Hallan tappamat haahkat, näyte 2

Päätettiin pistää muutama satunnaisgeneraattorilla (random.org) valittu näytekappale teoksesta tänne blogiin, pöhinää se on pienikin pöhinä, eikä tässä mitään korkeushypen maailmanennätyksiä olla tavoittelemassakaan, mutta kyllähän te tiedätte. Oli miten oli, randomi heitti tänään meidät sivulle 212, mikä on teoksen viimeisessä kolmanneksessa kivasti.

Hallan tappamat haahkat 

Tulennielijä oli nyt asettunut paikoilleen Mantan ylle. Se oli noussut sen verran, että varpaat hipoivat patsaan päälakea, se oli ojentanut kädet sivuilleen ja sulkenut silmänsä, mutta toisin kuin krusifiksilla roikkuvan messiaan, sen kasvot osoittivat suoraan eteenpäin. Hiljaa se pyöri, niin kuin Hattulan kirkon katosta roikkuva valaisin oli pyörinyt silloin kun Sulkanen oli vanhempiensa kanssa siellä vieraillut. Kahdeksantoista vuotta aiemmin, Sulkanen ajatteli. Hän tunsi kurkkuaan kutittavan. Joku siellä kaihersi, kylmä ei helpottanut oloa; vaikka otsaa painoi vasten pakkasen täplittämää ikkunalasia, kuume poltteli. Virus oli tarttunut meemistä. Joakim saatana.

Raitiovaunu kirskutti kiskoja kaartaessaan Aleksilta. Ei nyt, Sulkanen ehti ajatella. Sitten Tulennielijä avasi suunsa. Nivelet nirskahtivat, alaleuka nytkähti ja putosi kolahtaen rintakehän tienoille. Sitten Tulennielijä alkoi sylkeä kaikkea kuluneiden viikkojen aikana sisäänsä kertynyttä jatkaen pyörimistä edelleen hiljalleen. Myötäpäivään, Sulkanen huomasi. Siinä oli jotain oudon huojentavaa. Se oli lupaus paremmasta; siitä että aika sittenkin kulki.

Ammuksen voimalla iskevä liekkisuihku osui ensin juuri paikalle saapuneeseen raitiovaunuun. Tuulilasi mustui ja kuprusi välittömästi, sekunnissa kuljettaja oli kadonnut siluetiksi jonka ympärillä raivosi tulihelvetti, pian sen jälkeen matkustajat käristyivät paikoilleen. Tuli kohisi. Joku huusi, Sulkanen itse, vaikkei sitä tiennytkään, ei ollut tiennyt montaa asiaa sen jälkeen kun oli terapeuttinsa pyynnöstä lopettanut sen raivokkaan itsetarkkailun, sen pakkomielteisen tarpeen olla jumalauta aina oikeassa, aina perillä kaikesta, eikä Sulkanen kuullut kuohuvaa merta joka oli nousemassa, mutta ikkunastaan Espa kakkosen kolmannessa kerroksessa hän oli aitopaikalla nähdäkseen kuinka Tulennielijän liekki jatkoi kulkuaan, se veti Unionkadun asfalttiin syvän uoman, sytytti kävelijöitä tuleen metrien päästä, räjäytti kaupungintalon julkisivun, sai kauppatorin kahvilateltat kohoamaan mustaa savua sylkevinä riekaleina taivaalle ja vaikka jotkut toriväestä onnistuivatkin hyppäämään Kolera-altaaseen turvaan, jatkoi Tulennielijä kääntymistään. Kiehuessaan Kolera-allas kohotti näkymän ylle vesihöyrypilven.