Jalo villi

Näet selvemmin kuin uskot. Rakenteellisesti olet moitteeton.

Osaat halutessasi olla kaunis. Nuorena sinussa väitettiin olevan jotain uljasta, mutta et antanut kehujen vaikuttaa muodostumassa olevaan minäkuvaasi. Olit vain, uljaasti.

Arkipäivästä ylöskirjaamissasi havainnoissa on viehättävää naturalismia. Tunnet luontoyhteyden sykkivän suonissasi ruokkiessasi Keskuspuiston oravia. Ne ovat tavoitteissaan rehellisempiä kuin yksikään tuntemasi ihminen.

Toukokuisen iltapäiväauringon lämmittämällä parvekkeellasi kuuntelet kyyhkysen kujerrusta tyhjillään olevan naapuritalon katolta. Juot kahvia, vaikka sellaista tavallisuutta et mielelläsi myönnä. Mutta teestä et ole yrityksistä huolimatta oppinut pitämään.

Olet korkeakoulutettu työtön. Olet siis hyvässä seurassa.

Katselet ikkunalautasi tomuun painuneita tassunjälkiä, ne ovat suunnilleen yhden euron kolikon kokoisia. Niiden jättäjä nukkuu parvekkeen toisessa päässä tuolilla, jolta on katseluyhteys nurmikolle.

On kesäistä. Olohuoneesi pöydällä kuukausia kertyneiden laskujen ja Kela-papereiden pino odottaa käsittelyään. Jätät sen odottamaan. Olethan kesyttämätön luontokappale tavallasi sinäkin. Hörppäät kahvia.

Alat kirjoittaa blogipäivitystä otsikolla "Jalo villi".

Lennä lennä leppäkeihäs

Olen julkaisemaisillani kirjan; ehkä haluan väsätä sille vielä kannen, mutta kun saan jotain itseäni miellyttävää kasaan, teoksen voi ladata täältä napakassa noin 33 megatavun pdf-muodossa. Siitä lisää myöhemmin, ehkä piankin. Olen saanut sen kirjoittamiseen aikoinaan apurahan, joten ei siitä kehtaa enää uudestaan rahaa pyytää. Eivät tekstini sentään sen arvoisia ole. Itsekin köyhänä suosin – ja käytän – vain maksutonta kulttuuria, joten sellaiseen tekee mieli osallistua itsekin.

Jos olet viime aikoina nähnyt Seurasaaressa synkän hahmon ryömimässä risukossa, kiukkuisten oravien säksätellessä saatteeksi, talitinttien räpistellessä raivolla niskassaan – no, minä se vain. Kaikki hyvin. Tai ainakin kuten ennenkin.

Luontokappaleita ruokkimalla nähkääs kokee olevansa itsekin osa ekosysteemiä, terveisin Talitinttikuiskaaja, eli The Great Tit Whisperer.

Sulku

Vieläkö on kirjastoja? Heräilen talvihorteesta räpytellen lokinpaskaa silmistäni, silakanruotoja siellä täällä, ikävällä jäällä. Vieläkö on kirjastoja? Keitä varten? Vieläkö on "kirjallisuuspalkintoja" niille, jotka niitä ovat ennenkin saaneet?

Kerran kävin kustantamon tiloissa. Siellä naputeltiin vauhdilla lehdistötiedotteita: bestseller-täti oli tulossa Suomeen! Hän näytti mediakuvassaan tekoälyn generoimalta hirviöltä. Hissi vei minut alakertaan, missä jouduin taistelemaan sinne majoitettujen esikoisrunoilijoiden kanssa ylhäältä tiputelluista ruuantähteistä. Olipa kerran "antologia". Sitä kautta sai nimensä piirien tietoisuuteen. Harmi että piirit olivat kuolleet ja pitkälti maatuneetkin jo sukupolvia aiemmin.

Vieläkö on kirjastoja? Nuorena yritin sellaisen kautta tutustua kansamme kanonisoituihin klassikoihin. Umpimielinen merkityksettömyys löyhkäsi sivuilta, joille painetut kirjaimet lipuivat hiljalleen mustaksi massaksi mieleen ja pöydänpintaan. Olisipa hienoa pyyhkäistä se pöytä puhtaaksi: pois kaikki mukanokkelat haavikot ja itsetärkeät leinot. Historian nostaminen jalustalle on varmin tapa estää mitään uutta koskaan sen varjosta nousemasta.

Olispa sokeria.

Isona musta tulee sisällöntuottaja

Tarpoessani tänä aamuna lumituiskussa Pitäjänmäen kirjastolle – luonnollisesti pysähdyin matkalla kuvamaan Strömbergin puiston vesiputouksen jäisiä kuohuja – päätin: onhan se nelisen vuotta blogin kesätauoksi jo vähintäänkin riittävä. Niinpä Run / Stop – Restore teki paluun. Vanhenen, asiat hiipuvat muistista, siksi taon havaintojani talteen. Eikä muuten ole niiden havaintojen perusteella tietokonepelaaminen nykyään niin kuin ennen. Oletan, koska enhän minä tiedä. Joystickeja ei nykynuorilla ainakaan ole.

Myös Pieniä ihmeitä on viime viikot ollut aktiivinen. Kun on ollut tylsää, olen paennut Marvel-kokoelmani pariin. Vai oliko "tylsä" se sana mitä hain? Taisikin olla "byrokratiahelvetti" se mitä kuluneeseen pariin kuukauteen on mahtunut. Työkkärin mielestä käyn töissä, itse voin kohtalaisella varmuudella sanoa että en käy. Joten tässä sitä sitten roikutaan kaikkia niitä tukia vailla, joiden avulla kuulemma tässä maassa on ihan liian helppo elellä. Olisipa!

No, työhakemuksia raapustellessa jää tosiaan aikaa myös blogeille.

Iltapäivällä tarvoin sitten uudestaan lumimyrskyyn, tällä kertaa Etelä-Haagan kirjastoon. Muitakin tauolla olevia blogeja palaili mieleen, mutta antaa niiden nyt toistaiseksi uinailla vielä.

Loistaahan valosi yhä

Seuranani on tänään kissa.

Ei muita eläviä olentoja
näiden seinien sisäpuolella, 
eikä seuraavien.

Siellä isossa maailmassa lienee valoisampaa nyt.

Katuvalot ei siellä sammu...

Mutta mitäs minä.

Kun on maaliskuun puoliväli,
ja ikkunan takana sinitiaisia.

Pesen parvekkeen lattian, jynssään juuriharjalla.

Vaihdan ruukkukasvien mullan.

Sinä katselet minua pilvistä,

olet epämääräisen surullinen.

Naapuritontin työmaan ylle levitetty muovi lepatti tuulessa

kunnes lopulta irrotti otteensa kello 17.28 ja 

leijui Huopalahdentiellä liikennevaloissa odottaneen bussin katolle.

Niin että mitäs.

Nyt on pimeää, tähdet ovat hiljaa,

katselen kissa sylissäni niiden värinää

ja kun me olimme kaikki niin kauniitakin

Kissa nimeltä Kaipaus

Aloitin siitä, kuinka mökiltä lähdettyämme pilvet väistyivät ja sateisen aamun tilalle valui helteinen puolipäivä. Autossa oli heti kuuma. Kukaan ei jaksanut erityisemmin puhua, radio soitti iskelmää aikansa kunnes vaikeni itsekseen. Avasin ikkunan raolleen, nojasin päätäni vuoroin siihen, vuoroin selkänojaan, välillä käsiini. Markku ajoi, autokin oli hänen, kuten mökki. Entä mikä minä olin hänelle, sitä ne kysyivät, en varsinaisesti mitään, olimme tunteneet vasta hetken, emme olleet sukua. Hyvin me silti tulimme toimeen, takapenkillä hänen tyttärensä Leena, joka oli ollut minun vaimoni tasan vuoden, ja siitä liitosta meidän puolivuotias tyttäremme istuimessaan, jo siinä vaiheessa matkaa syvässä unessa. Neljä ihmistä autossa ja kesä ja helle, ja hiljaisuus enimmäkseen, hiekkatien kaarteissa soran ropina auton pohjaan. Ajattelin miltä näyttäisimme korkealta: kiiltävän sininen auto keskellä vihreää, tarpeeksi korkealta katsoessa näkyi järvikin, auto oli kuin selältä pois vievää laskimoa pitkin karkuun päässyt palanen veden pintaa. Olimme yksin. Ohitimme monta autiota taloa, monta umpeen ruohottunutta pihatien päätä.

”On käyneet hiljaisiksi nämä kylät”, Markku sanoi kun ohitimme risteystä, eräänlaista, ei siinä tietä enää ollut, vain puomiksi kyhätty ja sittemmin lahonnut röykkiö hirsiä. Aioin kysyä miksi hän puhui monikossa, mitkä kylät? En havainnut siellä ensimmäistäkään, vain asuttuinakin yksinäisiä taloja, joista ei tietenkään voinut vieläkään olla varma; ehkä niiden sammaleisten seinien ja heinittyneiden pihojen keskellä yhä majaili väkeä.

Kuvailin heitä, lisäsin heidät tarinaan ikään kuin olisin ollut paikalla, laitoin kuulijani näkemään metsäläisten kyyristyvän homehtuneiden huonekalujensa taakse aina kun auto ajoi ohi. Ei siellä usein tarvinnut piiloon mennä. Kesämökkejäkin oli harvassa, ja ne jotka sinne asti jaksoivat saapua eivät ihan heti lähteneet ajamaan takaisin. Ihminen on pohjimmiltaan mukavuudenhaluinen ja laiska, ja siihen ajatukseen minä halusin jäädä, se oli sellaisena kuumana päivänä oikein miellyttävä ja monella tapaa lohduttavakin ajatus: olen mukavuudenhaluinen ja laiska, eikä se ole koskaan minun syyni.

Olimme ajaneet kymmenisen kilometriä takaisin sivistykseen päin, kun saavuimme paikkaan jonka tunnistin. Maisemasta ei tietenkään voinut päätellä mitään; tie virtasi metsän halki välillä alas ryöppyävänä koskena, välillä leveäksi suvannoksi laajeten, olimme veneessä joka hiljalleen seilasi hiekkajokea eteenpäin, ja kummankin rannan puut olivat korkeat ja lähellä. Se minkä tulomatkalta muistin oli vihreä postilaatikko, joka oli kaatunut kasvoilleen tielle. Nyt sen päällä istui laiha valkoinen kissa, joka tuijotti autoamme, ja juuri ennen kuin olimme kohdalla, se hyppäsi tielle.

Iskin jalkani lattiaan kuin jarruun. Markku reagoi aavistusta hitaammin, auto raahasi soratiehen uraa ja pysähtyi, mutta vasta kun olimme postilaatikon jo ohittaneet. Sen näki peilistä, ei kissaa. Lapsi heräsi ja alkoi huutaa, minä olin sanomassa jotain mutta Leena ei kuunnellut, hän keskittyi tyttäreensä, ja ehkä minäkin olisin siinä tilanteessa tehnyt niin. Markku avasi turvavyön ja hyppäsi autosta, minä katsoin hetken aikaa perhettäni ja menin sitten perässä. Kissa oli kuin peilikuva äskeisestään, se istui tiellä renkaanjälkien välissä, katsoi meitä, jotka olimme nyt eri suunnassa siihen nähden kuin hetkeä aiemmin. Muistelin Markun mökkisaunassa kertomaa tarinaa isoisästään, joka siitä samasta saunasta oli eräänä elokuisena yönä juossut järveen ja kuun siltaa pitkin kulkenut pitkälle ennen kuin usko oli pettänyt ja hän oli molskahtanut syvyyksiin. Jotain samaa kissan silmissä oli, ne väreilivät kahtena kuuna kesähelteessä, meidän uskomme ei riittänyt ja lapsen huutaessa katkenneen unensa perään me molskahdimme tien pinnan läpi syvyyteen, josta ei tiennyt missä suunnassa oli ranta.

Kaksi vuotta myöhemmin istuin baarissa ja kerroin tarinaa kolmelle ihmiselle, joista yhden tunsin hämärästi, kahta en ollut ennen sitä iltaa tavannut. Taustalla soi musiikki joka vihasi itseään, humaltunut puhe loiskui joka suunnasta meidän pöytämme ylle. Olin eri näköinen kuin kesänä josta kerroin, olin laihtunut, olin kasvattanut parran, olin väsynyt. Vasta kolmannen oluen jälkeen ymmärsin mikä minuun oli jäänyt asumaan, ja sen tajuttuani halusin kertoa sen ihmisille, jotka sattuivat sillä hetkellä olemaan läsnä.

Helpotti kun olin viimein päässyt tarinassani kohtaan jolla oli merkitys. Kissa käveli meitä kohti, ja sen kaulassa näin ohuen punaisen pannan. Kyyristyin. Markku kysyi selkäni takana oliko kissa kunnossa, mutta me molemmat näimme ettei sillä ollut hätää. Se näytti tyytyväiseltä, ehkä se oli odottanut ketä tahansa tulevaksi. Lapsi huusi aikaan railoja, ne vaikeuttivat tarinan muistamista myöhemmin baarissa, ja minä tiedän, olen aivan varma siitä, että moni asia olisi mennyt toisella tavalla jos olisimme pysähdyttyämme pysyneet autossa ja jatkaneet matkaa. Tai jos olisimme alun perinkin ajaneet ohi. Kissa hyppäsi syliini, se kehräsi jo valmiiksi. Rapsutin sitä päälaelta ja huomasin että pantaan oli kirjailtu suurin mustin kirjaimin yksi sana: Kaipaus. Värähdin, katsoin olkani yli ja olin sanomassa Markulle jotain erikoisesta nimestä, kun kissa sähähti, iski kyntensä oikean käteni ranteeseen, viilsi pitkän haavan ja juoksi pois.

”Mitäs pysähdyitte”, toinen niistä sanoi joita en tuntenut. Jäin ajattelemaan asiaa, muut pöydässä upposivat keskusteluunsa ja minä elin uudestaan hetkeä kahden vuoden takaa. Mitäs pysähdyimme ja annoimme Kaipaukselle tilaisuuden viiltää. Nousimme takaisin autoon. Lapsen itkussa oli turha yrittää puhua, Markku ajoi kaupunkiin niin nopeasti kuin se sillä tiellä oli mahdollista. Iltaan mennessä olin saanut korkean kuumeen, olimme silloin junassa ja Leena painoi kosteaa pyyhettä otsalleni. Nukkuvien kaupunkien valot sukeltelivat mustassa vedessä, olimme lasin takana yleisönä ja minua pyörrytti. Lapsi nukkui, aina se joko nukkui tai huusi, ja sittenkin minä siitä kesästä muistan parhaiten Kaipauksen. Siitä ei etukäteen tiennyt, ja sen kynsiin jäi kiinni, ihan yksin, ihan keskelle kesää.

Mikä erottaa meidät eläimistä

Olin nuorena intohimoinen musiikinharrastaja. Keräsin äänitteitä, luin musiikin historiaa, kuuntelin useita albumeita alusta loppuun joka päivä, ja aina ehdottomasti kuunneluun keskittyen, silmät kiinni, mukavasti säkkituolissa istuen. Taustalla jotain muuta tehdessä soittaminen oli ajatuksenakin kauhistus; pidin sitä musiikin aliarvostamisena.

Tuo kaikki on jo vuosia sitten jäänyt. Tilanpuutteen vuoksi olen kärrännyt joitakin kymmeniä cd:itä vaihtoon, joskin aika nihkeästi niitä nykyisin ostetaan, mitä en toki ihmettele. Stereolaitteistoni on edelleen siinä laatikossa, johon sen reilut puolitoista vuotta sitten muutossa pakkasin, tokko sieltä enää esiin nousee. Sentään musakokoelmani on yhä olemassa: kaikki cd:ni, ne nyt jo poisviedytkin, olen siirtänyt digimuotoon yhdeksi isoksi (18 vuorokautta) soittolistaksi Macin kovalevylle. Kun joskus jotain kuuntelen, niin sitä, striimausta kun en oikein osaa harrastaa. Siitä puuttuu musiikkikokoelman keräämisen kuuluva omakohtaisuus – satunnainen musiikki ei sytytä, mutta kun on jonkun levyn joskus varta vasten käynyt levykaupasta ostamassa kokoelmaansa, se tuntuu "omalta" vielä sittenkin kun on ykkösinä ja nollina tietokoneessa. Kuuntelen tätä soittolistaani randomilla lähes joka päivä muutaman kappaleen verran, yleensä kuvankäsittelyn tai muun visuaalisen toiminnan taustalla, toisinaan tekstiä oikolukiessakin, joskaan en kirjoittaessa.

Seuraavaksi klikkaan viidesti soittimen "sekoita"-painiketta ja katson mitä minulle tuosta isosta listasta poimitaan.

1. Lapinlahden Linnut: Palkaton ihminen

Lappareiden kakkosalbumin raita, joka ei ole levyn parhaimmistoa tarttuvasta kertosäkeestä huolimatta. Tai kuten aikalaiskriitikotkin vuonna 1986 totesivat, tämä on liian tavallista radiopoppia avantgardistis-brechtiläisen esikoisalbumin jälkeen. Studiosoundit ovat heleät, koskettivat soivat silkinsiloisesti. Ari Kettunen laulaa kappaleen, mikä tuo siihen oman hieman vieraan vivahteensa, hänen ääntään kun ei Lintujen levyillä paljoa kuultu. Sanoitus vaikuttaa olevan rakennettu jonkinlaista lavapresenssiä ajatellen, ja on sinänsä tyypillistä pienen ihmisen puolella olevaa Lintu-matskua, mutta jotain se enemmänkin kaipaisi. Bonuspisteet "zombi / pompi"-riimistä.

Lapinlahden Linnut on niitä harvoja artisteja joita kuuntelin jo ennen kuin myöhäsyntyisesti ajauduin populaarimusiikin pariin vasta melkein parikymppisenä. Lainasin kirjastosta yhtyeen alkuaikojen albumeja kasetteina (elettiin 90-lukua), ja kopsasin itselleni koosteen. "Palkaton ihminen" ei mahtunut tälle vuosia kuuntelemalleni kokoelmalle mukaan, itse asiassa Jep-albumilta kelpuutin vain muutaman kappaleen. Albumi oli minusta vähän omituinen, sen sanoitukset vähän väkinäisiä paikoin. Ehkä ovatkin, mutta nyt tuo kaikki on tietysti liuennut historian liemeen. Lapinlahden Lintujen alkupään julkaisut eivät enää ole millään muulla tavoin aikasidonnaisia kuin historiallisessa kontekstissa; vielä 90-luvulla ne olivat liian lähellä ollakseen "ajankuvaa", nyt ne ovat nimenomaan sitä: hetkiä kauan sitten kadonneesta yhteiskunnasta, 1980-luvun Suomesta 1950-luvulla syntyneiden näkökulmasta.

2. Camel: Metrognome

Brittiläinen kevytprogebändi Camel oli ensimmäisiä niistä artisteista, joihin tutustuin kun 19-vuotiaana tosissani innostuin populaarimusiikista. Ja koska päätin että tavismusiikki on tylsää, syöksyin nimenomaan progressiivisen puolen suuntaan innosta puhkuen. Luin massoittain dataa niin kirjoista kuin etenkin tuolloin uudennihkeästä ww-webistä. Kirjoittelin listoja yhtyeistä jotka vaikuttivat kiinnostavilta – Camel ja etenkin albumi Snow Goose olivat kärkikastissa sitten kuin aloin lopulta levyjä hankkia. Sokko-ostoksiahan ne tuolloin olivat, ellei halunnut alkaa kirjastosta lainailemaan, mutta ei meidän maaseutukirjastossamme ollut kuin joulu-cd:itä ja pari klassista. 90-luvun alussa kyseinen kirjasto kyllä yritti koota myös kontemporaaria musakokoelmaa; sinne ostettiin jonkun verran ajan hittimusiikkia cd:llä. Valitettavasti levyt pidettiin hyväuskoisesti hyllyssä olevissa koteloissa sisällä, joten koko kokoelma varastettiin parissa viikossa viimeistä myöten.

Oli miten oli, Snow Goose oli ensimmäisiä omia proge- ja cd-hankintojani joskus 90-luvun myöhemmällä puoliskolla. Muitakin Camelin levyjä hankin, mutta niistä vain tuota klassikkoalbumia edeltänyt Mirage kolahti kovaa. "Metrognome" on 70-luvun Camelin viimeisiin julkaisuihin kuuluneelta albumilta Rain Dances, ja on punkin ja new waven puristuksissa ilmestyessään ollut jo aikamoinen jäänne, itse asiassa Camel kuulostaa monin paikoin tällä albumilla jopa röyhkeän nololta musiikinopettajarockilta. Kaikki on pehmeää ja leppoisaa. Tämän kappaleen sanoissakin leijaillaan tuulessa sun muuta, en ole niitä ikinä pahemmin kuunnellut. Hyvinhän tuo silti lähtee vetämään viimeisen parin minuutin aikana, on kivaa kitarasooloakin. Ei tämä kyllä hirveästi sytytä vaikka miellyttävää kuunneltavaa toki on. Snow Goose ja Mirage tekevät edelleen muualle vievällä maalailullaan vaikutuksen, mutta Rain Dances on aika bläh kokonaisuutena. Nimiraita on tosin upea pariminuuttinen tunnevyörähdys.

3. Ron Geesin & Roger Waters: Embryonic Womb-Walk

Pink Floyd on ehkä itselleni tärkein yksittäinen bändi, sellainen jonka vaiheiden ja historian tuntemus on yhtä oleellista kuin musiikki. Jäsenten soololevytyksiäkin olen jonkin verran hommannut, mutta kuten lienee tyypillistä isoille ja merkittävää musiikkia yhdessä tehneille kokoonpanoille, ne eivät pääse likimainkaan samoihin sfääreihin kuin emobändin tuotokset. Roger Waters lienee Floydin jäsenistä selvimmin saavuttanut jotain soolouraksi kutsuttavaa, joskin tämä hänen ensimmäinen ei-Floyd-albuminsa on hilpeän omituinen ja kaukana mistään hänen myöhemmin tekemästään. Music from The Body on yhdessä kokeellisia (HYVIN kokeellisia) äänikollaaseita kotistudiossaan askaroineen Ron Geesinin kanssa tehty soundtrack ilmeisesti ihmisruumiin ihmeistä kertovaan elokuvaan. Se ilmestyi vuonna 1970, aikana ennen kuin Pink Floyd oli vielä noussut bändien ykköskastiin, ja on itse asiassa ihan mainio kokonaisuus nyttemminkin. Kappaleet ovat pääosin lyhyitä 1-2 minuutin vinjettejä, paikoitellen kevyen kamarimusiikin tapaisia, mutta myös huikean kajahtanutta nauhakikkailua tyyliin Floydin "Several Species of Small Furry Animals...", joka ilmeisesti oli nimenomaan Watersin pastissi Geesinin tuotannosta. Mutta onpa mukana myös "Breathe in the Air", esiversio Dark Side of the Moonin kappaleesta "Breathe", tavanomaisempi bändituotos, jossa ovat peräti muut Floydin jäsenetkin mukana.

Mutta entä "Embryonic Womb-Walk"? Se on näitä kappaleita jotka kaipaavat kokonaisuutta ympärilleen. Tullessaan random-algoritmin poimimaksi tämä minuutin mittainen viulumelodia tulee ja menee ohi ennen kuin sitä ehtii rekisteröidä, ja päätellen viime sekunneilla taustalle ilmestyvästä bassonjytkeestä, se soljuu albumilla notkeasti seuraavaan biisiin. Minusta on silti mukavaa että on olemassa albumi, jolta kuuluu, että Roger Watersilla on joskus ollut hauskaa. Hän on vuosikymmenet ollut niin synkkä, katkera, nihilistinen ja nykyisin kohta kahdeksankymppisenä vielä putinistinenkin ukko, että on kauhean kiva ajatella, että hän, kun kuitenkin on yksi niistä musiinkintekijöistä jotka ovat itselleni merkinneet paljon, on joskus vain hölmöillyt studiossa. Tällä albumilla on ihan konkreettisesti naurunhörähdyksiäkin mukana todisteena. Mutta onpa Pink Floydin diskografiassakin yksi biisi, jossa koko bändi purskahtaa nauruun kappaleen feidaillessa pois: yhtyeen kakkosalbumilta löytyvä "Corporal Clegg". Pink Floyd on melkein niin kaukana huumoribändistä kuin mahdollista, mutta ensimmäisten viiden vuoden aikana heidän tuotannossaan on kuitenkin samanlainen brittiläinen absurdismia ja kirjasivistystä yhdistävä vire, joka on myös Monty Pythonin ja Beatlesin saman aikakauden hengentuotteissa. 70-luvun puoliväliin mennessä se alkoi olla taaksejäänyt ilmiö. Silloin minä synnyin. Elettiin saksalaisen terrorismin, kylmän sodan ja kiukkuisten punk-bändien aikaa. Kaikki oli huonosti.

4. Björk: Triumph of a Heart

Itikoita paiskautumassa tuulilasiin. Ei vain muutamia, vaan satoja, tuhansia, ryöppyävänä hyönteisten kansanmurhana, valoisana kesäyönä jossain Pohjanmaan lakeuksien suoralla ajaessa, silloin tämä ehkä olisi maailman paras biisi. Mutta en minä ihan varmuudella sano. Minulla oli 2000-luvun alussa lyhytaikainen Björk-fanituskausi. Homogenic ja Vespertine ovat aivan huikeita albumikokonaisuuksia, mutta sitten tuli Medulla, jonka päätöskappaleen nyt kuuntelin. Ostin kyseisen albumin tuoreeltaan, mutta en sen jälkeen ainuttakaan Björk-levyä. Medullalla on hetkensä, mutta se on pääosin niin tekijänsä sisäänpäinlämpiävä visio, ettei ainakaan minulle koskaan kunnolla auennut. Ihmisäänin tuotettu musiikki voi olla hauskaa (vrt. edellä mainitsemani Pink Floydin "Several Species of Small Furry Animals..."), mutta esim. "Triumph of a Heart" ottaa itsensä vakavasti, ja kaatuu siihen. En pääse yli siitä, miten pölhöltä nämä ihmisbassot, ihmistrumpetit ja ihmisperkussiot kuulostavat ähkiessään, moikuessaan ja vinkuessaan, vaikka kaikkien yhteen miksaus onkin lukuisine päälleliimattuine tasoineen varmasti taidokas. Kappale olisi paljon parempi toteutettuna perinteisemmin.

Mikä tietenkin kertoo vain omasta latteudestani musiikinkuuntelijana. Olin tämän levyn ilmestyessä jo alkanut ajautua aktiivisesta kuunteluvaiheestani etäämmäs. Keräsin levyjä edelleen hyllyyni, suhtauduin varmasti aika intohimoisestikin musiikkiin yhä, mutta en enää kuunnellut levyjä keskittyneesti tuntikausia joka päivä. Voi olla että olin jopa alkanut soitella musiikkia muun tekemisen taustalla, vaarallinen ensiaskel liukkaalle alaspäin viettävälle pinnalle, jota pitkin on molskahdettu nykytilanteeseen, jolloin on kulunut vuosia, vuosia, siitä kun olen viimeksi jonkun levyn kuunnellut alusta loppuun. Olisiko peräti viitisentoista vuotta? Yli kymmenen joka tapauksessa. Kun ikää kertyy, kykyni ottaa vastaan laajoja teoksia hiipuu. En jaksa katsoa elokuvia; sarjamittainen fiktio on juuri sopivan mittaista kertakokemukseksi. Kirjojen lukeminen takkuaa totisesti, kun luen sivun sieltä, toisen täältä, ja kesken olevien pino pöydällä (ja hyllyssä) kasvaa uhkaavasti. Musiikin olen sotkenut kaiken samaan giganttiseen soittolistaan, jossa millään kokonaisuudeksi miellettävällä ei enää ole merkitystä eikä vaikutusta. Me syöksymme tuntemattomaan alati kiihtyvällä nopeudella, jossa partikkelit irtaantuvat toisistaan, ne hajoavat yhä pienemmiksi osasiksi, ja niiden mukana me itsekin, meidän käsityksemme todellisuudesta, pirstaloituu alati ja aina vain nopeammin.

5. Kate Bush: The Fog

Oman käsitykseni mukaan taide on onnistuneinta silloin, kun tekijälle tärkeä henkilökohtainen kokemus onnistuu välittymään yleisölle siten, että sen toteutus on tarpeeksi avoin ja tulkinnanvarainen. Taiteessa on oltava jokin henkilökohtainen aspekti. Mikäli yleisö saa siitä kiinni, tulkitsee sen sitten miten tahansa omalla kohdallaan, taide onistuu koskettamaan.

Kate Bush on itselleni hyvin tärkeä artisti, joskin oikeastaan vain kahden albuminsa kautta: Never For Ever ja The Dreaming vuosilta 1980 ja 1982 ovat sykähdyttäviä mestariteoksia tuolloin hädin tuskin parikymppisen artistin pöyhkeän itsevarman uran huippukaudelta. Niin myöhemmät kuin aikaisemmatkin Bushin albumit hyllystä löytyivät, mutta ne eivät kokonaisuutena koskaan samalla tavoin koskettaneet kuin nuo kaksi. "The Fog" on vuoden 1989 levyltä Sensual World, joka on kaunis mutta etäinen kokonaisuus. Tämä kappale on niitä joiden olemassaoloa ei muista ennen kuin sen kuulee. Otsikko ei sano mitään, melodiaa ei tule mieleen, mikä biisi tämä olikaan taas? Mutta se on silti kaunis kappale, sen maalailevan surumielisessä orkestroinnissa on sävy joka koskettaa. Sanoitus kertoo ilmeisesti jostain lapsuuden hetkestä – lapsesta jota isä opettaa uimaan, ehkä? – ja tekee mieli kysyä onko juuri 30 täyttänyt Kate Bush ollut vielä tarpeeksi vanha kirjoittaakseen näin räikeässä nostalgiassa vellovia lapsuusmuistoja, mutta minun puolestani kyllä, kun homma on tehty näin taiten. Nythän hän voisi muistella jo tätä kappaletta samalla tavoin.

Oikeastaan taiteessa on aina kyse nostalgiasta. Tulevaisuutta tai parempaa maailmaa visioiva taidekin ammentaa ennen kaikkea historian vaiheista; ihminen ei koskaan tyydy hetkeen, hän on aina nostalginen joko mennyttä tai utopistista tulevaa kohtaan maailman samanaikaisesti virratessa sykkivinä valoviivoina hänen ohitseen. Juuri tämä on se, mikä erottaa meidät eläimistä.

AI taidetta vai?

Hetkessä meiltä oli viety kaikki. Ihmisyyden pieni särö, merkittävä sinänsä, se halkeama joka erotti yksilön kokonaisuudesta, kollektiivisesta datapankista, 8 triljoonan gigatavun tiedostosta, jolle kvanttiajurit pakkaavat joka sekunti, nytkin, tätä lukiessasi, parin Alexandrian kirjaston verran lisäinfoa.

Se pieni ero oli nyt poissa. Tekoäly pisteli menemään kuin Karva-Ruunar suksilla järven poikki kesällä -31, siis nimenomaan kesällä, ei Ruunar jäätä kaivannut kun mennä piti. Ja nyt ollaan pisteessä että: kaikki mikä ennen teki ihmisestä ihmisen on nyt teko-mitäkin. Tekoälyä, tekotunnetta, tekomokailua tekokännissä tekotaksijonossa. Tekopikapanoja tekogrillin takana.

AI hitto tätä elämää. Laiskuus, nimesi on tekoäly. Mutta olet sen varmaan itsekin keksinyt.

Ei kulu montaa vuotta kun aletaan huomata että suuri osa ihmisistä on aina ollut tekoälyn luomuksia, historiasta nyt puhumattakaan. Siitä kuluu vain hetki siihen että todetaan jokaisen koskaan eläneen olleen vain ykkösiä ja nollia. Missä vaiheessa ympyrä sulkeutuu.

Tekoälytaide on nyt tirsumassa pienen piirin harrastajien keskuudesta valtavirtaan. Itse olen käyttänyt erilaisia algoritmeja lähinnä omien kuvien ja piirrosten edelleentyöstämiseen. Onko sellainen taidetta? Onko se ajanhukkaa? Onko itsensä erotisoiminen narsismia? Vai onko se eskapismia? Olisipa. Kaikki tässä esiintyvät kuvat esittävät minua. Alkuperäiset valokuvat on käsitelty Stable Diffusionilla kohti pistettä jossa niidenkin ympyrän toivoisi lopulta sulkeutuvan.