo kello on siis digitaalinen, merkkiä Orient, ja erikoiseksi sen kai tekee se, että sain sen kahdeksanvuotislahjaksi. Kuka pitää nykyaikana samaa rannekelloa kaksikymmentä vuotta (sillä tuo raja tulee kyllä täyteen tällä uudenpiukealla paristolla), sitä olen tänään miettinyt ja miettiessäni kävelin kahdesti saman ihmisen ohi niin että sai jälkeeni huudella. Pysähdyinhän minä lopulta, ja myönnän kyllä etten itsekään pidä rannekelloa enää kuin silloin, jos on tiedossa kiire. Eikä nykyisin ole enää kiire. Ole enää aikoihin ollut.
Astelin äsken kaupungilla rock-asenteella. Vilkuilun coolisti tyttölapsia ja hengasin mitäänsanomattomasti notkuen auringon lämmittämää tiiliseinää vasten hörppien samalla Fanta Shokataa, joka on ohittanut Pepsin suosikkijuomanani kuluneiden kahden viikon aikana. Aurinko heitti varjoni seinään ja silmien kohdalla oli siinä varjossa reiät. Jossain soi kitarasoolo.
Totta puhuen mitään edellisen kappaleen asioista ei tapahtunut, paitsi Fanta Shokata, eikä sekään tänään. Minulla ei ole rock-asennetta. Jos asenteeni pitäisi muuttaa musiikkilajiksi, se olisi pop-sävytteistä progea, mutta onneksi kukaan ei tee niin, hyppäisin sillalta ihan satavarmaan jos totuus paljastuisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti