Tuo kaikki on jo vuosia sitten jäänyt. Tilanpuutteen vuoksi olen kärrännyt joitakin kymmeniä cd:itä vaihtoon, joskin aika nihkeästi niitä nykyisin ostetaan, mitä en toki ihmettele. Stereolaitteistoni on edelleen siinä laatikossa, johon sen reilut puolitoista vuotta sitten muutossa pakkasin, tokko sieltä enää esiin nousee. Sentään musakokoelmani on yhä olemassa: kaikki cd:ni, ne nyt jo poisviedytkin, olen siirtänyt digimuotoon yhdeksi isoksi (18 vuorokautta) soittolistaksi Macin kovalevylle. Kun joskus jotain kuuntelen, niin sitä, striimausta kun en oikein osaa harrastaa. Siitä puuttuu musiikkikokoelman keräämisen kuuluva omakohtaisuus – satunnainen musiikki ei sytytä, mutta kun on jonkun levyn joskus varta vasten käynyt levykaupasta ostamassa kokoelmaansa, se tuntuu "omalta" vielä sittenkin kun on ykkösinä ja nollina tietokoneessa. Kuuntelen tätä soittolistaani randomilla lähes joka päivä muutaman kappaleen verran, yleensä kuvankäsittelyn tai muun visuaalisen toiminnan taustalla, toisinaan tekstiä oikolukiessakin, joskaan en kirjoittaessa.
Seuraavaksi klikkaan viidesti soittimen "sekoita"-painiketta ja katson mitä minulle tuosta isosta listasta poimitaan.
1. Lapinlahden Linnut: Palkaton ihminen
Lappareiden kakkosalbumin raita, joka ei ole levyn parhaimmistoa tarttuvasta kertosäkeestä huolimatta. Tai kuten aikalaiskriitikotkin vuonna 1986 totesivat, tämä on liian tavallista radiopoppia avantgardistis-brechtiläisen esikoisalbumin jälkeen. Studiosoundit ovat heleät, koskettivat soivat silkinsiloisesti. Ari Kettunen laulaa kappaleen, mikä tuo siihen oman hieman vieraan vivahteensa, hänen ääntään kun ei Lintujen levyillä paljoa kuultu. Sanoitus vaikuttaa olevan rakennettu jonkinlaista lavapresenssiä ajatellen, ja on sinänsä tyypillistä pienen ihmisen puolella olevaa Lintu-matskua, mutta jotain se enemmänkin kaipaisi. Bonuspisteet "zombi / pompi"-riimistä.
Lapinlahden Linnut on niitä harvoja artisteja joita kuuntelin jo ennen kuin myöhäsyntyisesti ajauduin populaarimusiikin pariin vasta melkein parikymppisenä. Lainasin kirjastosta yhtyeen alkuaikojen albumeja kasetteina (elettiin 90-lukua), ja kopsasin itselleni koosteen. "Palkaton ihminen" ei mahtunut tälle vuosia kuuntelemalleni kokoelmalle mukaan, itse asiassa Jep-albumilta kelpuutin vain muutaman kappaleen. Albumi oli minusta vähän omituinen, sen sanoitukset vähän väkinäisiä paikoin. Ehkä ovatkin, mutta nyt tuo kaikki on tietysti liuennut historian liemeen. Lapinlahden Lintujen alkupään julkaisut eivät enää ole millään muulla tavoin aikasidonnaisia kuin historiallisessa kontekstissa; vielä 90-luvulla ne olivat liian lähellä ollakseen "ajankuvaa", nyt ne ovat nimenomaan sitä: hetkiä kauan sitten kadonneesta yhteiskunnasta, 1980-luvun Suomesta 1950-luvulla syntyneiden näkökulmasta.
2. Camel: Metrognome
Brittiläinen kevytprogebändi Camel oli ensimmäisiä niistä artisteista, joihin tutustuin kun 19-vuotiaana tosissani innostuin populaarimusiikista. Ja koska päätin että tavismusiikki on tylsää, syöksyin nimenomaan progressiivisen puolen suuntaan innosta puhkuen. Luin massoittain dataa niin kirjoista kuin etenkin tuolloin uudennihkeästä ww-webistä. Kirjoittelin listoja yhtyeistä jotka vaikuttivat kiinnostavilta – Camel ja etenkin albumi Snow Goose olivat kärkikastissa sitten kuin aloin lopulta levyjä hankkia. Sokko-ostoksiahan ne tuolloin olivat, ellei halunnut alkaa kirjastosta lainailemaan, mutta ei meidän maaseutukirjastossamme ollut kuin joulu-cd:itä ja pari klassista. 90-luvun alussa kyseinen kirjasto kyllä yritti koota myös kontemporaaria musakokoelmaa; sinne ostettiin jonkun verran ajan hittimusiikkia cd:llä. Valitettavasti levyt pidettiin hyväuskoisesti hyllyssä olevissa koteloissa sisällä, joten koko kokoelma varastettiin parissa viikossa viimeistä myöten.
Oli miten oli, Snow Goose oli ensimmäisiä omia proge- ja cd-hankintojani joskus 90-luvun myöhemmällä puoliskolla. Muitakin Camelin levyjä hankin, mutta niistä vain tuota klassikkoalbumia edeltänyt Mirage kolahti kovaa. "Metrognome" on 70-luvun Camelin viimeisiin julkaisuihin kuuluneelta albumilta Rain Dances, ja on punkin ja new waven puristuksissa ilmestyessään ollut jo aikamoinen jäänne, itse asiassa Camel kuulostaa monin paikoin tällä albumilla jopa röyhkeän nololta musiikinopettajarockilta. Kaikki on pehmeää ja leppoisaa. Tämän kappaleen sanoissakin leijaillaan tuulessa sun muuta, en ole niitä ikinä pahemmin kuunnellut. Hyvinhän tuo silti lähtee vetämään viimeisen parin minuutin aikana, on kivaa kitarasooloakin. Ei tämä kyllä hirveästi sytytä vaikka miellyttävää kuunneltavaa toki on. Snow Goose ja Mirage tekevät edelleen muualle vievällä maalailullaan vaikutuksen, mutta Rain Dances on aika bläh kokonaisuutena. Nimiraita on tosin upea pariminuuttinen tunnevyörähdys.
3. Ron Geesin & Roger Waters: Embryonic Womb-Walk
Pink Floyd on ehkä itselleni tärkein yksittäinen bändi, sellainen jonka vaiheiden ja historian tuntemus on yhtä oleellista kuin musiikki. Jäsenten soololevytyksiäkin olen jonkin verran hommannut, mutta kuten lienee tyypillistä isoille ja merkittävää musiikkia yhdessä tehneille kokoonpanoille, ne eivät pääse likimainkaan samoihin sfääreihin kuin emobändin tuotokset. Roger Waters lienee Floydin jäsenistä selvimmin saavuttanut jotain soolouraksi kutsuttavaa, joskin tämä hänen ensimmäinen ei-Floyd-albuminsa on hilpeän omituinen ja kaukana mistään hänen myöhemmin tekemästään. Music from The Body on yhdessä kokeellisia (HYVIN kokeellisia) äänikollaaseita kotistudiossaan askaroineen Ron Geesinin kanssa tehty soundtrack ilmeisesti ihmisruumiin ihmeistä kertovaan elokuvaan. Se ilmestyi vuonna 1970, aikana ennen kuin Pink Floyd oli vielä noussut bändien ykköskastiin, ja on itse asiassa ihan mainio kokonaisuus nyttemminkin. Kappaleet ovat pääosin lyhyitä 1-2 minuutin vinjettejä, paikoitellen kevyen kamarimusiikin tapaisia, mutta myös huikean kajahtanutta nauhakikkailua tyyliin Floydin "Several Species of Small Furry Animals...", joka ilmeisesti oli nimenomaan Watersin pastissi Geesinin tuotannosta. Mutta onpa mukana myös "Breathe in the Air", esiversio Dark Side of the Moonin kappaleesta "Breathe", tavanomaisempi bändituotos, jossa ovat peräti muut Floydin jäsenetkin mukana.
Mutta entä "Embryonic Womb-Walk"? Se on näitä kappaleita jotka kaipaavat kokonaisuutta ympärilleen. Tullessaan random-algoritmin poimimaksi tämä minuutin mittainen viulumelodia tulee ja menee ohi ennen kuin sitä ehtii rekisteröidä, ja päätellen viime sekunneilla taustalle ilmestyvästä bassonjytkeestä, se soljuu albumilla notkeasti seuraavaan biisiin. Minusta on silti mukavaa että on olemassa albumi, jolta kuuluu, että Roger Watersilla on joskus ollut hauskaa. Hän on vuosikymmenet ollut niin synkkä, katkera, nihilistinen ja nykyisin kohta kahdeksankymppisenä vielä putinistinenkin ukko, että on kauhean kiva ajatella, että hän, kun kuitenkin on yksi niistä musiinkintekijöistä jotka ovat itselleni merkinneet paljon, on joskus vain hölmöillyt studiossa. Tällä albumilla on ihan konkreettisesti naurunhörähdyksiäkin mukana todisteena. Mutta onpa Pink Floydin diskografiassakin yksi biisi, jossa koko bändi purskahtaa nauruun kappaleen feidaillessa pois: yhtyeen kakkosalbumilta löytyvä "Corporal Clegg". Pink Floyd on melkein niin kaukana huumoribändistä kuin mahdollista, mutta ensimmäisten viiden vuoden aikana heidän tuotannossaan on kuitenkin samanlainen brittiläinen absurdismia ja kirjasivistystä yhdistävä vire, joka on myös Monty Pythonin ja Beatlesin saman aikakauden hengentuotteissa. 70-luvun puoliväliin mennessä se alkoi olla taaksejäänyt ilmiö. Silloin minä synnyin. Elettiin saksalaisen terrorismin, kylmän sodan ja kiukkuisten punk-bändien aikaa. Kaikki oli huonosti.
4. Björk: Triumph of a Heart
Itikoita paiskautumassa tuulilasiin. Ei vain muutamia, vaan satoja, tuhansia, ryöppyävänä hyönteisten kansanmurhana, valoisana kesäyönä jossain Pohjanmaan lakeuksien suoralla ajaessa, silloin tämä ehkä olisi maailman paras biisi. Mutta en minä ihan varmuudella sano. Minulla oli 2000-luvun alussa lyhytaikainen Björk-fanituskausi. Homogenic ja Vespertine ovat aivan huikeita albumikokonaisuuksia, mutta sitten tuli Medulla, jonka päätöskappaleen nyt kuuntelin. Ostin kyseisen albumin tuoreeltaan, mutta en sen jälkeen ainuttakaan Björk-levyä. Medullalla on hetkensä, mutta se on pääosin niin tekijänsä sisäänpäinlämpiävä visio, ettei ainakaan minulle koskaan kunnolla auennut. Ihmisäänin tuotettu musiikki voi olla hauskaa (vrt. edellä mainitsemani Pink Floydin "Several Species of Small Furry Animals..."), mutta esim. "Triumph of a Heart" ottaa itsensä vakavasti, ja kaatuu siihen. En pääse yli siitä, miten pölhöltä nämä ihmisbassot, ihmistrumpetit ja ihmisperkussiot kuulostavat ähkiessään, moikuessaan ja vinkuessaan, vaikka kaikkien yhteen miksaus onkin lukuisine päälleliimattuine tasoineen varmasti taidokas. Kappale olisi paljon parempi toteutettuna perinteisemmin.
Mikä tietenkin kertoo vain omasta latteudestani musiikinkuuntelijana. Olin tämän levyn ilmestyessä jo alkanut ajautua aktiivisesta kuunteluvaiheestani etäämmäs. Keräsin levyjä edelleen hyllyyni, suhtauduin varmasti aika intohimoisestikin musiikkiin yhä, mutta en enää kuunnellut levyjä keskittyneesti tuntikausia joka päivä. Voi olla että olin jopa alkanut soitella musiikkia muun tekemisen taustalla, vaarallinen ensiaskel liukkaalle alaspäin viettävälle pinnalle, jota pitkin on molskahdettu nykytilanteeseen, jolloin on kulunut vuosia, vuosia, siitä kun olen viimeksi jonkun levyn kuunnellut alusta loppuun. Olisiko peräti viitisentoista vuotta? Yli kymmenen joka tapauksessa. Kun ikää kertyy, kykyni ottaa vastaan laajoja teoksia hiipuu. En jaksa katsoa elokuvia; sarjamittainen fiktio on juuri sopivan mittaista kertakokemukseksi. Kirjojen lukeminen takkuaa totisesti, kun luen sivun sieltä, toisen täältä, ja kesken olevien pino pöydällä (ja hyllyssä) kasvaa uhkaavasti. Musiikin olen sotkenut kaiken samaan giganttiseen soittolistaan, jossa millään kokonaisuudeksi miellettävällä ei enää ole merkitystä eikä vaikutusta. Me syöksymme tuntemattomaan alati kiihtyvällä nopeudella, jossa partikkelit irtaantuvat toisistaan, ne hajoavat yhä pienemmiksi osasiksi, ja niiden mukana me itsekin, meidän käsityksemme todellisuudesta, pirstaloituu alati ja aina vain nopeammin.
5. Kate Bush: The Fog
Oman käsitykseni mukaan taide on onnistuneinta silloin, kun tekijälle tärkeä henkilökohtainen kokemus onnistuu välittymään yleisölle siten, että sen toteutus on tarpeeksi avoin ja tulkinnanvarainen. Taiteessa on oltava jokin henkilökohtainen aspekti. Mikäli yleisö saa siitä kiinni, tulkitsee sen sitten miten tahansa omalla kohdallaan, taide onistuu koskettamaan.
Kate Bush on itselleni hyvin tärkeä artisti, joskin oikeastaan vain kahden albuminsa kautta: Never For Ever ja The Dreaming vuosilta 1980 ja 1982 ovat sykähdyttäviä mestariteoksia tuolloin hädin tuskin parikymppisen artistin pöyhkeän itsevarman uran huippukaudelta. Niin myöhemmät kuin aikaisemmatkin Bushin albumit hyllystä löytyivät, mutta ne eivät kokonaisuutena koskaan samalla tavoin koskettaneet kuin nuo kaksi. "The Fog" on vuoden 1989 levyltä Sensual World, joka on kaunis mutta etäinen kokonaisuus. Tämä kappale on niitä joiden olemassaoloa ei muista ennen kuin sen kuulee. Otsikko ei sano mitään, melodiaa ei tule mieleen, mikä biisi tämä olikaan taas? Mutta se on silti kaunis kappale, sen maalailevan surumielisessä orkestroinnissa on sävy joka koskettaa. Sanoitus kertoo ilmeisesti jostain lapsuuden hetkestä – lapsesta jota isä opettaa uimaan, ehkä? – ja tekee mieli kysyä onko juuri 30 täyttänyt Kate Bush ollut vielä tarpeeksi vanha kirjoittaakseen näin räikeässä nostalgiassa vellovia lapsuusmuistoja, mutta minun puolestani kyllä, kun homma on tehty näin taiten. Nythän hän voisi muistella jo tätä kappaletta samalla tavoin.
Oikeastaan taiteessa on aina kyse nostalgiasta. Tulevaisuutta tai parempaa maailmaa visioiva taidekin ammentaa ennen kaikkea historian vaiheista; ihminen ei koskaan tyydy hetkeen, hän on aina nostalginen joko mennyttä tai utopistista tulevaa kohtaan maailman samanaikaisesti virratessa sykkivinä valoviivoina hänen ohitseen. Juuri tämä on se, mikä erottaa meidät eläimistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti