Näyte romaanista Hallan tappamat haahkat:
Kahdeksaan mennessä loputkin kaupungista oli hereillä. Joakim oli keittänyt ensimmäisen pannullisen jälkeen toisen, kolmannenkin laittanut valmiiksi, mutta se oli toistaiseksi jäänyt odottamaan. Elimistö kävi kierroksilla ilmankin. Ruudulla sanat vaihtuivat, mutta toistuivat. Ne eivät olleet sen todellisempia kuin Joakim itsekään. Käsi vapisi naksutellessaan hiirtä, joka oli syönyt loukosta suklaan, jonka Joakim oli saanut lahjaksi äidiltään, joka oli syntynyt talossa jonka rakensi Jussi.
Aurinko kiersi tornia.
Paula kätteli miehet, johdatti nämä sisään aulaan, tilasi hissin, joka lähti tulemaan kaukaa. Sen nitinässä kuuli uutisia, näkemyksiä, mielipiteitä. Kuudes kerros, neljäs, jumalattoman kauan se jälleen saapui. Miehet katselivat toisiinsa ja Paulaan. Kallis puku jokaisella, salkkuja, yksi hiplaili sammunutta puhelintaan, toisen suupielessä väpätti tupakan haamu. Jotain heidän nimissään, Paula ajatteli. Jotain tuttua, ja oivallus lopulta kilahti hissin myötä; ovet avautuivat ja nelikko astahti sisään peiliksi kiillotettuun arkkuun.
"Bändihän tässä pitäisi perustaa", Paula sanoi kun ovet suhahtivat kiinni. Hänen hermostunut hymynsä nyki takaisin kaikista seinistä. Miesten kasvot värisivät kuin pesue oravia. He kirjoittivat mielessään jo twiittejä tapauksesta: Sen eräänkin firman, you know vastaanottovirkailijasta, joka –
"Niin että kun Leskinen ja Kuustonen", Paula sanoi. Ääni hiipui. Hän ei enää muistanut kolmannen miehen nimeä, mutta joku muusikko se kuitenkin oli, joku tärkeä...
"Markkanen", tumma ja parrakas sanoi. "Niin kuin se rikollinen."
Hissi ohitti kolmatta kerrosta siinä kohdin, sen peilatut seinät imivät niin ääntä kuin valoakin. Paula ajatteli Joakimia, tämän sormia ihollaan, tämän hirmuisen herttaista hymyä, yhtä rakennettuja toiveita kuin pelkojakin, kaikkeen valmiita mielipiteitä, sanoja. He olivat sanoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti