Se lähti pyrähtäen. Oli jo pidemmän aikaa tuntunut siltä, ettei kerta kaikkiaan enää ollut tilaa, ja siitä seurasi ajatus jättää hoidettavat asiat muille. Se oli tullut tietoiseksi muista ympärillään, ja tajunnut miten jokaisen sana vaikutti jonkun toisen sanaan jos ei suoraan niin mutkan kautta. Oli tuntunut hiljaista kytemistä pinnan alla, lämpöä. Jokainen toi ajatuksiaan julki, päivittäin, otsikoi nasevasti, jätti toisten arvioitavaksi. Niin oli ollut jo pitkään. Se oli loputtoman kiinnostunut siitä rämeiköstä, joka näistä ajatuksista oli muodostunut. Ne osoittivat toisiinsa, vanhojen omenapuiden oksat ne toivat helposti mieleen ja se ajatteli että tavallaan se oli kaunista.
Mutta todellista se ei ollut. Todellinen oli muualla, ei näissä sanoissa ja kuvissa, joskus se mietti hieman huolestuen jaksoivatko muut pitää sen aina mielessään. Se lähti pyrähtäen. Se oli käynyt pieneksi. Aina eivät pienimmät tahdo jaksaa, se yritti vakuuttaa itselleen että se oli ihan normaali ilmiö. Ettei mitään pelättävää ollut, mutta kyllähän se pelkäsi ja mikäs siinä, jokainen pelkää jotain. Sen se muisti sanoa. Kuva heijastui todellisuuden pinnasta, muiden samanlaisten kuvien keskeltä, ja jokainen niistä näytti tasan sellaiselta kuin heijastettava halusi itsensä näyttävän. Se erotti todellisuuden lumeesta. Kukaan ei ollut totta. Ei niistä kuvista aina itseään tuntenut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti