26.2.20

Ote #5

[...] mutta ei koskaan päässyt oman ruumiillisuutensa kahleista. Minä tunsin toisenlaisen Williamin. Sen joka antoi minun yhden ainoan kerran katsoa riisuutumistaan, sitä miten hän asetteli vaatteensa kauniisti laskostaen jakkaralle, astui kylpyammeeseen ja katsoi sieltä minua ilmeellä joka saattoi olla kutsu. Se sattui liikaa. Pyyhin hikeä otsaltani. Räjähteet painoivat vatsaa, oli vaikea suoristaa selkää, oli vaikea pysyä kumarassa. Oli kulunut pian viisi vuotta siitä kun olin jättänyt Wosterlichtin taakseni, mikä tarkoitti vanhassa luostarissa ihmisikää. Juuri siksi valitsin tämän maailman: paluun houkutus oli helppo välttää kun siellä mistä lähdin oli viikossa kulunut kuukausia, kuukaudessa useita vuosia. Jos olisin palannut takaisin Wosterlichtiin ensimmäisen täällä viettämäni kesän jälkeen, olisin tavannut eläkeikäisen Williamin. Hän olisi jo unohtanut minut, tai ehkä minun mentyäni hänkin oli lähtenyt teillensä, mikä oli mahdollisuutena alkanut vaivata minua kesän kuluessa. Olin jättänyt Williamin päästäkseni eroon kuristavasta tunteesta joka oli yhdistelmä rakkautta ja sen tiedostamista, että hänestä olisi ollut niin paljon enempään, niin paljon parempiin asioihin kuin mihin hän vaikutti tyytyvän. Mutta entä jos juuri minä olinkin se mikä esti Williamia lähtemästä? Humanistisen tiedekunnan edessä penkillä istuessani tämä ajauts oli kasvanut häiritsevästä hyönteisestä minua armotta raastavaksi vesikauhuiseksi pedoksi ∅

∅ räpytin silmäni auki kalliolla. Silmien edessä tumma taivas, laskeva aurinko lämmitti vielä vaisusti. Tuoksui virtsa, sen ohella ilmassa leijui liikenteen ääniä ja lasten. Tunsin paikan, se oli sama, jossa olimme Paulan kanssa luvanneet jatkua täältä ikuisuuteen, nauraen juosseet hautausmaan suuntaan käsi kädessä, paheksuvien tätien katseita väistellen. Siitä oli vuosia, ja samaan aikaan olin varma että siitä oli muutakin; maailmoja.

"Siitä Tulennielijästä vielä", ääni sanoi sen verran kaukana, että vasta rykäisyn jälkeen tajusin juuri minua puhutellun. Paikkoja särki, mutta kohottauduin istumaan. Tiiliset kerrostalot puiston toisella puolella näyttivät ylivalottuneilta, puut huojuivat, aaltoilivat. Käännyin katsomaan äänen suuntaan, ja kesti hetken ennen kuin tunnistin Joakimin. Hän näytti sitten viimenäkemän riutuneen. Posket olivat lommolla, hän ei ollut ajellut leukaansa päiväkausiin, pitkäksi venynyt otsatukka roikkui silmillä. Harmaaseen lempihuppariinsa hän silti oli pukeutunut, mutta siinä oli nyt maalitahroja, kyynärpäissä reikiä. Tajusin hieman hätkähtäen, että virtsanhaju leijaili juuri Joakimin suunnasta. ∅

∅ taas sitä 'tekijän kuolema'-paskaa?"

"Ehkä, mutta on todettava, etten mä ainakaan tiedä onko se hengissä vai ei."

"Hah hah. Seriously though, se ei kiinnosta yleensä ketään. Itsetarkoituksellista mentaalionaniaa, mä luin sen sun käsiksenkin, Hallava hevonen vai mikä vittu nyt olikaan, ajattelin että jos olisit halunnut siitä jotain palautetta, mutta tuntuu vähän siltä että et."

"As a matter of fact, I'm there right now."

"What do you mean? You're where right now?"

"At your house."

"That's fucking crazy, man."

Tekijän kuolema. Se oli kyllä jotenkin säälittävä käsite. Juuri sitä terminologiaa, mitä olin oppinut inhoamaan kirjoittaessani Tulennielijästä. Mikä oli tietenkin ennen kuin homma lähti niinsanotusti lapasesta. Kun saattoi vielä kävellä kauppaan vailla pelkoa katupartioista, kun sireenit eivät herättäneet öisin. Tai siis.

Mitähän Paulalle nykyään kuuluu?




Ylläoleva katkelma on Hallan tappamien haahkojen alkupulolelta. Ajattelin että tämän editointivaiheen yhteydessä on hyvä pistää näitä katkelmia tarjolle muutama enemmänkin. Sanotaan vaikka että testaan vähän ilmastoa tällä ennen kuin kunnon somehöykytys alkaa. Instatilit ja muut on jo valjastettu. Twitterbotit. Youtube-kanavat. Soittolistat. Naamakirjat. Varjoihmiset. Sananjalat.

25.2.20

Post partum

"Hallan tappamat haahkat on yksinkertainen tilan haltuunotto tavalla, jota on tähänastisessa kirjallisessa yhtenäiskulttuurissamme pidetty mahdottomana. Dekonstruoidun logiikkansa myötä teos tarjoaa lukusuuntia myös vaihtoehtoisille narratiiveille, joiden kontekstissa perinteisenä näyttäytyvä trillerijuoni yllättää hegemoniseen valtarakenteeseen turtuneen lukijan nopeakäänteisillä konnotaatioillaan!"
(luonnos takakansitekstiksi, laadittu 10.2.2020)

Näyte käsikirjoituksen sivulta 13 alkaen:

Huomasin katsovani kilpikonnia taas. Aina auringonlaskun aikaan valo heijastuu veden pinnasta niin että rantaveden alla lojuvat raadot näyttävät hetken aikaa eläviltä, on kuin ne liikuttaisivat jalkojaan hitaasti pyytäen minua kääntämään itsensä takaisin vatsalleen.

"Positiivista", Joakim tuhahti. Hän laski paperinipun kädestään pöydälle, venytteli, hymyili sentään.

"Ei sen pitäiskään olla."

"Mutta miks just kilpikonnat?"

"Älä nyt niihin tartu. Luetko sä sen loppuun?"

"Kohta. Jos keität kahvia."

kuva: thispersondoesnotexist.com
Sulkanen raksautti niskojaan ja nousi nojatuolista. Seinällä Leijonakuningas-kellon viisari liikahti eteenpäin, Simban silmä muljahti ja kieli työntyi kuudesti ulos suusta. He olivat myöhässä. Oli anteeksiantamatonta jahkailla juuri sinä päivänä, mutta tunnit olivat kiitäneet ohi. Lounas oli tahmannut, liikenne melkein seissyt, ensimmäinen bussi hajonnut tuskin Malmilta lähdettyään ja toista oli joutunut odottamaan. Naintikin oli vienyt aikaa.

Sulkanen laahusti keittiöön, lattia narahteli, yläkerrassa imuroitiin. Hän kuuli Joakimin rahistelevan reppuaan, tämä hiveli varmasti asettaan taas, siveli sitä kuin elintä, haisteli sitten aseöljyltä tuoksuvia sormiaan. Perverssi, mutta välillä hauska. Kahvia kulutti kuin perkele.

23.2.20

Päivä #272´2

Hallan tappamat haahkat, näyte 3; tämä on käsikirjoituksen ensimmäisen osan päättävästä luvusta, jonka nimeksi todennäköisesti tulee jokin intertekstuaalisuus, mutta vaihtoehtoja on muutama, eikä vielä sentään ole kiire päättää ihan jokaista yksityiskohtaa. Eniveis:




Tuuli natisuttaa näitä lahoja seiniä.

Epäilen ettet ole täällä enää huomenna. Mitä me olimme silloin toisillemme muuta kuin valkoisia valheita? Kauniista asioista puhuvia päitä, lauseita ilman vastikkeita. Lupauksia, pulauksia.

Joakim asettui viereeni makaamaan hetki sitten. Odotin hänen nukahtavan pian,
mutta hän käpertyi pieneksi ja 
putosi sohvan huokosiin. Aamulla hän oli luvannut kokata meille iltapalaa,
mutta näyttelystä tultuamme olimme liian nälkäisiä ja poikkesimme pizzalle
Ezzat-Alille. Hän kuunteli tiskin takana radiota liian kovalla ja täytti
pitkävetokuponkeja. Muita asiakkaita ei ollut. Sunnuntai-illat ovat kai
hiljaisia. Puhuimme Haahkoista, eikä tuntunut pahalta olla siellä.

Sinka 11:30pm
sait varmaan mun sekavahkon sähköpostin

Niila 11:30pm
juu

ei se nyt niin sekava...

Sinka 11:31pm
no.. jotenkin sekavia olotiloja omalla tavallaan :) :)

Niila 11:31pm
meinasin että vastaan tänään ennen nukkumaan menoa mut en taida jaksaa...

pitäis mennä ajoissa nukkumaan, huomenna aikainen vuoro...

Sinka 11:31pm
ah

tunnustan että ehdin jo kahdesti tarkistaa josko olisit vastannut

Kun Joakin heräsi, Sinka oli lähtenyt. Pöydälle jäähtyneestä kahvista oli puolet juomatta, kissan vessassa pökäle. Aamu kankesi itseään radiosta, oven alta ryömi askelia, hissi kolisi, Joakim muisti luvanneensa olla kerrankin maanantaina ajoissa. Se siitä, minä en tiedä ehtikö hän, vauhdilla lähti kuitenkin. Uutisissa mainittiin Turun satamassa syttyneestä räjähdysmäisestä tulipalosta, mutta sitä Joakim ei enää kuullut.


22.2.20

Hallan tappamat haahkat, näyte 2

Päätettiin pistää muutama satunnaisgeneraattorilla (random.org) valittu näytekappale teoksesta tänne blogiin, pöhinää se on pienikin pöhinä, eikä tässä mitään korkeushypen maailmanennätyksiä olla tavoittelemassakaan, mutta kyllähän te tiedätte. Oli miten oli, randomi heitti tänään meidät sivulle 212, mikä on teoksen viimeisessä kolmanneksessa kivasti.

Hallan tappamat haahkat 

Tulennielijä oli nyt asettunut paikoilleen Mantan ylle. Se oli noussut sen verran, että varpaat hipoivat patsaan päälakea, se oli ojentanut kädet sivuilleen ja sulkenut silmänsä, mutta toisin kuin krusifiksilla roikkuvan messiaan, sen kasvot osoittivat suoraan eteenpäin. Hiljaa se pyöri, niin kuin Hattulan kirkon katosta roikkuva valaisin oli pyörinyt silloin kun Sulkanen oli vanhempiensa kanssa siellä vieraillut. Kahdeksantoista vuotta aiemmin, Sulkanen ajatteli. Hän tunsi kurkkuaan kutittavan. Joku siellä kaihersi, kylmä ei helpottanut oloa; vaikka otsaa painoi vasten pakkasen täplittämää ikkunalasia, kuume poltteli. Virus oli tarttunut meemistä. Joakim saatana.

Raitiovaunu kirskutti kiskoja kaartaessaan Aleksilta. Ei nyt, Sulkanen ehti ajatella. Sitten Tulennielijä avasi suunsa. Nivelet nirskahtivat, alaleuka nytkähti ja putosi kolahtaen rintakehän tienoille. Sitten Tulennielijä alkoi sylkeä kaikkea kuluneiden viikkojen aikana sisäänsä kertynyttä jatkaen pyörimistä edelleen hiljalleen. Myötäpäivään, Sulkanen huomasi. Siinä oli jotain oudon huojentavaa. Se oli lupaus paremmasta; siitä että aika sittenkin kulki.

Ammuksen voimalla iskevä liekkisuihku osui ensin juuri paikalle saapuneeseen raitiovaunuun. Tuulilasi mustui ja kuprusi välittömästi, sekunnissa kuljettaja oli kadonnut siluetiksi jonka ympärillä raivosi tulihelvetti, pian sen jälkeen matkustajat käristyivät paikoilleen. Tuli kohisi. Joku huusi, Sulkanen itse, vaikkei sitä tiennytkään, ei ollut tiennyt montaa asiaa sen jälkeen kun oli terapeuttinsa pyynnöstä lopettanut sen raivokkaan itsetarkkailun, sen pakkomielteisen tarpeen olla jumalauta aina oikeassa, aina perillä kaikesta, eikä Sulkanen kuullut kuohuvaa merta joka oli nousemassa, mutta ikkunastaan Espa kakkosen kolmannessa kerroksessa hän oli aitopaikalla nähdäkseen kuinka Tulennielijän liekki jatkoi kulkuaan, se veti Unionkadun asfalttiin syvän uoman, sytytti kävelijöitä tuleen metrien päästä, räjäytti kaupungintalon julkisivun, sai kauppatorin kahvilateltat kohoamaan mustaa savua sylkevinä riekaleina taivaalle ja vaikka jotkut toriväestä onnistuivatkin hyppäämään Kolera-altaaseen turvaan, jatkoi Tulennielijä kääntymistään. Kiehuessaan Kolera-allas kohotti näkymän ylle vesihöyrypilven.


21.2.20

Pala kuutamosolukkoa

Näyte romaanista Hallan tappamat haahkat:




Kahdeksaan mennessä loputkin kaupungista oli hereillä. Joakim oli keittänyt ensimmäisen pannullisen jälkeen toisen, kolmannenkin laittanut valmiiksi, mutta se oli toistaiseksi jäänyt odottamaan. Elimistö kävi kierroksilla ilmankin. Ruudulla sanat vaihtuivat, mutta toistuivat. Ne eivät olleet sen todellisempia kuin Joakim itsekään. Käsi vapisi naksutellessaan hiirtä, joka oli syönyt loukosta suklaan, jonka Joakim oli saanut lahjaksi äidiltään, joka oli syntynyt talossa jonka rakensi Jussi.

Aurinko kiersi tornia.

Paula kätteli miehet, johdatti nämä sisään aulaan, tilasi hissin, joka lähti tulemaan kaukaa. Sen nitinässä kuuli uutisia, näkemyksiä, mielipiteitä. Kuudes kerros, neljäs, jumalattoman kauan se jälleen saapui. Miehet katselivat toisiinsa ja Paulaan. Kallis puku jokaisella, salkkuja, yksi hiplaili sammunutta puhelintaan, toisen suupielessä väpätti tupakan haamu. Jotain heidän nimissään, Paula ajatteli. Jotain tuttua, ja oivallus lopulta kilahti hissin myötä; ovet avautuivat ja nelikko astahti sisään peiliksi kiillotettuun arkkuun.

"Bändihän tässä pitäisi perustaa", Paula sanoi kun ovet suhahtivat kiinni. Hänen hermostunut hymynsä nyki takaisin kaikista seinistä. Miesten kasvot värisivät kuin pesue oravia. He kirjoittivat mielessään jo twiittejä tapauksesta: Sen eräänkin firman, you know vastaanottovirkailijasta, joka –

"Niin että kun Leskinen ja Kuustonen", Paula sanoi. Ääni hiipui. Hän ei enää muistanut kolmannen miehen nimeä, mutta joku muusikko se kuitenkin oli, joku tärkeä...

"Markkanen", tumma ja parrakas sanoi. "Niin kuin se rikollinen."

Hissi ohitti kolmatta kerrosta siinä kohdin, sen peilatut seinät imivät niin ääntä kuin valoakin. Paula ajatteli Joakimia, tämän sormia ihollaan, tämän hirmuisen herttaista hymyä, yhtä rakennettuja toiveita kuin pelkojakin, kaikkeen valmiita mielipiteitä, sanoja. He olivat sanoja.

20.2.20

Toistaiseksi onnistunut

Aina on syytä muistaa, että se mitä luomme tarinaksi verkkoon, on jonkin tarkoituksellisen muodon saanut fiktiivinen konstruktio. Sosiaalisessa mediassa toimitaan tavoilla, joiden toivotaan herättävän vastakaikua; itse olen päätynyt konstruoimaan erilaisia rooleja – Instagramiin lisäilen lähinnä luontokuvia, Facebookissa olen ahdistunut, Twitterissä lymyilen tekemättä itse juuri mitään. Ihminen pirstaloi maailmankuvansa niin tehokkaasti, että vaikka tekniikka kehittyy, se ei pysy perässä. Tarinoimme itsemme lajina olemattomiin, hiomme pintakiillon sileäksi jotta jäisi enemmän tilaa itse keksimillemme rypyille ja lommoille. Syksyllä ilmestyvä kolmas romaanini käsittelee juuri sosiaalisuuden sudenkuoppia. Itselleni poikkeuksellisesti tulen myös esittämään vahvan teesin: yksinäisyys tekee hyvää. Erakkoudessa on puolensa; hetkellisesti nyt ainakin, toisinaan myös pysyvästi. Emme ole ollenkaan niin yhteisöllisiä kuin haluamme uskoa, mutta meihin on valettu varmuus siitä, että yksinäisyys tuhoaa. Mutta kuka nykyisellä tekoälyaikakaudella on koskaan yksin? Hiirenhiljaisuudessa laatimani teoksen piti ilmestyä aiemmin, mutta sinänsä ironisesti nimenomaan sosiaalinen elämä katkoi niin kamelin selkää kuin kynästä teränkin. Olen silti hämmentynyt siitä, että kirja alkaa olla ensimmäiselle editointikierteelle valmis. Olin luovuttaa käsikirjoituksen kanssa useaan otteeseen, katosin sähköposteihin, laadin kaavioita, huomasin turhautuvani niiden asioiden äärellä, joilla oli vähiten merkitystä kenellekään.

Historiassa ei ole kuin hetkiä. Tarina muodostuu vasta kun niitä yhdistetään, ja miten monin tavoin se onkaan mahdollista, loputtomasti.

25.1.20

Pelipöydällä: Survive! Escape from Atlantis

Lautapelit alkoivat vuosituhannen vaihteessa nousta pysähtyneestä unohduksestaan, syntyi uusia genrejä, uusi harrastajakunta, uusia innovaatioita. Pelaaminen oli yhtäkkiä taas populaaria, pelitkin aika fiksuja verrattuna vanhoihin nopanheittelyihin. Niin kuin kaikki kiva, on tämäkin ala sitten suosiota aina vain kasvattaessaan räjähtänyt ihan käsistä. Pelejä ilmestyy sadoittain joka vuosi – siis oikeasti hyviä ja pelaamisen arvoisiakin pelejä, kaikki keskinkertainen massatuotanto siihen päälle. Hittipelit ja netin foorumeilla kohutut elävät aina vain lyhyemmän ajan, ja mitä alan mediaa seurailen, niin tärkeintä tuntuu olevan aina se, mikä on ihan kohtsillään ilmestymässä.

Niin paljon ala on kehittynyt, että arvostetuimmat merkkiteokset ovat melkein järjestään tämän vuosituhannen julkaisuja; muutama 90-luvun peli vielä sinnittelee arvostettujen ja pelattujen joukossa, mutta sitä vanhempia tavataan katsoa aika karsaasti, yleensä toki ihan hyvästä syystä. Mutta onneksi on sellaisia outolintuja kuin Survive! Escape from Atlantis, joka on ilmestynyt alkujaan 1982, ja joka tällä hetkellä sinnittelee Boardgamegeekin top-listan sijalla 259, mikä ei ehkä maallikolle kuulosta kovin hienolta, mutta on se hyvä tulos; pelejä on listalla kymmeniätuhansia, eikä top kolmeensataankaan mahdu ennen 2000-lukua ilmestyneitä kuin kourallinen.


Survivesta julkaistiin 30-vuotispainos, jota olen itsekin pelannut, niin englannin- kuin suomenkielellä (kotimainen versio on nimeltään yksinkertaisesti Atlantis). Ja täydestähän tämä olisi modernina teoksena mennyt, ellen olisi tiennyt miten vanha peli on kyseessä. Poissa ovat kaikki oman lapsuuteni pelien standardit ratkaisut: ei heitellä noppaa, ei edetä laudalla kohti maalia, ei käännellä kortteja. Sen sijaan kyse on hektisestä hengissäpysymiskamppailusta, jossa ei selviä, ellei ole säälittä valmis jättämään kanssapelaajaansa haiden ruuaksi. Peli on tosiaan temaattisesti varsin (piristävän?) karu; aarteenetsijät ovat juuri ehtineet Atlantikselle ja keränneet taskunsa täyteen tavaraa, kun saari alkaa vajota. Mikä tapahtuukin sitten aika vauhdilla. Veneitä on porukkaan nähden ihan liian vähän, veteen molskahtelevat ihmiset houkuttelevat haita paikalle, saaren viimeisten kallioiden kadotessa tyrskyihin muodostuu jo kaiken ympäriltään mukaansa imaisevia pyörteitäkin kaaoksen keskelle...

Surviven pelaajamäärä on melko rajallinen: kahdesta neljään, joskin kahden hengen pelissä on (ohjeidenkin mukaan) suositeltavaa käyttää kummallakin kahta eri väristä tiimiä; näin saadaan tasan neljästäkymmenestä laatasta muodostuva saari täyteen väkeä ja peli etenee ripeämmin. Lauta on suuri, ja ennen pelin alkua sen keskelle eripaksuisista heksagonilaatoista muodostetaan pelaajien omien mieltymysten mukainen saari – joka kerta vähän erilainen. Sitten asetellaan ihmispoloiset paikoilleen, kullekin laatalle omansa, kunkin pelaajan pohjassa luku yhdestä kuuteen, mikä tarkoittaa kerättyjä aarteita ja täten pistemäärää. Nämä pidetään visusti salassa sekä muilta että alun jälkeen myös itseltä – syytä on muistaa minne sen oman kutosensa on laittanut, mutta vasta pelin lopussa selviää pääsikö tämä oman jengin arvokkain maaliin vai ei.

Alkutilanne: pelaajat ovat paikoillaan, veneet rannassa, saari vielä kokonainen.

Pelin säännöt ovat mukavan yksinkertaiset, jopa elegantit: vuorollaan pelaajalla on kolme "siirtoa", jotka voi käyttää liikuttamalla yhdestä kolmeen eri ihmishahmoa tai sitten venettä. Liikkumiset suoritettuaan pelaaja poistaa yhden laatan uppoavasta saaresta, kurkistaa sen alle ja löytää sieltä joko vihreän symbolin (mikä merkitsee peliin välittömästi ilmestyviä haita, valaita, veneitä tai pyörteitä) tai punaisen omaan varastoon laitettavan apuvälineen, jolla voi erilaisia katastrofitilanteita myöhemmin hieman keventää. Sitten heitetään hirviönoppaa ja liikutellaan sen perusteella joko haita, valasta tai merikäärmettä haluttuun suuntaan, yleensä tietenkin omista onnettomista pois ja vastapuolen polskuttelijoita kohti. Hain kanssa samaan ruutuun osunut uimari syödään armotta, valas hajottaa veneen ja paiskaa sen matkustajat veden varaan, ja merihirviö nielaisee laakista sekä veneen että kyytiläiset. Ja joka vuorolla saari kutistuu, vielä maan kamaralla olevat kipuavat hädissään kohti korkeampia huippuja... Veneitä ja paikkoja niissä on piinallisen vähän tarjolla, varsinkin kun valaanpirulaiset ovat muutaman jo menneet murskaamaan. Paniikintunne on parhaimmillaan aito, etenkin jos vastapelaajalla on jo veneellinen väkeä pelastumassa pelilaudan kulmissa siintäville tukevammille tantereille ja omia joukkoja kiertelee kiukkuinen hailauma.

Nyt ollaan jo kaaoksessa: valaat, merikäärmeet ja hait kiertelevät, varsin vajaasti täytetyt veneet seilaavat kohti turvaa, moni onneton polskii meren armoilla. Ja joka kierroksella saari edelleen kutistuu...

Survive on ripeästi etenevä peli, jossa joka vuorolla tapahtuu paljon. Loppupuolella saattaa varsinkin kahden pelaajan pelissä tulla tyhjiä hetkiä, mutta juuri tämän vuoksi kannattaakin kahdestaan pelatessa käyttää kaikkien pelaajien värejä – kaaos iskee kovemmin ja peli on vauhdikkaampi, toisaalta sekasorron keskeltä saattaa muutama onnekas päästä paremmin livahtamaan turvaankin, kun kaikkialle eivät haitkaan ehdi. Säännöt ovat lapsenkin helppo oppia, mutta pelin vaatimasta julmuudesta johtuen tätä ei liene syytä kaikkien nuorimpien kanssa ottaa esiin; tässä on tosiaan häikäilemättä uhrattava vastapuolen joukkoja selvitäkseen, ja tämä saattaa käydä niin pienen kuin isommankin pelaajan tunnon päälle asetelman ollessa vähän epätasainen. Mutta parin teinin kanssa kun tätä testasin, niin johan olin hainruokaa nopeasti. Kun saari lopulta kosahtaa tulivuoren mukana taivaisiin, peli päättyy ja on aika tsekata kuka sai parhaiten pisteytetyt hahmonsa turvaan; ei auta jos itsellä on kolme yhden pisteen tyyppiä ja yksi kahden; jos vastapuoli on saanut sen ainoan kutosensa saareen, hän voittaa. Sillä ei siis olekaan ihan vähän merkitystä, mille laatalle minkäkinarvoisen tyyppinsä asettaa – kunhan sen sitten vielä parin kierroksen jälkeen muistaisi.

Pelin erikielisissä versioissa ei ole tuotannollisia eroja lainkaan, samat kuvat, samat komeat paksut saarilaatat, samat oikein nätit puiset merihirviöt. Tosin ensin vastaan tulleessa suomijulkaisussa on pahanlaatuinen virhe sääntökirjassa – oli vähällä tehdä koko pelistä epäpelattavan, kunnes muunkielisiä manuaaleja selatessa homma valkeni. Outo oikolukumoka yleensä mallikkaasti ohjeista suoriutuvan Lautapelit.fi:n tuotteessa.


Ensimmäisten pelien vähän varovaisen kokeilun jälkeen Survive / Atlantis imaisi mukaansa tosissaan sitten kun tajusimme, että suoraviivainen vastapuolen kurmotus on taktiikkana sekä tehokkain että viihdyttävin. Ehdottomasti suositeltavat rapiat puolen tunnin mittaista nopeaa ja todella toiminnantäyteistä peliä kaipaaville. Bonuspisteet mukavan muhkeasta ulkoasusta.

Aiemmat Pelipöydällä-tekstit: Karuba, Hive, Dominion, Dokmus.

16.1.20

Nyt pyryyn hyytyy pyy

Sanojen leimaava vaikutus kiusaa toisinaan. Otetaan nyt esimerkiksi sellainen kuin "kirjailija". Keveän rennossa muodossa on jotain vähättelevää; se kuvaa ihmistä, joka ikään kuin pikkuisen kirjailee. En ole tästä sanasta oikein koskaan pitänyt, etenkin itseeni yhdistettynä se on alkanut harmittaa. Tämä ei tosin johdu sanan muodosta, vaan sen sisältämästä painolastista. "Kirjailija" pitää sisällään odotuksia joihin en ole ajatellut vastata; asemaa jonka arvoinen en ole pyrkinyt olemaan; ymmärrystä jostain sellaisesta mikä ei ole minulle auennut. Pitäisi keksiä jokin toinen sana joka kuvaisi. Mutta sen pitäisi olla uusi, käyttämätön. Koeajalla varmistettaisiin sen toimivuus.

Hyppäsin tuossa taannoin Twitteriin. Se oli seurausta kahdesta asiasta: ensin juuri tästä itseni ja nimekkeeni uudelleenbrändäämisestä, jollainen sivumennen sanoen on ollut elämässä käynnissä muutenkin vahvasti viime kuukausina; aloin seurata tomuisista päiväkirjoistani sitä polkua joka minut on johtanut tähän mykkään pisteeseen, ja koska olen (näennäis)sosiaalinen eläin, totesin polun toimivan parhaiten julkisena. Twitter on vielä alustana minulle melko tuntematon, joten samalla otan tuntumaa sinnekin. Tuskinpa siellä kauaa jaksan, mutta tsekkailen nyt kumminkin. Niin ja se toinen asia: herätelainasin kirjastosta teoksen nimeltä 10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt. Tuskin olin toisen syyn puolivälissä kun jo räpelsin itseni twitteriin.

Kirjassa kuvataan sosiaalisen median vaikutusta aivojen mielihyväkeskukseen ja dopamiinin eritykseen, mistä seuraa nopea riippuvuussuhde, kun ihminen hakee lisää kiksejä. Sanotaan että sosiaalinen media on vienyt ihmisten mielenkiintoa mm. seksiin, mistä sattumoisin tuolla pykälää sosiaalisemman (blogeihin verrattuna siis; tämähän on kuin autiotalossa horisisi nykyisin, mitä en välttämättä siis pahana pidä) median puolella taannoin heräsi vähän juttua. Pyörittelin siellä setämäisesti silmiäni uutiselle seksuaalineuvojasta, ja yhteiskunnan pakonomaisesta tarpeesta istuttaa päähämme näkemys ihmiseen väen väkisin kuuluvasta seksuaalisuudesta. En väitä etteikö se monelle ole elämässä keskeistä. Monelle myös ei. Seksi on, kun sitä tarkemmin ajattelee, oikeastaan melko kuvottavaa. Ihminen tunkee paikkojaan jonnekin minne yleensä mieluummin ei. On epämiellyttäviä hajuja ja ruumiinnesteitä. Nihkeät luiset raajat ja kelmeät ihot hankautuvat kipeästi vastakkain. Jossain kramppaa. Toinen ihminen on ahdistavan lähellä. Seksi on vähän kuin lähikuvat hyönteisistä, joiden sisältä purskahtaa itsensä sisäelimillä pulskaksi syönyt loinen. Sen isäntäeläin vielä nytkyttelee kuolevia raajojaan, kun liman tahrima kasvatti oksentuu ulos aukosta, joka on enää rumana reikänä ruumiissa. Eikä kuvan katsoja saa käännettyä katsettaan pois mitenkään.

Huh huh. Melkein tekisi mieli tämän jälkeen vetää hermosavut, mutta lopetin polttamisen vähän ohimennen jo vuosia sitten. En yrittämälläkään onnistunut koukuttumaan, en ole oikein koskaan onnistunut, mihinkään. Taloyhtiössämme tosin kiellettiinkin muutama vuosi sitten parveketupakointi; ei sillä että kielto takatöölöläisiä gangstoja liiemmin kiinnostaisi – tässä talossa jokaisen neljän rapun jokaisen kuuden kerroksen parvekkeella käy ovi iltaisin taajaan, ja kurkkupurkit ovat tumppeja täynnä. Polttelun kieltävät tarrat nähdään meilläpäin lähinnä eksoottisina symboleina.