Mean kautta löytyi tämänkertainen kiertoidea. Omista blogiteksteistään pitäisi valita eräänlaiseksi cv:ksi 3-5 itseään miellyttävintä. Valinta on totta vieköön vaikea, mutta juuri sellainen aikaa vievä johon mielelläni paneudun tuntikausiksi ja ajan kulusta kertoo vain yhä uudelleen täyttyvä ja tyhjenevä kahvikuppi. Onhan se kieltämättä jo aikakin päästä tuulettamaan Silmiksen ylipursuavia arkistoja koko kansan silmien eteen. Vaikeutta tehtävään lisää tietysti sekin, että suhtaudun jokaiseen pienimpäänkin yksittäiseen verkkokirjoitukseeni itsenäisenä teoksena, jolla on aina oma ideansa ja ansionsa. Kuulostaa säälittävältä, mutta on totta, mikä tuskin helpottaa tilannetta. Valikoin arkistoistani 15 tekstiä, joita pidän edelleen täysin onnistuneina siinä missiossa, mitä toteuttamaan ne on kirjoitettu. Näistä kaksi on sellaista, jotka ehdoitta haluan täällä julkaista, loput neljä kiskon joukosta esiin hampaita kiristellen; siis yhteensä kuusi? Eikö tarkoitus ollut valita kolmesta viiteen tekstiä? No, minä kuulun "kerta kiellon päälle" -ajattelijoihin. Tunnetaan myös "huonoja vanhoja sanontoja" -ajattelijoina.
Olen opiskelija ja opiskelijaelämän havainnointi on sydäntäni lähellä. Niin lähellä että tuota epärytmistä pumpuntapaista kirpaisee se tosiasia, että tämä keväällä suunnittelemani seurapeli, otsikolla Ei se pelaa joka, on edelleen ajankohtainen. Yhä ajankohtaisempi, voi melkein todeta, varsinkin kun alkaa itsekin olla opinnoissaan jatkuvasti pidemmällä.
Vielä viime talvena tunsi itsensä opiskelijana aloittelijaksi. Oli aikaa esimerkiksi kattavaan tv-kriitikkona toimimiseen, kuten tämä hyvin varhainen päivitykseni (olin bloggaajana silloin alle kahden viikon ikäinen) MTV Europe Music Awardsista osoittaa. This happens, this is something that happens. Kaikkihan muistavat minkä loistavan elokuvan loistavasta kohtauksesta tuo otsikko on silpaistu? Nyttemmin kirjoittaja itse panee kateellisena merkille kyvyn pitää päivitykset pituudeltaan inhimillisissä rajoissa. Ei siihen ole enää aikoihin pystynyt.
Minkä osoittaa hyvin kesäkuinen Legenda. Ei varmaankaan onnistunein tarinani koskaan (tosin kanssabloggaajia oli mukava ympätä mukaan kertomukseen), mutta ansaitsee paikkansa koska jäi lämpimänä muistona mieleen. Kirjoitin sen pään sisään öisellä kävelyllä yliopistonmäen ja tuomiokirkon ympäristössä, ja siirsin nukkumaamenoa parilla tunnilla kirjoittaessani kotiin tultua kaiken muistiin kun pelkäsin etten muistaisi kertomusta enää aamulla, mikä tietenkin on aina ollut kohdallani turha pelko. Tekstillä ei ole tapana päästäni hävitä, mikä toisinaan väsyttää.
Uudempiin kirjoituksiin ei ole vielä kertynyt yhtä vahvaa tunnepohjaa kuin vanhoihin, mutta toissaviikkoinen kertomus Tyhjenevä keuhko ansaitsee tulla mainituksi jos ei muuna niin malliesimerkkinä tyylikkäästi omille teilleen lähtevästä tarinoinnista - kyseinen tekstihän kertoo siitä, miten vietimme loppiaisen viiden hengen porukalla pelaamalla kuusnelos-emulaattorilla urheilupelejä. Tapahtumaa olisin voinut kuvata huonomminkin.
Keväinen elämänmuutos heitti varjon kaikkien sen jälkeen kirjoitettujen Silmänkääntövankeuksien ylle. Käsittelin aihetta toukokuun lopulla tarkoituksella niin suoraan ja avoimesti kuin sillä hetkellä kykenin: Ex nihilo nihil fit. Tuskin tuo vielä paljon sanoo, mutta on itselleni merkityksellinen pelkän sisältämänsä raa'an kivun vuoksi.
Ja kauniiksi lopuksi, mikäpä muukaan kuin Keihäänä hankeen. Jo legendaariseksi kohonnut tekstinpätkä (no, ainakin Mean & minun keskuudessa...) ideasta joka tuli mieleen, kun luistelin Exmen kanssa vesijäisessä pihassa. Tämä on minun blogihistorian vedenjakajani. Ennen tätä olin epävarma ja -tietoinen, tämän jälkeen sain palautetta joka vakuutti minulle lopulta sen, että minullakin on tässä yhteisössä oma nurkkaukseni täytettävänä. Sitä paitsi kirjoituksen sisältämä aatemaailma on periaatteessa toimiva ja hyvä.
Riittäköön tämä päivittäiseksi itsekorostusannokseksi tänään. Huomenna olisin valinnut täysin toiset tekstit.
19.1.05
Valokeilassa
Lähikaupan kassa suisti minut raiteiltani kun olin ostamassa ruisleipää. "Olit lehdessä tässä yks päivä." En voinut kuin myöntää, enkä tietenkään jättää hetkeä siihen. Päädyin nokkelana supliikkimiehenä kertomaan anekdootin itse haastattelutapahtumasta ja ulostuessani kaupasta tajusin elämäni nyt peruuttamatta muuttuneen. Tämän kokemukseni varjolla minä olen siirtynyt kategoriasta "tavallinen tallaaja" hienompaan joukkoon, "julkkikset". Yhtäkkiä ymmärrän niitä taivaidemme valona tuikkivia tähtösiä, jotka eivät kykene enää suorittamaan päivittäisiä maito-, piirakka-, tai kukkakaaliostoksiaan koska heidät tunnistetaan kaikkialla. Salaisuuden verho on heidän yltään nyt minun näkökulmastani poistunut. Olen vapautunut.
Eilen sain kaksi hyvin yllättävää sähköpostia, joiden molempien aiheena oli enemmän tai vähemmän Silmänkääntövankila. Vielä nytkin, jo reilusti yli vuoden tätä kirjoitettuani, tuntuu joskus hullulta tiedostaa selvästi se, että ihmiset todella lukevat tätä. Saavat ajatuksia. Se on nautintoa herättävällä tavalla hermostuttava tunne; vai pitäisikö sittenkin sanoa hermostuttavalla tavalla nautinnollinen? Onko näillä ilmaisuilla mitään eroa vai katoavatko ne tyhjänpäiväiseen jatkuvasti harjoittamaani pseudosemantiikkaan kuin fasaani puskaan? Älkää vastatko, ei teidän tarvitse ja minä tiedän sen kyllä.
Ja lopuksi. Tämä kuva (se mikä klikkaamalla paljastuu, ei tuo pieni!) on varmaankin jo kiertänyt internetin kahdesti siinä vaiheessa kun pääsen siihen itse käsiksi, mutta jaan sen kanssanne silti. Ensivaikutelmahan tästä on nauru, hauskaa. Mutta kun asiaa alkaa tarkemmin miettiä, hymy hyytyy. Tämä on todellisuutta vuoden 2005 Suomessa. Joko kyynelten virran ymmärtää? Exme pisti tämän sähköpostiini, tattista!
Eilen sain kaksi hyvin yllättävää sähköpostia, joiden molempien aiheena oli enemmän tai vähemmän Silmänkääntövankila. Vielä nytkin, jo reilusti yli vuoden tätä kirjoitettuani, tuntuu joskus hullulta tiedostaa selvästi se, että ihmiset todella lukevat tätä. Saavat ajatuksia. Se on nautintoa herättävällä tavalla hermostuttava tunne; vai pitäisikö sittenkin sanoa hermostuttavalla tavalla nautinnollinen? Onko näillä ilmaisuilla mitään eroa vai katoavatko ne tyhjänpäiväiseen jatkuvasti harjoittamaani pseudosemantiikkaan kuin fasaani puskaan? Älkää vastatko, ei teidän tarvitse ja minä tiedän sen kyllä.
Ja lopuksi. Tämä kuva (se mikä klikkaamalla paljastuu, ei tuo pieni!) on varmaankin jo kiertänyt internetin kahdesti siinä vaiheessa kun pääsen siihen itse käsiksi, mutta jaan sen kanssanne silti. Ensivaikutelmahan tästä on nauru, hauskaa. Mutta kun asiaa alkaa tarkemmin miettiä, hymy hyytyy. Tämä on todellisuutta vuoden 2005 Suomessa. Joko kyynelten virran ymmärtää? Exme pisti tämän sähköpostiini, tattista!
18.1.05
Vain kasveilla on juuret, mutta kananmunallakin kuori
Näen ikkunasta kuolleen ihmisen. Hän makaa bussipysäkin takana ruohikkoisessa märässä rinteessä hautausmaan muurin vieressä. Pysäkillä odottavat ihmiset eivät näe kuollutta, sillä he ovat tätä kohti selin, minkä lisäksi kuollut on heitä paljon ylempänä, ja makaa vaakatasossa. Minä näen hänet toisen kerroksen ikkunastani. Hänestä vain muutaman metrin päässä makaa maan alla kymmenittäin kuolleita lisää. Jokaisen kohdalla on kivi, johon on kirjoitettu nimi ja numerot. Niiden perusteella heidät erottaa muista. Olisi ikävä käydä seisomassa väärän kuolleen ihmisen yläpuolella. Bussipysäkin takana makaavalla kuolleella on paksu sininen toppatakki ja sikäli kun näen, vain toinen kenkä.
Muistelen sitä aiempaa kertaa jona näin kuolleen. Olin kuuden, oli ensimmäistä luokkaa edeltävä kesäloma. Minä ja serkkupoika metsäretkellä, paljonpa muuta tekemistä niillä seuduilla oli. Olimme kävelleet kolmisen kilometriä, aluksi polkuja pitkin, jossain vaiheessa päätimme ottaa etäisyyttä aiemmin kuljetusta ja oikaista omaa reittiämme järvelle. Päädyimme pienelle vihreää hometta kasvavasta lastulevystä kootulle kopille, sen kattona oli repalereunainen pala aaltopeltiä. Koppi sijaitsi pienellä aukiolla suurten mäntyjen ympäröimänä, polkua sinne ei johtanut mistään. Haju oli hirvittävä. Yksi neljästä lastulevystä oli hieman vinossa, se kai toimi ovena, oli otettava kokonaan pois jos halusi sisään. Serkku kurkisti sisään ensin, minä sitten. Kopissa oli pimeää, haju tukki kaikki aistit. Hetken kun räpytteli näki paksumahaisen ihmisen joka nojasi yhteen seinistä, pää roikkui niin että kasvoja ei näkynyt. Päällä oli villapaita, muistan että siitä kasvoi suuria sieniä. Toinen käsi näkyi villapaidan hihasta, ja pimeydestä huolimatta olen varma että se oli pikimusta. Sormet näyttivät pitkiltä ja venyneiltä.
Emme jatkaneet matkaamme järvelle. Halusin kirjoittaa näkemästäni, mutta vaikka olen monesti yrittänyt, kesti yli kaksikymmentä vuotta ennen kuin osasin. Olin siihen mennessä muuttunut kokonaan tekstiksi. Olin onnistuneesti katkaissut juureni, kasvattanut kuoren. Sinitoppatakkisen kuolleen selässä istuu talitintti.
PS. Jep, olin se minä oikein kuvan kanssa eilisessä Turun sanomassa yliopiston neljään periodiin siirtymistä käsitelleessä jutussa. Se on nyt virallisesti painettu lehteen: "Ugukselle sopii parhaiten verkkainen opiskelutahti". Kun sukulainen, professori tai Kelan virkailija seuraavan kerran rykäisee tietävästi ja kysäisee kauttarantain miksen jo pikkuhiljaa valmistu voin heilutella hänen edessään tätä artikkelia. Verkkaisesti.
Muistelen sitä aiempaa kertaa jona näin kuolleen. Olin kuuden, oli ensimmäistä luokkaa edeltävä kesäloma. Minä ja serkkupoika metsäretkellä, paljonpa muuta tekemistä niillä seuduilla oli. Olimme kävelleet kolmisen kilometriä, aluksi polkuja pitkin, jossain vaiheessa päätimme ottaa etäisyyttä aiemmin kuljetusta ja oikaista omaa reittiämme järvelle. Päädyimme pienelle vihreää hometta kasvavasta lastulevystä kootulle kopille, sen kattona oli repalereunainen pala aaltopeltiä. Koppi sijaitsi pienellä aukiolla suurten mäntyjen ympäröimänä, polkua sinne ei johtanut mistään. Haju oli hirvittävä. Yksi neljästä lastulevystä oli hieman vinossa, se kai toimi ovena, oli otettava kokonaan pois jos halusi sisään. Serkku kurkisti sisään ensin, minä sitten. Kopissa oli pimeää, haju tukki kaikki aistit. Hetken kun räpytteli näki paksumahaisen ihmisen joka nojasi yhteen seinistä, pää roikkui niin että kasvoja ei näkynyt. Päällä oli villapaita, muistan että siitä kasvoi suuria sieniä. Toinen käsi näkyi villapaidan hihasta, ja pimeydestä huolimatta olen varma että se oli pikimusta. Sormet näyttivät pitkiltä ja venyneiltä.
Emme jatkaneet matkaamme järvelle. Halusin kirjoittaa näkemästäni, mutta vaikka olen monesti yrittänyt, kesti yli kaksikymmentä vuotta ennen kuin osasin. Olin siihen mennessä muuttunut kokonaan tekstiksi. Olin onnistuneesti katkaissut juureni, kasvattanut kuoren. Sinitoppatakkisen kuolleen selässä istuu talitintti.
PS. Jep, olin se minä oikein kuvan kanssa eilisessä Turun sanomassa yliopiston neljään periodiin siirtymistä käsitelleessä jutussa. Se on nyt virallisesti painettu lehteen: "Ugukselle sopii parhaiten verkkainen opiskelutahti". Kun sukulainen, professori tai Kelan virkailija seuraavan kerran rykäisee tietävästi ja kysäisee kauttarantain miksen jo pikkuhiljaa valmistu voin heilutella hänen edessään tätä artikkelia. Verkkaisesti.
17.1.05
Silmänräpäyksiä, osa 30
Suolakurkkuja jumalauta, miten ihmisen voi tehdä näin järjettömästi mieli suolakurkkuja?
Rekisteröin ympäristöäni, tilannetta. Kämppä jossa on nyt asuttu vuosi ja risat, seiniltä puuttu vielä tauluja. Televisiossa kirjailija Tervo on hauska, minun tekee mieli suolakurkkuja.
Ann-Mari lähti ulos ovi paukkuen, ei tule takaisin ihan äkkiä. Maistan veren suussa.
Suolakurkkuja, vaikka leivän päällä, ja helvetin paksu siivu goudajuustoa, mahdollisimman rasvaista ja suolaista hollantilaista goudajuustoa. Tai ehkä sittenkin pelkkiä suolakurkkuja, ihan puhtaasti yksin, suoraan purkista haarukalla.
Politiikasta väännetään vitsiä, ja minä katselen ulos laskevan auringon säteitä jotka saavat pihan muut talot näyttämään peilistä tehdyiltä. Vatsani kurisee, lattialla on pulloja. Ann-Mari lähti baariin ja minä olen ihan saatanan tyytyväinen siitä. Niska on aika omituisessa asennossa ja sitä särkee, yritän ymmärtää miksi en kykene kääntämään päätäni.
Lattialla on myös kengät, olohuoneen lattialla, enkä tiedän kenen ne ovat. Likaiset kengät, mistä seuraa likainen matto, suolakurkkuja, tahdon todella suolakurkkuja. Taitavat kaupat olla kiinni. On niin myöhä että arkenakin olisivat, nyt on lauantai. Ei taida mistään enää saada. Jos soittaisin Ann-Marille.
Ei taida kannattaa.
"This is the last time I'll abandon you
And this is the last time I'll forget you
I wish I could"
(Muse / Stockholm syndrome)
"So have a good drown, as you go down, alone
Dragged down by the stone"
(Pink Floyd / Dogs)
Rekisteröin ympäristöäni, tilannetta. Kämppä jossa on nyt asuttu vuosi ja risat, seiniltä puuttu vielä tauluja. Televisiossa kirjailija Tervo on hauska, minun tekee mieli suolakurkkuja.
Ann-Mari lähti ulos ovi paukkuen, ei tule takaisin ihan äkkiä. Maistan veren suussa.
Suolakurkkuja, vaikka leivän päällä, ja helvetin paksu siivu goudajuustoa, mahdollisimman rasvaista ja suolaista hollantilaista goudajuustoa. Tai ehkä sittenkin pelkkiä suolakurkkuja, ihan puhtaasti yksin, suoraan purkista haarukalla.
Politiikasta väännetään vitsiä, ja minä katselen ulos laskevan auringon säteitä jotka saavat pihan muut talot näyttämään peilistä tehdyiltä. Vatsani kurisee, lattialla on pulloja. Ann-Mari lähti baariin ja minä olen ihan saatanan tyytyväinen siitä. Niska on aika omituisessa asennossa ja sitä särkee, yritän ymmärtää miksi en kykene kääntämään päätäni.
Lattialla on myös kengät, olohuoneen lattialla, enkä tiedän kenen ne ovat. Likaiset kengät, mistä seuraa likainen matto, suolakurkkuja, tahdon todella suolakurkkuja. Taitavat kaupat olla kiinni. On niin myöhä että arkenakin olisivat, nyt on lauantai. Ei taida mistään enää saada. Jos soittaisin Ann-Marille.
Ei taida kannattaa.
"This is the last time I'll abandon you
And this is the last time I'll forget you
I wish I could"
(Muse / Stockholm syndrome)
"So have a good drown, as you go down, alone
Dragged down by the stone"
(Pink Floyd / Dogs)
Silmänräpäyksiä, osa 29
Kesäteatterielämää, kaksviiden helle, kolajuoma ja ihmisiä joita kiinnostaa vain sen oman sukulaisen roolisuoritus. Naapurin isäntä ei näyttämötaiteesta perusta, traktorin ääni peittää hiljaisimmat vuorosanat alleen. Ei välissä tosin olekaan kuin pieni koivusaareke ja muutama hehtaari peltoa.
Bongailen Kamillan entisiä luokkatovereita näyttelijöiden joukosta ja yritän muistella heidän nimiään. Kehitän pelin. Jokaisesta muistamastani tytön nimestä saan kaksi pistettä, jokaisesta pojasta yhden. Toisaalta jokainen tunnettu naama ilman nimeä tuo tytöistä yhden ja pojista kaksi pojoa miinusta. Lopulta sekoan laskuissa, alan katsella omaa ikäluokkaani mutta en näe ainuttakaan sen paremmin yleisön kuin draamankaan puolella.
Toisen näytöksen alkaessa älyän katsoa ohjelmalehtistä ja minulle selviää että näytelmä on Shakespearea. Saavutus sinänsä, ensimmäinen Sheikkini ja ikää pian kaksneljä. Näytelmän lopuksi taputan. Pyörtynyttä mummoa löyhytetään ohjelmalehdistä tehdyillä viuhkoilla ja loput limsat myydään alella pois. Paahteessa kuumenneet pullot eivät tunnu kiinnostavan ketään. Isä istuu huokaisten takapenkille selkä märkänä ja äiti viereeni, minä saan luvan ajaa kotiin. Kamilla tulee junalla tunnin päästä, kuka tietää mistä. Ei se koskaan sano. Mökillä lämmitetään sitten illalla sauna.
Bongailen Kamillan entisiä luokkatovereita näyttelijöiden joukosta ja yritän muistella heidän nimiään. Kehitän pelin. Jokaisesta muistamastani tytön nimestä saan kaksi pistettä, jokaisesta pojasta yhden. Toisaalta jokainen tunnettu naama ilman nimeä tuo tytöistä yhden ja pojista kaksi pojoa miinusta. Lopulta sekoan laskuissa, alan katsella omaa ikäluokkaani mutta en näe ainuttakaan sen paremmin yleisön kuin draamankaan puolella.
Toisen näytöksen alkaessa älyän katsoa ohjelmalehtistä ja minulle selviää että näytelmä on Shakespearea. Saavutus sinänsä, ensimmäinen Sheikkini ja ikää pian kaksneljä. Näytelmän lopuksi taputan. Pyörtynyttä mummoa löyhytetään ohjelmalehdistä tehdyillä viuhkoilla ja loput limsat myydään alella pois. Paahteessa kuumenneet pullot eivät tunnu kiinnostavan ketään. Isä istuu huokaisten takapenkille selkä märkänä ja äiti viereeni, minä saan luvan ajaa kotiin. Kamilla tulee junalla tunnin päästä, kuka tietää mistä. Ei se koskaan sano. Mökillä lämmitetään sitten illalla sauna.
Kuinka aloittaa viikko
1. Näe sunnuntain ja maanantain välisenä yönä pitkä uni, jossa viime keväänä luotasi lähtenyt puolisosi palaa takaisin, ja jossa keskustelette tuntikaudet kaikesta siitä mikä ihmisten välillä voi mennä pieleen ja miten se on mahdollista korjata.
2. Herää. (varoitus; tämä vaihe saattaa olla yllättävän rankka)
3. Avaa tietokone, tuijota kolme tuntia sähköpostiohjelmaa miettien miten kertoisit hänelle näkemästäsi unesta.
4. Kun alkaa heikottaa, syö.
5. Hylkää ajatus postista. Olet nyt saanut viikollesi juuri sellaisen alun kuin ansaitsetkin. Olet valmis seuraavien päivien aikana alkaviin seminaareihin ja luentoihin. Olet valmis kirjallisiin töihin. Sinulla on henkisiä voimavaroja vaikka valmistumiseen. Olet riehakas ja onnellinen. Et tietenkään toivo voivasi lakata olemasta. Polta parvekkeella tupakka. Se lyhentää elämääsi kivasti.
*
Jaa no toisaalta voihan sitä tietenkin myös tehdä aikaavieviä nettitestejä (Skm) jotka paljastavat kiistatta että vaikka luuseri olenkin niin nörttiä minusta ei saa tekemälläkään:
2. Herää. (varoitus; tämä vaihe saattaa olla yllättävän rankka)
3. Avaa tietokone, tuijota kolme tuntia sähköpostiohjelmaa miettien miten kertoisit hänelle näkemästäsi unesta.
4. Kun alkaa heikottaa, syö.
5. Hylkää ajatus postista. Olet nyt saanut viikollesi juuri sellaisen alun kuin ansaitsetkin. Olet valmis seuraavien päivien aikana alkaviin seminaareihin ja luentoihin. Olet valmis kirjallisiin töihin. Sinulla on henkisiä voimavaroja vaikka valmistumiseen. Olet riehakas ja onnellinen. Et tietenkään toivo voivasi lakata olemasta. Polta parvekkeella tupakka. Se lyhentää elämääsi kivasti.
*
Jaa no toisaalta voihan sitä tietenkin myös tehdä aikaavieviä nettitestejä (Skm) jotka paljastavat kiistatta että vaikka luuseri olenkin niin nörttiä minusta ei saa tekemälläkään:
16.1.05
Sade raahautui sisään
Minä pidän listoista. Pari kuukautta sitten onnistuin yrittämättäkin aloittamaan tällä kirjalistallani muoti-ilmiön, jossa kaikki listasivat kirjahyllynsä tähtihetkiä. Nyt seuraa saman musiikkiversio ja mitenköhän käy? Haaste on kovempi, koska musiikkiaan listaavat kaikki ja vaarana on hukkua massaan. Onneksi siis kävellessäni eilen ainejärjestömme hallituksen vallanvaihtotilaisuuden jälkeisiin vapaamuotoisiin bileisiin (or somesuch) keksin paitsi käyttää kaikkien listaamieni äänitteiden kuvailemiseen vain kolmea sanaa; eikä tässä vielä kaikki. Koska olen kirjallinen ihminen, keksin myös jokaiselle levylle kirjallisen vertauskohdan. Aloin pohtia näitä äänite/kirja-yhteensopivuuksia Rehtorinpellonkadulla, ja päätepisteeseeni Kaskenkadun alkupäähän päästyäni oli lista valmis. (Ei se niin kovin pitkä matka ole) Ja jotkut vielä ihmettelevät miksi kuljen aina kaupungilla lasittunein katsein ja huomaamatta ketään tuttuja? Ei sillä että tämä pohjustukseni olisi ollut erityisen merkityksellinen. Itse lista on syntynyt jo kuukausia sitten ja voin sen hyvillä mielin allekirjoittaa yhä vain.
Äänitekokoelmani kymmenen ehdottomasti vaikuttavinta teosta kolmella sanalla kuvailtuna ja sisältäen kirjavertauksen:
1. Boingo / Boingo
Kaikensisältävä. Majesteettinen. Tosi.
Jos tämä olisi kirja, tämä olisi Robert Shean & Robert Anton Wilsonin The Illuminatus! Trilogy.
2. Nick Cave & The Bad Seeds / No more shall we part
Kaunis. Täydellinen. Vavisuttava.
Jos tämä olisi kirja, tämä olisi Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin.
3. Pink Floyd / Wish you were here
Poisvievä. Paljonsanova. Paljonantava.
Jos tämä olisi kirja, tämä olisi Stephen Kingin Musta torni -sarjan ensimmäinen osa.
4. Tori Amos / From the choirgirl hotel
Uhkaava. Paljastava. Syleilevä.
Jos tämä olisi kirja, tämä olisi yhdistelmä kolmea suomalaista kirjaa: Olli Jalosen Kenen kuvasta kerrot, Annika Idströmin Veljeni Sebastian ja Kirsti Ellilän Usko, toivo ja kuolema.
5. Pink Floyd / Animals
Pelottava. Raju. Ahdistava.
Jos tämä olisi kirja, tämä olisi Stephen Kingin Hohto.
6. Absoluuttinen Nollapiste / Neulainen Jerkunen
Nyrjähtänyt. Leikkivä. Täysinymmärrettävä.
Jos tämä olisi kirja, tämä olisi Flann O'Brienin Kolmas konstaapeli.
7. Björk / Homogenic
Katharttinen. Kylmä. Lämmin.
Jos tämä olisi kirja, tämä olisi Peter Höegin Lumen taju.
8. Chroma Key / Dead air for radios
Unenkaltainen. Lohduttava. Vainoava.
Jos tämä olisi kirja, tämä olisi Iain Banksin A Song of stone.
9. Absoluuttinen Nollapiste / Suljettu
Vaikuttava. Hiljentävä. Merkittävä.
Jos tämä olisi kirja, tämä olisi Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla.
10. Nick Cave & The Bad Seeds / Abattoir blues & The Lyre of Orpheus
Kattava. Elämänsisältävä. Osuva.
Jos tämä olisi kirja, tämä olisi John Irvingin Kaikki isäni hotellit tai Roald Dahlin Rakkaani, kyyhkyläiseni.
Äänitekokoelmani kymmenen ehdottomasti vaikuttavinta teosta kolmella sanalla kuvailtuna ja sisältäen kirjavertauksen:
1. Boingo / Boingo
Kaikensisältävä. Majesteettinen. Tosi.
Jos tämä olisi kirja, tämä olisi Robert Shean & Robert Anton Wilsonin The Illuminatus! Trilogy.
2. Nick Cave & The Bad Seeds / No more shall we part
Kaunis. Täydellinen. Vavisuttava.
Jos tämä olisi kirja, tämä olisi Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin.
3. Pink Floyd / Wish you were here
Poisvievä. Paljonsanova. Paljonantava.
Jos tämä olisi kirja, tämä olisi Stephen Kingin Musta torni -sarjan ensimmäinen osa.
4. Tori Amos / From the choirgirl hotel
Uhkaava. Paljastava. Syleilevä.
Jos tämä olisi kirja, tämä olisi yhdistelmä kolmea suomalaista kirjaa: Olli Jalosen Kenen kuvasta kerrot, Annika Idströmin Veljeni Sebastian ja Kirsti Ellilän Usko, toivo ja kuolema.
5. Pink Floyd / Animals
Pelottava. Raju. Ahdistava.
Jos tämä olisi kirja, tämä olisi Stephen Kingin Hohto.
6. Absoluuttinen Nollapiste / Neulainen Jerkunen
Nyrjähtänyt. Leikkivä. Täysinymmärrettävä.
Jos tämä olisi kirja, tämä olisi Flann O'Brienin Kolmas konstaapeli.
7. Björk / Homogenic
Katharttinen. Kylmä. Lämmin.
Jos tämä olisi kirja, tämä olisi Peter Höegin Lumen taju.
8. Chroma Key / Dead air for radios
Unenkaltainen. Lohduttava. Vainoava.
Jos tämä olisi kirja, tämä olisi Iain Banksin A Song of stone.
9. Absoluuttinen Nollapiste / Suljettu
Vaikuttava. Hiljentävä. Merkittävä.
Jos tämä olisi kirja, tämä olisi Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla.
10. Nick Cave & The Bad Seeds / Abattoir blues & The Lyre of Orpheus
Kattava. Elämänsisältävä. Osuva.
Jos tämä olisi kirja, tämä olisi John Irvingin Kaikki isäni hotellit tai Roald Dahlin Rakkaani, kyyhkyläiseni.
15.1.05
Taas rennohko viikonloppu
BISMILLAH! kimmahti hammaslääkärin työhuoneen takaseinästä kun Freddie Mercury vokaalireväytti sen taas eetteriin puolipaikallisen rockradion kautta. Sai suupieleni kääntymään hymyyn, mikä silminnähden kiusasi hammaslääkäriä, joka jurnautti poran syvemmälle, se tuntui toistelevan hammasluuni sisällä Yhdysvaltojen osavaltion nimeä, Njiark, Njiark, Njiark, tai ehkä kaupungin. Vesi kihosi silmiini ja pääni sisällä lauloin mukana, "let me go!", ääneen en uskaltanut, pelkäsin kieleni puolesta, pora oli sitä lähellä.
Puudutusainetta oli lipsahtanut ruiskuun kaiketi hieman liikaa ja hammaslääkärin viimeisen perjantaiasiakkaan sisään astuessa jo epävakaaksi käynyt käsi lipsahti sekin ja puudutuspiikki oli painunut ikenen sijasta paitsi poskeeni, myös siitä ulos ja jos asiasta jonkin hyvän puolen löysi niin sen, että potilastuoli ei taatusi tuntenut pitkään aikaan kipua. Minä sen sijaan. Yritin josko yninä auttaisi, pusersin käteni samalla nyrkkiin varmuuden vuoksi ja jännitin joka lihaksen, tuskaa se ei keventänyt, mieltä kyllä, ja pian olinkin jo kotona, nakkasin kourallisen särkylääkkeitä sisuksiini ja kalapuikot unohtuivat pannulle, minä tv:n ääreen. Paikallisuutisissa haastateltiin yliopiston lehtoria, joka oli kiedottu syvälle murhaskandaaliin mahdollisesti syyttömänä. Puhelin soi, pelastaen ruokani, melkein. "Olitko jo lähdössä?" En, koska olin unohtanut, mutta ikkunasta näkyvät linja-auton perävalot kertoivat että pian olisin, ja kävellen.
Syntymäpäiväjuhlat, eikä vain yhdet, vaan kahdet. Nyrjäytin nilkkani loikkiessani alas rappusia, mutta nelinkertaisesti lääkärin suosituksen ylittävä kipulääkeannostus siirsi ruumiinvamman huomaamisen puolella vuorokaudella eteenpäin. Outo rahina nilkan paikkeilta toki kiinnitti huomioni, ja muutkin illan mittaan jaksoivat hämmästellä jalan osoittamista lähes 60 astetta normaalista poikkeavaan suuntaan, mutten tullut vilkaisseeksi alas koska epäilin heidän juuri sitä yrittävän. Menin siihen halpaan kerran yläasteella, sittemmin olen ollut viisaampi.
Ajattelin olla illan juomatta koska seuraavanakin päivänä oli iltapuhdetta luvassa, mutta minkäs voi kun viereen istuu Pietarin matkaaja ja alkaa tarjota vodkapaukkuja. Join, särkylääke muistui mieleen kolmannen kohdalla, eikä siinä vaiheessa enää vaikuttanut uhalta terveydelle. Paljon enempää en muistakaan, joku saattoi heittää esineen läpi lasista, tai ehkä se oli pääni, ääni muistuttaa joskus paljolti samaa. Kun porukka alkoi kärttää siirtymistä baariin, ilmoitin poistuvani kotiin nukkumaan ja kohta huomasin tilaavani lisää juotavaa Bristolin tiskiltä. Leukaan sattui, mikä selvisi pian suoraksi seuraukseksi siitä, että jalkakin oli alkanut reagoida luunpalasten toisiaan vasten nirhatessa ja antanut periksi sopivasti baaritiskin edessä, pudottaen samalla minua puolisen metriä alaspäin. Baarimikko oli sillä hetkellä selin, mikä antoi minulle tilaisuuden olla tulematta heitetyksi ulos.
Istuimme tupakoimattomien puolella, ja oudon tutulta kuulostanut ääni ehdotti toistuvasti että joisimme hänen kanssaan maljan tsunamille. Eikö uhreille kuitenkin, joku ehdotti, mikä osui oikeampaan kuin arvasimmekaan, koska tuskin oli Kimble-peli havaittu kun viereisessä pöydässä jo alettiin lyödä miestä rikkinäisellä pullolla, ei sillä ehjemmällä päällä. Veri tirsahti kuin sittemmin poskipäästäni kun viimein hieman ennen kolmea kompuroin Hämeenkadulta näppäräksi päättelemääni aiemmin tuntematonta oikotietä pitkin umpikujaan. Mieleni oli kuitenkin lämmin, koska baarista jäi mukava muisto; kimppahali. Kyllä kannatti, ajattelin ja ehdin jo arvella muistolla olevan fyysinenkin kyky lämmittää kunnes tajusin että olin melkein kotiovella, joka oli melkein näkyvissä savun ja liekkien alta ja vasta sitten muistin etten sittenkään muistanut ottaa niitä kalapuikkoja hellalta.
Puudutusainetta oli lipsahtanut ruiskuun kaiketi hieman liikaa ja hammaslääkärin viimeisen perjantaiasiakkaan sisään astuessa jo epävakaaksi käynyt käsi lipsahti sekin ja puudutuspiikki oli painunut ikenen sijasta paitsi poskeeni, myös siitä ulos ja jos asiasta jonkin hyvän puolen löysi niin sen, että potilastuoli ei taatusi tuntenut pitkään aikaan kipua. Minä sen sijaan. Yritin josko yninä auttaisi, pusersin käteni samalla nyrkkiin varmuuden vuoksi ja jännitin joka lihaksen, tuskaa se ei keventänyt, mieltä kyllä, ja pian olinkin jo kotona, nakkasin kourallisen särkylääkkeitä sisuksiini ja kalapuikot unohtuivat pannulle, minä tv:n ääreen. Paikallisuutisissa haastateltiin yliopiston lehtoria, joka oli kiedottu syvälle murhaskandaaliin mahdollisesti syyttömänä. Puhelin soi, pelastaen ruokani, melkein. "Olitko jo lähdössä?" En, koska olin unohtanut, mutta ikkunasta näkyvät linja-auton perävalot kertoivat että pian olisin, ja kävellen.
Syntymäpäiväjuhlat, eikä vain yhdet, vaan kahdet. Nyrjäytin nilkkani loikkiessani alas rappusia, mutta nelinkertaisesti lääkärin suosituksen ylittävä kipulääkeannostus siirsi ruumiinvamman huomaamisen puolella vuorokaudella eteenpäin. Outo rahina nilkan paikkeilta toki kiinnitti huomioni, ja muutkin illan mittaan jaksoivat hämmästellä jalan osoittamista lähes 60 astetta normaalista poikkeavaan suuntaan, mutten tullut vilkaisseeksi alas koska epäilin heidän juuri sitä yrittävän. Menin siihen halpaan kerran yläasteella, sittemmin olen ollut viisaampi.
Ajattelin olla illan juomatta koska seuraavanakin päivänä oli iltapuhdetta luvassa, mutta minkäs voi kun viereen istuu Pietarin matkaaja ja alkaa tarjota vodkapaukkuja. Join, särkylääke muistui mieleen kolmannen kohdalla, eikä siinä vaiheessa enää vaikuttanut uhalta terveydelle. Paljon enempää en muistakaan, joku saattoi heittää esineen läpi lasista, tai ehkä se oli pääni, ääni muistuttaa joskus paljolti samaa. Kun porukka alkoi kärttää siirtymistä baariin, ilmoitin poistuvani kotiin nukkumaan ja kohta huomasin tilaavani lisää juotavaa Bristolin tiskiltä. Leukaan sattui, mikä selvisi pian suoraksi seuraukseksi siitä, että jalkakin oli alkanut reagoida luunpalasten toisiaan vasten nirhatessa ja antanut periksi sopivasti baaritiskin edessä, pudottaen samalla minua puolisen metriä alaspäin. Baarimikko oli sillä hetkellä selin, mikä antoi minulle tilaisuuden olla tulematta heitetyksi ulos.
Istuimme tupakoimattomien puolella, ja oudon tutulta kuulostanut ääni ehdotti toistuvasti että joisimme hänen kanssaan maljan tsunamille. Eikö uhreille kuitenkin, joku ehdotti, mikä osui oikeampaan kuin arvasimmekaan, koska tuskin oli Kimble-peli havaittu kun viereisessä pöydässä jo alettiin lyödä miestä rikkinäisellä pullolla, ei sillä ehjemmällä päällä. Veri tirsahti kuin sittemmin poskipäästäni kun viimein hieman ennen kolmea kompuroin Hämeenkadulta näppäräksi päättelemääni aiemmin tuntematonta oikotietä pitkin umpikujaan. Mieleni oli kuitenkin lämmin, koska baarista jäi mukava muisto; kimppahali. Kyllä kannatti, ajattelin ja ehdin jo arvella muistolla olevan fyysinenkin kyky lämmittää kunnes tajusin että olin melkein kotiovella, joka oli melkein näkyvissä savun ja liekkien alta ja vasta sitten muistin etten sittenkään muistanut ottaa niitä kalapuikkoja hellalta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)