21.12.04

Hampaita ajassa

Jos haluaisin, voisin tuntea itseni vanhaksi tänään. Mittariin napsahti kaksikymmentäkahdeksan, kirjoitettuna pitkä ikä. Miltä se tuntuu? Onko sillä väliä, ettei se tunnu oikeastaan juuri miltään? Ikuisuuksia ei jaksa olla nuori. Minä en juhli syntymäpäiviä, mutta niissä on jotain merkityksellistä silti. Sen tuntee sisällään, kun tietää maailman olevan samassa asennossa kuin sinä päivänä jona on tänne saapunut. Tähdet näyttävät samalta, on yhtä pimeää ja kylmää; vuoden pimein päivä tämä talvipäinseisaus. Tuskin minä sinä päivänä 28 vuotta sitten olen nähnyt mistään ikkunasta ulos. Silti voi tänä vuonna katsoa taivasta ja miettiä miltä se on näyttänyt sellaisesta, joka on vasta alussa. Itkeekö ihminen syntyessään siksi että tietää kaiken? Siitä hetkestä alkaen hän alkaa unohtaa. Myöhemmin oppii nauramaan. Joskus paljon myöhemmin on jo unohtanut tarpeeksi voidakseen rakastaa.

Edelliset viisi syntymäpäivääni vietin yhdessä puolisoni kanssa. Ei siis pidä ihmetellä miksi juhlatuulen sijasta on tänään joltistakin melankoliaa ilmassa. Vaikeaa tämä unohtaminen.

20.12.04

Silmänräpäyksiä, osa 16

Koivistoisten metsätien päästä löydettiin juhannuksenjälkeisellä viikolla kymmenittäin vihreästä langasta solmittuja vyyhtejä, joiden alkuperää ei vielä toistaiseksi tunneta. Paikallisen asukkaan Jouko Näkkälämäen mukaan alueella ei ainakaan tietä pitkin liikkunut kukaan juhannuksen ja löytöpäivän keskiviikon välillä, joten oletetaan vyyhtien kulkeutuneen paikalle metsän kautta. Asiasta jotain tietäviä pyydetään ottamaan yhteyttä Näkkälämäen perheeseen tai tämän lehden toimitukseen.

Poliisi pyytää ettei muutenkin ylityöllistettyä laitosta tällä asialla enempää vaivattaisi.

19.12.04

Silmänräpäyksiä, osa 15

Erilaisiin eläinasuihin pukeutuneita ihmisiä, ja minä vasta ihan loppupuolella ymmärsin mikä sen tapahtuman perimmäinen tarkoitus oikeastaan oli. Lähdin pois sieltä. Onhan ne rahaa keränneet ennenkin, jostain kumman syystä tuntuu että sitä keräävät aina ne joilla sitä eniten on. Tekisin minäkin tiliä jos olisi halua, ei se oikeasti niin vaikeaa ole. Eivätkä ne mitään ylempää ihmisrotua ole vaikka niin antavatkin ymmärtää, bemarit ja designer-villapaidat ja kampaukset valettu varmaan muovista.

Ovatko ne tehtaalta lähtöisin, kävi mielessä. En ollut päässyt sittenkään tarpeeksi kauas. Vuosi kansanopiston hippikommuunielämää ei riittänyt, jostain se ponnahti heti esiin kun palasi takaisin kotinurkille, ja vaikkei kukaan minua niiltä hemmetin markkinoilta lähtenyt takaa ajamaankaan niin poistuin kuitenkin itse ja tunsin joka askeleella oloni jotenkin tyhmäksi.

17.12.04

Silmänräpäyksiä, osa 14

"Kaikkea sellaista kuin vanhalla kansakoululla järjestettäviä kuolinpesän huutokauppoja, seurakunnan talkootilaisuuksia kahvitarjoilulla ja rotareitten järjestämiä kesäjuhlia Mikko Alatalolla."

"Ja mitä muuta?"

"Niitä tyhjiä ja tyhjänpäiväisiä ihmisiä jotka eivät kykene näkemään sellaisten ulkopuolelle, kauemmas mitään niistä. Etäisyyksiä ja työttömyyttä, pikkusieluisuutta ja vanhoillisuutta. Ja niitä ihmisiä jotka ovat hylänneet omat unelmansa jäädessään tänne asumaan, niitä jotka ovat perustaneet perheen lähinnä siksi että sitä on heiltä odotettu. Niitä aivan ennen kaikkea jotka eivät näe mitään väärää tai edes merkityksetöntä siinä."

"Kuulostaa tutulta."

"Juoruja ja niiden alullepanijoita, niihin uskovia ja niiden jatkajia. Seläntakanapuhumista. Naurettavan pieniä piirejä joissa kaikki tuntevat toisensa joka tapauksessa, vuosikausien kasaantunutta katkeruutta ja toisaalta vielä pidempään kertynyttä ylpeyttä, ennakkoluuloa ja halveksuntaa."

"En väitä vastaan."

"Suurinpiirtein niitä asioita minä tässä kotikunnassani vihaan."

Silmänräpäyksiä, osa 13

Karoliinan kanssa minä kävin korkealla sen kylmän talven aikana. Muistan yhä kummallisen selvästi sen, miten nojasimme hänen pienen asuntolahuoneensa takaseinään, koko huone oli paksuna savusta ja tähdet kykeni vain tuntemaan kylmänä tuijotuksena koska ikkunasta ei näkynyt kuin me itse.

Tuskin kukaan koskaan tiesi että me vietimme yhdessä kaksi päivää. Niinkö pian se oli ohi? Vähän kolmatta. Yksi huoleton viikonloppu, jonka aikana kumpikin kokeili jotain muuta kuin mihin oli tottunut.

-Sinä olet aika vanhanaikainen, Karoliina sanoi ja nauroi päälle. Ei siitä osannut loukkaantua. Hän ei oikeasti pitänyt minusta enkä minä hänestä. Siinä sen homman koko idea taisi ollakin.

-Ja sinä melkoinen klisee, minä vastasin, kumarruin suutelemaan häntä ja hänen huulensa maistuivat ruusulle ja hänen poskensa tuntuivat aivan käsittämättömän lämpimiltä, kekäleiltä.

Muistan että kävimme kävelyllä, ja että päiväkirjaani (pidin sitä silloin säännöllisemmin kuin koskaan ennen tai jälkeen) analysoin tunteitani melkein kliinisen tarkasti talteen aina niiden lyhyiden hetkien aikana joita emme yhdessä viettäneet. Ja kun maanantai tuli ja ensimmäisellä tunnilla kaivoimme repuistamme kansiot ja kynät esiin ei meistä kumpikaan enää kovin selvästi ymmärtänyt mitä ihmeen syytä meillä oli koskaan ollut siihen mitä oli edellisten päivien aikana tapahtunut. Kirjoitin pian sen jälkeen vihon reunaan: "Elämässä on monta tapaa oppia se, ettei elämä todellisuudessa opeta yhtään mitään". Olin silloin tietävinäni mitä sillä tarkoitin.

Silmänräpäyksiä, osa 12

Minä huomasin että Outi oli ihan helvetin vihainen jostain, olimme siinä samassa kohdassa jossa olin edellistalvena käynyt valotunnelin porteilla edesmenneen satakakslaiskani kanssa. Hän imi tupakkaansa jonka punainen hehku oli ristiriidassa auton kojetaulun fosforinvihreän valon kanssa, elokuinen yö oli pilvessä ja kuu pelkkä hiuksenhieno sirppi.

En heti ymmärtänyt syytä. Me olimme tulossa illalliselta Pyhämäen puolelta, Outi ajoi ja minä puhuin, lähinnä siitä kuinka aloitan kansanopistolla, saan vihdoin oman elämäni käyntiin, niitä asioita joiden olisi pitänyt olla tärkeitä, mutta jotka eivät itsestäkään tuntuneet muulta kuin puoliväsyneeltä paskalta. Olimme istuneet pizzalla kaksi tuntia ja risat, puhuneet elämästä, ja tasan kahden minuutin välein minun takaraivossani välähti merkkivalo joka pyysi kertomaan Outille juuri nyt sen että olen lähdössä pois. Ja aina minä sitä siirsin, kunnes vasta paluumatkalla autossa kuusi kilometria ennen meidän pihatien risteystä johon Outi oli minut jättämässä sain asiani sanottua ohimennen ja pari minuuttia myöhemmin minä vasta tajusin että Outi oli muuttunut hiljaisesta vaitonaiseksi.

Hänen kätensä puristivat rattia ja minä napautin päätäni auton ikkunaan ajatellen että olen minä yksi helvetin tyhmä mies.

16.12.04

Silmänräpäyksiä, osa 11

Kävin siinä kioskilla kaksi päivää ennen kuin joku idiootti räjäytti sen taivaan tuuliin. Se oli ainoa kerta kun asioin siellä. Kioski ehti kaksikymmentä vuotta pitää majaansa vajaan viidensadan metrin päässä lapsuudenkodistani ja joka Jumalan kerta kun kotoa lähdettiin jonnekin ajettiin sen ohi. Ja sitten minä kävin siellä, ostin tölkillisen Pepsiä ja kaksi päivää myöhemmin joku lasautti sen nuupahtaneen hökkelin tomuksi dynamiitilla. Tulta perseen alle.

Hande oli töissä siellä sinä kesänä, ei sillä hetkellä tietenkään, työvuoro oli juuri ehtinyt loppua ja kioski oli kiinni. Minä kysyin että tiesikö se mitään siitä jutusta ja se vaan nauroi ja myöhemmin joku epäili että ehkäpä se tiesikin, kunnes ajan kuluessa selvisi että se oli saanut ihan saatananmoisen henkisen trauman. Sen takia se ei voinut lopettaa nauramista. Sattuuhan näitä. Paikkakunnalla on aina hyvä olla julkkiksia.

Meidän porukka hajosi aika pahasti sen kesän aikana, kun viimeisetkin viirupäät onnistui hommaamaan itsensä jonnekin isompiin kyliin opiskelun tai jotkut työnkin perässä. Minäkin kuuluin niihin viimeisiin. Eikä se mitään, on tässä yhteyttä pidetty. Joskus vain miettii että olisimmepa mekin räjähtäneet kaikki tahoillemme äänen nopeudella sen sijaan että lähinnä lässähdimme ja valuimme kukin omaan rakoonsa kuin väljähtänyt räkä. Ei meiltä mikään koskaan varsinaisesti tyylillä sujunut.

Alienaatio

Kymmenen jakson jälkeen on hyvä pitää pieni tauko. Hengähtää ja pysähtyä miettimään mitä on taas saanut aikaan. Ei varsinaisesti näkyviä tuloksia (no kolme ihmistä on sunnuntain jälkeen poistanut minut Pinserin listastaan, mutta ei se mitään, olin itsekin aikeissa pyytää juuri niitä kolmea poistumaan), eikä sanottavia merkityksiäkään muille kuin itselle.

Oli pakko tehdä jotain. Aloin menettää otettani; tänne kirjoittaminen oli inspiroivaa vielä silloin kun en kertonut itsestäni mitään, syksyn mittaan se muuttui lähinnä tiettyjen asioiden ympärillä käydyksi kiertelyksi. Joku voisi ehdottaa että mitäs jos et vaan päivittäisi sinne vähään aikaan. Tämä tuntuu kuitenkin puhdistavammalta projektilta. Muistikuvia nuoruusvuosilta, sellaisina kuin ne melkein eivät ihan tapahtuneet tai ainakin liippaavat läheltä jos eivät aina 100% paikkaansa pidäkään, mutta osapuilleen silti, tai välillä. Näin saatan itseni yhteyteen paitsi menneisyyteni kanssa, myös sen tyhjänä tauluna verkkokirjoittamisen maailmaa vielä vuosi sitten katselleen hyväuskoisen nuijapään kanssa, ja kun muistelmat on jätetty taakse (menee tässä vielä hetki, tällä hetkellä ollaan keväässä -98) olen löytänyt itseni ja voin taas aloittaa puhtaalta pöydältä, sanankäytön iloa säkenöiden. Ai ette usko? No en varsinaisesti minäkään.

Ehkä tämä oli vain hätäratkaisu. Välillä tuntuu että aika käy elämässä vähiin, välillä taas ettei mitään muuta olekaan kuin loputonta aikaa tästä hautaan asti. En tiedä kumpi on ahdistavampi ajatus.

Eli siis se minkä tahdoin teille uskollisimmille ystävilleni todeta oli: Karhu kanssani. Ei tätä niin kauaa enää kestä. Tehkää havaintoja. Tekin olette joskus olleet nuoria.

"I'm being eaten by a boa constrictor..."