Kun on viimeksi kymmenvuotiaana käynyt ruotsinlaivalla, niin tuntuu se tämänikäisenä melkein siltä kuin ensi kerran elämässään kävisi, paitsi että käytävien tuoksusta, pehmoisista kokolattiamatoista hyteissä, messinkisistä jalkalistoista ja oven läpi kaikuvista kuulutuksista tulee outoja lapsuustakaumia. Mutta tosiaan, eilen aamulla kahdeksan maissa astuin sisälle pelottavan suureen paattiin (en muistanut että ne näyttävät läheltä katsottuna vuorelta) ja laskeuduin alas kapeaa suoraan kahden kerroksen läpi jatkuvaa portaikkoa, jota pitkin oli hämmästyttävän helppo kuvitella miljoonien vesitonnien kohinalla vyöryvän. Mutta eihän nyt sentään.
Kannen alla oli oma hobitinkolotunnelmansa, mutta tuulesta huolimatta oli mukavinta vaeltaa ulkosalla ja katsella aavaa merta. Auringonlaskun aikaan se oli varsinkin hyvin kaunis. Ja Tukholmakin oli. Huomasin nostalgisoituvani katsellessani yläkannelta Gröna Lundin huvipuistoa (maissa en sentään käynyt), ja lokitkin olivat länsinaapurissa suurempia. Niistä sai melkein otettua kuvan, itselläni ei tosin riittänyt sinnikkyys edes yrittämiseen, myös kameran kotiin jättäminen haittasi. Suklaata taxfreesta, käteisvaroja hedelmäpelistä. Kuka vielä väittää etten osaisi ottaa iloa irti elämästä?
Pari ajatusten pinnalla kelluvaa pointtia tähän lisäykseksi kun kerran olen päivän verran ollut hiljaa:
1. Onkohan se, että Educariumin (normaalina kulkureittinä tänne tietokoneluokkaan käyttämäni) paloportaikko on nykyisin jatkuvasti lukittuna, jonkinlainen investointi tulevaisuuteen? Kun tapahtuu "onnettomuus", jossa lukitun paloportaikon taakse jääviä opiskelijoita kuolee kuin kärpäsiä, on yliopistolla yhtäkkiä taas väljää eivätkä kaikki luokat ole niin ahtaita. Tämä toistettaneen kerran vuodessa.
2. Tämä on oikeasti tosi säälittävää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti