Hän oli myös ostanut kalliin tekstinkäsittelyohjelman (omat julkaistut teokseni olen kirjoittanut ikivanhalla Wordilla, nyt on käytössä netistä ILMAISEKSI (miten noloa) ladattu OpenOffice). Hän oli leikellyt ilmoitustaululle muotilehdistä ihmiskuvia, jotta voisi kuvailla henkilöitään, minkä osan kirjoittamisesta jostain syystä koki vaikeaksi. Itse olen ottanut tavaksi käyttää lähinnä mielikuvitustani, mutta tapansa kullakin, en tuomitse. En myöskään ole tullut ajatelleeksi, että minun kirjoittajana pitäisi tietää valokuvan tarkkuudella hahmojeni ulkonäkö. En totta puhuen ole juuri miettinyt miltä ne näyttävät. Lukija visualisoi hahmot joka tapauksessa ihan omanlaisikseen minusta huolimatta. Tai ainakin itse lukijana teen niin.
Kirjoittaminen on outo tapa olla. Syystä tai toisesta nimenomaan julkaistu kirja nähdään jonkinlaisena kruununa ja tähtäimenä. Miksi? On kiinnostavampia ja vähemmän kangistuneita tapojakin kirjoittaa. Ihmisen ei ole pakko julkaista mitään, ja hän voi silti olla relevantimpi kirjoittaja kun kymmenen myydyintä.
Mistä tuli mieleeni, että Hallan tappamat haahkat saavutti ensimmäisen oikolukierroksensa osalta myös kustantajan ulkopuolisen lukijan, joka ei pitänyt teoksen puoliväliin lisäämästäni lyriikkakoosteesta. Harmi. Kustiksen kanssa mietittiin mitä sille tehdä; mielessä kävi kokonaisuuden irrottaminen omaksi runoteoksekseen, mutta ei minusta ole siihen. Pitäisi kuitenkin käydä jossain keikoilla, ei saatana.
Mutta näytteeksi silti pala:
Minä katselin kuinka joen sininen vesi
vei ruumiita mukanaan
Se pyyhkäisi kaupungin yli ja tarttui
jokaiseen vainajaan
Ja minun kiviset jalkani ankkuroitiin
tähän maahan liian syvään
En uskonut enää hedelmäpuihisi
en uskonut mihinkään hyvään
Yeah, I don't know, man...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti