Ääliöerikoisuuden keskiluokkaa

ääliö s. alat. tyhmyri, tomppeli, tolvana, tylsimys, pölkkypää.

erikoisuus s. omalaatuisuus; erikoinen esine, piirre, tapaus, vaihe tms.

(määritelmät: Nykysuomen sanakirja, WSOY 1966)

Toisinaan on erikoisia ihmisiä. Jokainen tuntee heikäläisiä, se on seikka jolta välttyminen ei syystä tai toisesta onnistu. Erikoisilla ihmisillä tarkoitan tässä ennen kaikkea sellaisia, jotka herättävät positiivista mielenkiintoa ja hämmennystä itselleen näennäisen arkipäiväisillä toimilla. En puhu ärsyttävistä tai muin tavoin tiettyjä piirteitään ylikorostaneista yksilöistä, vaan tarkoitan niitä, joiden toimet ovat määrittelyskaalan ulkopuolella. Sellaisia jotka kykenevät paljoon ja joiden toimia seurataan ihaillen, mutta vailla täyttä varmuutta siitä, mikä on ihailun kohde. He ovat erikoisia ihmisiä.

Ja kun palaan muutaman lauseen taaksepäin, huomaan kirjoittaneeni että jokainen heikäläisiä tuntee. Sillä tämä on oikeastaan eräs erikoisen ihmisen määrittelyssä käytettäväksi suositeltava piirre; hänen ystäväpiirinsä. Se on laaja, ja koostuu monesti myös useista muista erikoisista ihmisistä. Tämä erikoisen ihmisen ystäväpiiri on aktiivinen ja erikoisella ihmisellä on tuttu kaikkialla, minkä avulla hänen mahdollisuutensa suorittaa erikoisuuksiaan ovat alati suuremmat.

Juuri tämä on turhauttavaa. Sitä kun on aina toivonut olevansa erikoinen ihminen - ja varmasti jollain tavalla onkin. Kuitenkin puuttumaan jää tuo laaja ihmiskatras ympäriltä. Ilman sellaista ei voi olla erikoinen ihminen, ilman sellaista on vain ääliöerikoinen. Meidät ääliöerikoiset tunnistaa siitä, että me olemme erikoisia kaikilla niillä tavoilla jotka eivät kiinnosta muita. Me rustaamme sarjakuvia muistilapuille, kyhäämme huoneemme ikkunaan ihmeelliset verhot iltapuhteena ja kehittelemme mielessämme maailman, joka on nerokas, mutta kuulostaa muiden mielestä ruisleivän tuoteselosteelta. Me tarvomme katuja pitkin outoja reittejä vain muodostaaksemme kuvioita joita kukaan muu ei havaitse, ja me mutisemme sen vuoksi helposti itseksemme. Me olemme ääliöerikoisia. Ja kun meitä on paljon, me alamme sekoittua toisiimme. Yksi meikäläinen on enää vain ääliöerikoisuuden keskiluokkaa. Se on kohtalo, joka vie.

Havainnollistan käytännön esimerkillä. Amerikkalaisissa elokuvissa on usein kohtaus, jossa henkilön lapsuudesta paljastuu jokin kummallinen harrastus tai puuhastus (usein kiinnostus tähtitaivaan ilmiöihin). Tätä kummaa toimintaansa henkilö yrittää toiselle henkilölle hieman nolostuneena vähätellä sanoen: "I was a weird kid, ok?". Minä olen miettinyt olisiko minulla tarpeeksi kovatasoista materiaalia sen todistamiseen, että olen itsekin ollut weird kid. Mitään aivan ehdotonta helmeä en ole kuitenkaan jäämistöistäni löytänyt. Ennen kuin nyt! Puisesta lukollisesta laatikosta löytyi kaksi viattoman näköistä c-kasettia. Niihin olen kuudennen ja seitsemännen luokan välisen kesäloman aikana nauhoittanut vaaleanpunaisella nauhurilla kasettipäiväkirjaa. Uskalsin kuunnella tuosta kaikkiaan kahden tunnin äänimassasta vasta otteita. Kelasin nauhaa, painoin toistoa. Viattoman innostunut pikkupojan ääni selittää kiinnostustaan Marvelin sarjakuviin. Uusi kelaus. Sama ääni, nyt vakavana. Kertoo huolestuneensa nykyradion tilasta ja soittaa sitten toisella nauhurilla ilmeisesti aiemmin päivällä äänittämiään puheita; lapsen tulkinta metafiktiosta. Vaihdoin kasettia, kokeilin uuden satunnaisen kohdan. Nyt ääni puhuu oudolla korkealla narisevalla äänellä lähes kiinni mikrofonissa, kummallista intonaatiota käyttäen: "Et syö piirakkaa, Kalervo!". Lopetin kuuntelun. Odotan sateista kesäpäivää ja kuuntelen kasetit sitten kokonaisuudessaan alusta loppuun. Jos ääliöerikoisten on koskaan mahdollista kohota oman keskiluokkansa yläpuolelle (mitä tosin epäilen), voin onnistua siinä kaksitoistavuotiaana nauhoittamieni kasettipäiväkirjojen avulla.

Ääliöerikoista. I was a weird kid, ok?