"Hallan tappamat haahkat on yksinkertainen tilan haltuunotto tavalla, jota on tähänastisessa kirjallisessa yhtenäiskulttuurissamme pidetty mahdottomana. Dekonstruoidun logiikkansa myötä teos tarjoaa lukusuuntia myös vaihtoehtoisille narratiiveille, joiden kontekstissa perinteisenä näyttäytyvä trillerijuoni yllättää hegemoniseen valtarakenteeseen turtuneen lukijan nopeakäänteisillä konnotaatioillaan!"
(luonnos takakansitekstiksi, laadittu 10.2.2020)
Näyte käsikirjoituksen sivulta 13 alkaen:
Huomasin katsovani kilpikonnia taas. Aina auringonlaskun aikaan valo heijastuu veden pinnasta niin että rantaveden alla lojuvat raadot näyttävät hetken aikaa eläviltä, on kuin ne liikuttaisivat jalkojaan hitaasti pyytäen minua kääntämään itsensä takaisin vatsalleen.
"Positiivista", Joakim tuhahti. Hän laski paperinipun kädestään pöydälle, venytteli, hymyili sentään.
"Ei sen pitäiskään olla."
"Mutta miks just kilpikonnat?"
"Älä nyt niihin tartu. Luetko sä sen loppuun?"
"Kohta. Jos keität kahvia."
Sulkanen raksautti niskojaan ja nousi nojatuolista. Seinällä Leijonakuningas-kellon viisari liikahti eteenpäin, Simban silmä muljahti ja kieli työntyi kuudesti ulos suusta. He olivat myöhässä. Oli anteeksiantamatonta jahkailla juuri sinä päivänä, mutta tunnit olivat kiitäneet ohi. Lounas oli tahmannut, liikenne melkein seissyt, ensimmäinen bussi hajonnut tuskin Malmilta lähdettyään ja toista oli joutunut odottamaan. Naintikin oli vienyt aikaa.
Sulkanen laahusti keittiöön, lattia narahteli, yläkerrassa imuroitiin. Hän kuuli Joakimin rahistelevan reppuaan, tämä hiveli varmasti asettaan taas, siveli sitä kuin elintä, haisteli sitten aseöljyltä tuoksuvia sormiaan. Perverssi, mutta välillä hauska. Kahvia kulutti kuin perkele.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti