Halki kesäisen Suomen, tai no jos nyt ei koko maata sentään puolitettu, niin länsirannikolla kuitenkin kruisailtiin. Aurinkoista on, varsinkin kun minulla on tylsä kyky hakeutua aina kesäisin juuri sille puolelle bussia, jonne lämpö osuu kuin grillistä. Maisemat olivat kauniita, etupäässä pilvet. Ne näyttivät taas siltä miltä usein, eli pitkiltä sormimaisilta jonoilta jotka jatkuvat horisontin pakopisteeseen säännönmukaisin välein. Kaukana ne yhdistyivät kädeksi. Taas se tuli mieleen jossain Euran paikkeilla, että ikäänkuin suurikokoinen Mikki Hiiren käsi ojentuisi maailman reunan takaa kilometrien pituiset sormet harallaan valmiina tarttumaan kiinni mihin tahansa, iskemään kätensä alas, estämään putoamista. Siltä se näytti.
Välillä uppouduin samaan kirjaan kuin menomatkalla kaksi päivää aiemmin, tosin reitti oli eri. Päähenkilössä tapahtui yllättävä muutos tänään paluumatkan aikana, ja on muuten hyvä kirja, siis Jeffrey Eugenidesin Middlesex. Harvoin minä kirjoja kehun, joten pitäkää nimi mielessä. Havahduin tekstistä kun tunsin yhtäkkiä ahdistuksen ja pelon raskaana vellovan bussin ikkunoiden läpi sisälle. Nostin katseeni ja syy selvisi; ajoimme juuri ohi kyltin, jossa sanoi Porin Prikaati. Lähiseudun asuintalotkin näyttivät surullisilta. Kukaan ei istunut yhtä kaukana auton takaosassa kuin minä. Olin omassa valtakunnassani ja vain vähän ennen Turkua muistin että piti kirjoittaa ylös toissaöinen uni, jossa ihmiskunta vahingossa tuhoutui.
Turussa oli selvästi lämpimämpää kuin Porissa, vaikkei sielläkään kylmä. Linja-auton ikkunasta näkyi näiden kahden entisen lääninkumppanikaupungin välisen matkan aikana myös kummallisia patsaita, mutten ole enää varma missä, sillä bussi ei sijainnut koko matkaa tässä todellisuudessa. Ilmeet olivat kuitenkin iloisia, paitsi useimmat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti