Kirkuvana hänet kietoivat pakettiin ja noin vain toimittivat osastolle. Jopas nyt, vaikka olihan hän toisaalta jo pitkään ollut vähän harhainen, ja harhaiset ovat tiellä.
Pakkopaita kutitti, mikä paradoksi! Ettei saa raapia itseään, johtuu juuri siitä miksi pitäisi raapia, ja pakkopaidassa rintakehän ahdistus ei varsinaisesti vähennyt. No, lääkkeitä lääkkeitä, niillähän sitä ennenkin, ja prinssiä katsottiin peilin takaa öisin. Hänen piirustuksensa ihan tuokiossa aina valmistuttuaan kansioihin kerättiin, kas niin.
Ja hiukset hänellä kasvoivat vaikkei parta koskaan, ja kullankeltaisuudessaan prinssi sai lisänimen Leijonaharja. Mitäs kun se pääsee pois täältä, ja ei kyllä taida poikaparka päästä, oli vastaus aina. Iski päätään seinään aamuisin; lääkkeen teho riitti sinne asti, vartin päästä tuli aamuvuoro töihin.
Nollattiin, ja aloitettiin uuteen vihkoon uudella kynällä kirjoittaa uutta historiaa. Katsopas katsopas, totesi puolipallosilmälasimies, jonka päälakikin muistutti puolipalloa, ja kaikennäköisiä lintuja lensi hänen selkänsä takana. Prinssi näki yhden linnun selässä hänelle jo lapsuudessa luvatun puolison, Gailliarman. Haltijakääpiödronttiedvardkansan kuninkaan nuorin tytärhän se siellä, ja puolipallosilmälasimies pudisteli päätään perin pettyneenä.
Että semmoista.
Ja sitten koitti kevät, tai ehkä jo kolmas, ja prinssi sai luvan poistua, mutta vesipullossa oli hänellä verta, eivät ne sitä nähneet...
Taisipa siinä askelten kaiussa pitkillä graniittikäytävillä jo jotain ilmassa olla...
Eikä prinssi Leijonaharja sittemmin palannut, eikä se ketään yllättänyt ja Gailliarman kanssa hän nyt tekee pesää puuhun kaukana täältä, ja kulotettuja peltoja kulkee nyt prinssin tie. Ei meidän häntä tule kaivata, hän ei ole kaipausta varten tänne tuotu. Prinssi Leijonaharjan sydän se vain eräänä iltapäivänä valopalloksi muuttui ja hänen rintakehänsä läpi nousi.
Nyt on kaikki kuitenkin taas hyvin, ja kallionkolon varjossa voi aina uuteen aamuun luottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti