Kuukauden elokuvakokemus oli ehdottomasti viime yönä katsomani Evil dead. Ei se 80-luvun alun kauhuklassikko, vaan hieman tuoreempi japanilainen tapaus, jota ilmeisesti markkinoidaan länsimaissa - sattuneesta syystä - jollain toisella nimellä, mutta jonka originaalititteli on juuri tuo Evil dead. Kauhuelokuva tosin tämäkin - vai onko? Minua kiehtoi kyseisessä pätkässä juuri sen lähes tunteettomuutta hipova toteavuus. Evil dead ei yrittänyt niin kuva- kuin äänipuolellakaan herättää katsojissa kauhua, pelkoa, naurua, helpotusta. Elokuva oli lähes kliininen, mutta tässä riisutussa olomuodossaan kuitenkin hyvin kaunis.
Evil deadin tapahtumapaikka on suuri vanha talo Japanin maaseudulla. Se toimii eräänlaisena nuorten naisten turvakotina eri tavoin ongelmallisiin tilanteisiin elämässään päätyneille, ja on elokuvan tapahtumahetkellä enimmäkseen tyhjä jonkinlaisen talviloman (tämä ei täysin tuntunut selviävän) vuoksi; henkilökunta ja enin osa asukkaista on teillään ja suuri viktoriaaninen rakennus on viiden nuoren naisen käytössä. Kunnes paikalle saapuu vähäpuheinen valkoihoinen mies suuren veitsen kanssa.
Pidin jo siitä, miten elokuvan hirviö oli nimenomaan antihirviö. Keskimittainen tukevahko mies, kiharat vaaleat hiukset ja silmälasit. Ei näyttänyt julmalta, ei komealta, ei rumalta. Naapurinpoika, joka alkaa sadistisin elkein teurastaa turvakodin asukkaita yksi kerrallaan. Porukan johtajaksi äkkiä päätynyt kovanaamainen kaupunkilaistyttö selviää hengissä pisimpään, mutta elokuva päättyy ilman sen suurempia selityksiä hänen epäonnistuvaan pakoonsa vyötäröön ylettyvässä lumihangessa talosta ulos. Mies juoksee nopeammin, saa hänet kiinni, viiltelee hengiltä kameran seuratessa tapahtumia kuin luontodokumenttia. Musiikki ei soi, mutta varjot hangella ovat laskelmoidun pitkiä ja teräviä. Turvakodista huokunut valo oli tässä elokuvan viimeisessä ja kauneimmassa kohtauksessa sinistä, melkein sähköistä.
Lopputekstien rullatessa ruudulla haudan hiljaisuuden vallitessa tiesin nähneeni mestariteoksen. Tiesin myös että Evil deadilla oli jonkinlainen syvempi viesti; olen varma että ohjaaja (nimi pakenee mielestäni) on halunnut sanoa teoksellaan jotain. Palaset olivat liian tarkasti kohdallaan pelkkää kauhuefektiä varten. Talvinen yö, syrjäinen maaseutu, auktoriteetin poissaolo, ylivoimainen vihollinen joka ei tunnu haluavan selittää tekojaan, on kuin hänellä ei edes olisi tarkkoja syitä - hänen on toimittava tavallaan ja hän tekee työnsä. Ehkä kyseessä on valkoisen miehen taakka.
Mietin myös mitä merkitystä on sillä, että kaupunkilainen jäi viimeiseksi. Hän oli elokuvan ainoa hahmo, johon katsoja saattoi edes etäisesti tuntea kiintyvänsä - maalaiset oli kaikki veistetty yhdestä puusta, he olivat vain hahmoja ilman syvyyttä, ja yksi kerrallaan he katosivat pois. Turvakodin asukkaat välittivät toisistaan, mutta heistä jokaisen elämää tuntui silti lietsovan ennen kaikkea viha. Se viha sai elokuvan kuvaamana yönä kohteen, mutta se kohde oli heistä jokaiselle liikaa. Asetelma oli selvä: uhrit ja saalistaja, eikä uhreilla ollut hetkenkään mahdollisuutta koko elokuvan aikana. Edes yhtä lyhyttä kohtausta, jossa he olisivat tunteneet kykenevänsä voittamaan heitä tappamaan saapuneen miehen, ei ollut.
Evil dead oli julma elokuva, mutta kaunis, ja kun heräsin joskus kuuden ja seitsemän välillä aamulla lopputekstien hiljaa valuessa mielikuvitukseni tv-ruudulla tiesin taas kerran nähneeni unen jota on aika vaikea kellekään kertoa. Yritin nyt kuitenkin. Evil deadin temaattiset ratkaisut mietityttivät minua pitkälle iltapäivään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti