Say what?

Sanoista sanoihin. (jotkut kuuluvat suosivan myös tekoja) Yleisön painostuksesta Silmänkääntövankila avasi tänään kokeiluluontoisesti myös kommenttiosaston. Kiitos taas, mea. Toisinaan tulee toivottua että olisi edes puoliksi se tietokoneguru jollaisena minua pitävät vielä monet niistäkin joiden koneen olen onnistunut peruuttamattomasti tilttaamaan asentaessani fonttia.

Sanoista minun ihan oikeasti piti kirjoittaa. Viherlyöntien traditrio leviää (käsiin) blugimaailmassa. Kohta näistä sepustuksista ei saa tolkkua enää edes Intertran. Joka muuten tarjoaa tässä eilisen Silmänkääntövankeuden otsikon englanniksi, ymmärrättehän: Repose but men , it is your itsekunnioituksenne which there viheltäen blow. Kuulostaa juuri sellaisen kappaleen kertosäkeeltä, jonka toivoisin soivan radiossa säännöllisesti joka arkipäivä kello kaksitoista. Mutta minä elänkin haaveissani.

Niille jotka eivät usko että sanoilla voi tehdä mitä tahansa: äläs.

Lepo vaan miehet, se on teidän itsekunnioituksenne joka siellä viheltäen lentää

On tässä taas elelty sitä aikaa vuodesta kun uusi ikäryhmä miehenalkuja pääsee kokemaan joksikin aikaa nöyryyttämistä, mikä joidenkin mielestä on koulutusta. Omasta piipahtamisestani (no kuusi viikkoa alkaa olla siinä piipahtamisen rajoilla) on jo aikaa sen verran että tässä tammikuussa sinne menneet olivat vielä ala-asteella silloin, mutta kummallisen kirkkaana ovat silti nuo pitkät viikot mielessäni. Toisaalta asia on kohdallani ajankohtainen myös siksi että eräs melkein-sukulaiseni sonnustautui harmaaseen asuun & liian pieniin saappaisiin pari viikkoa sitten, ja onpa näitä tammikuussa alkaneita aiheeseen liittyneitä blogejakin tullut seurattua; Isänmaan toivoista yksi jo siviilipalvelukseen siirtyikin. Hieno homma.

Vaan onhan se absurdin idiotismin täyteen kukkeuteen kasvanut vastenmielinen asennekasvatuslaitos kuitenkin. Jokin siinä miten mikään ei oikeasti toiminut eikä kukaan kuitenkaan suostunut hyväksymään kuin sen vaihtoehdon että asiat ovat juuri niin kuin pitääkin sai koko paikan tuntumaan siltä että se on lennähtänyt sinne talvisen metsän keskelle vieraalta planeetalta. Mietin toistuvasti ovatko nämä ihmiset täällä oikeasti näin tyhmiä vai eivätkö ne yksinkertaisesti välitä. En uskaltanut ajatella vaihtoehtoa "sekä että", sillä se olisi saattanut olla jo hippaisen pelottavaa. Toisaalta on sieltä yksi kauniskin muisto: kun kaikki muut olivat alokasleirillä vietin yön käytännössä tyhjässä rakennuksessa. Heräilin omaan tahtiini, kuljin aamun hajoavassa pimeydessä läpi rikkumattoman hiljaisen kasarmialueen aamiaiselle, taivas oli sinisenmusta, pakkasta paljon ja hiljalleen suuret hiutaleet laskeutuivat taivaalta pihalle jolle jätin ensimmäiset jalanjäljet. Ajattelin että ehkä ne kaikki olivat palanneet sinne toiselle planeetalleen. Ehkä siellä joku osasi arvostaa sitä että oli hyvä asia ettei ajatellut. Että mitä vähemmän kyseenalaisti, sitä pidemmälle pääsi. Se on aika kaukana ainakin minun universumistani se planeetta.

Kerron sitten jos asiaan tulee muutos

Rakastavaa ja tämän toimensa auliisti ilmaisevaa miestä pidetään jossain määrin poikkeavanlaisena. Hän ei sulaudu miehiseen harmaamassaan, koska hän ei kätke tunteitaan vakan alle ja urahda tuota tarpeellista sanaa kuin korkeintaan peukaloruuvissa tai jos tuon kyseisen sanan vaatijalla on tukeva puristusote [nenästä]. Mutta kyllähän me miehet rakastamme. Voi, me rakastamme niin palavasti. Goethe oli oikeilla jäljillä Wertherinsä kanssa. Se on juuri sitä saatanan maailmantuskaa sitten kun sille päälle ryhdytään, ja ehkä ongelma onkin juuri siinä, että kun se tunne kasvaa liian isoksi, tuntuvat turhilta niin sanat, teot kuin ilmaisutkin. Lähestymme siis tilaa nimeltä "uskonnollinen kokemus". Kuka saisi meidät ymmärtämään etteivät asiat ole oikeasti niin suuria että niiden vuoksi kannattaa hautautua lopullisesti oman ahdistuneen kaipauksensa kaikennielevään pätsiin? Kuka muistuttaisi meitä siitä, että tunteiden kokeminen ei jakaannu sukupuolirajojen mukaan (kuten annetaan ymmärtää), vaan määrittävänä tekijänä on ihmisen perusluonne? Meissä jokaisessa on vähän "naista" ja vähän "miestä" ja tulos on yleensä vähemmän kuin osiensa summa.



"What happened to you little baby?
What happened to you little girl?
You said she'd always love you.
In your heart shaped world."

(Chris Isaak)

Sitaatti omistettu viime viikonlopulle. Nämä olivat viimeiset sanat jotka kuulin.

Hei kusipää, me palvomme sinua

Sananen musiikista. Ne jotka minut tuntevat (ja onkohan heitä, tekee mieleni tässä vaiheessa äänen kyynisesti särähtäessä kysyä) tietävät että musiikki on minulle hyvin oleellinen asia, jonkinlainen maailman palaset yhteen kiinnittävä köysi jos kökköinen allegoria sallitaan. Musiikki tuntuu olevan myös monille muille hyvin tärkeä asia. Olen tässä parin viikon aikana seurannut huvittuneena Stratovarius-nimisen orkesterin (ei, en pidä Stratovariuksen musiikista, saan siitä päänsärkyä - tosin vuosi pari sitten oli tämä letkeä kappale Eagleheart, joka kyllä maistui, vaikka kertosäe kulkikin yksi yhteen erään Blackmore's Nightin debyyttialbumilta löytyvän kappaleen kanssa... sattuhan näitä) ympärillä pyörinyttä miehistönvaihdoskalabaliikkia. Huimaa. Yhtyeen virallisten kotisivujen keskustelufoorumilla on tuli leiskunut ja kura lentänyt. Mieletöntä miten ihmiset jotka ovat tarpeeksi kiinnostuneita yhtyeestä rekisteröityäkseen sen kotisivujen keskustelupalstalle, ovat myös pyhän vihan vallassa jakelemassa madonlukuja, tappouhkauksia ja yleisluontoista vittuilua sille yhdelle henkilölle joka on yksin säveltänyt ja sanoittanut kaikki ne levyt joita nämä fanit jumaloivat suurina aarteinaan. Ihmisen toimintaa tällaisissa tilanteissa on kyllä kiehtovaa seurata. Timo Tolkkia on vuosikaudet palvottu kitarasankarina, säveltäjänerona, taitavana sanoittajana jonka tekstejä on nuoruuden tuskassa kyynelsilmin raapustettu päiväkirjan sivuille. Ja nyt hän on hullu, kusipää, alkoholisti, rahanahne ja faneistaan piittaamaton paska. Sama mies kaiketi edelleen. Tolkki itse muistuttaa Stratovariuksen kotisivulta löytyvässä haastattelussa, että kyseessä on vain rockyhtye. Siis bändi - ei sen suurempaa eikä tietysti pienempääkään. Se on hassua miten taide muuttuu joillekin itsestäänselvyydeksi, toisten ihmisten luovan työn tuloksista tulee yhteistä omaisuutta ja kaikki muutos on aina pahasta. Mielenkiintoista.

Asiasta toiseen (osaan tällaisenkin yllättävän liikkeen). Pari päivää sitten Tiramisu reagoi kommenttiini sanoista. Misu oli oikeassa siinä, että näin ajankäytöllisesti niukaksi päässeellä tietokoneistetulla aikakaudellamme ovat näppäilessä tapahtuneet virhelyönnit usein yllättävienkin onnistuneiden uudissanojen lähde. Muutama vuosi sitten kävin ystäväni kanssa sähköpostikeskustelua alakuloisuudesta. Tuon keskustelun aikana toinen meistä onnistui käyttämään aiheesta termiä "alakuoloisuus", toinen puhui "alkuloisuudesta". Kerrassaan upeita ja aivan uusia merkityksiä sisältäviä sanoja molemmat. Kisää vihrelyöntejä bolgeihin toivoo Ugis.

Dream again nobody understands

Näin taas unen. Joo joo, pysykää kanavalla hetken verran edes, en viivytä teitä tänään pitkään. Unessa olin kuitenkin saavuttanut sellaisen kahden ihmisen välisen yhteyden jonka olemassaolon mahdollisuutta jo aiemminkin pohdin. Yhteydessä tuntui olevan oleellista se, että elämä oli hyvä. Sellainen lämminhenkinen positiivisuus joka katoaa kaikkiin ihmisten välisen arkipäiväisen kanssakäymisen kitkakohtiin oli olemassa, ja se näkyi metsän tummanvihreässä värissä, veden hiljaisessa väreilyssä ja auringossa, joka tuntui lämpimältä olematta kuuma. Ehkä, sitten kun oli saavuttanut ne asiat jotka haluaa toisen ihmisen kanssa jakaa, maailman epäkohdat eivät enää kiinnostaneet. Ne eivät saavuttaneet ihmistä enää, oli noustu ylös siltä tasolta joka on nimeltään "odotus". Tasolle nimeltä "odotus" jääneet ihmiset eivät pysty päästämään elämän kipupisteitä virtaamaan ohitseen. Ne tarttuvat kiinni. Unessani - - - kaikki oli hyvin.

Ugus siivoaa nyt Silmänkääntövankilan nurkkia ja harjaa tomut pois lattiassa olevan pienen luukun kautta (niin pienen ettei siitä mahdu pakenemaan). Kuten koira palaa oksennukselleen, palaan minäkin aina tälle samalle aiheelle. Mikä siinä on että mitä ikinä elämässään aloittaa, huomaa kuitenkin lopulta päätyneensä pohtimaan rakkautta ja sitä mikä saa ihmisen tarvitsemaan toista. On se kumma.


"You'll be different in the spring, I know
You're a seasonal beast
like the starfish that drift in with the tide
So until your your blood runs
to meet the next full moon
Your madness fits in nicely with my own
Your lunacy fits neatly with my own, my very own
We're not alone"

(Robert Wyatt, Sea song)

Tapa paha yakuza-mies

Pitkällisen juu/ei-vatvomisen jälkeen sain eilen lopulta hilattua itseni elokuviin katsomaan Kill Billin, "Quentin Tarantinon neljännen elokuvan", kuten leffan alkuteksteissäkin muistettiin mainita. Ennakko-odotukset olivat ristiriitaiset. Toisaalta kiinnosti nähdä (ja ehdottomasti myös kuulla) mitä Tarantino on tällä kertaa saanut kyhätyksi kasaan, mutta toisaalta se, että elokuvaa oli mainostettu varsinaisena verikekkerinä, onnistui lykkäämään katsomista näinkin pitkään. Kumma kyllä Kill Bill ei yltynyt sellaiseksi sarjakuvamaiseksi teurastamoksi kuin kerran, ja tuo japanilaisessa ravintolassa tapahtunut kohtaus oli kaikessa oivallisessa yliampuvuudessaankin kyllä liian pitkä.

Mutta kaiken kaikkiaan Quentin hoiti silti homman kotiin. Näyttävän 70-lukuinen värimaailma ja jälleen kerran aivan hillitön soundtrack vakuuttivat kyllä. Näyttelijät tuntuivat olevan kotonaan rooleissa joiden motiivit ja taustat eivät vielä kunnolla selvinneet, mutta jotain tolkuttoman vakavaa ja suurta on vielä tapahtumassa ja mikäli minä mitään elokuvista tiedän niin kaikki kääntyy Kill Billin kakkososassa päälaelleen eikä mikään ole sitä miltä vielä tässä näytti. Joudun kenties luopumaan elokuvien sarjoittamista vastustavasta periaatteestani ja käydä katsastamassa sen kakkosenkin; varsinkin kun kuulin mainittavan että siinä missä ykkösosa ammensi ideoita animesta (mikä todella näkyi muutamissa kuvissa suorastaan herkullisen selvästi) niin kakkosessa ollaan italowestern-puolella.

Missä muuten mentiin musiikillisesti jo nyt. Kuvittelin ensin, että säveltäjä on päästetty irti tekemään niin hurmaavia Ennio Morricone -pastisseja kuin vain suinkin taitaa, mutta sitten kaiuttimista paukahti Morriconen oma sävellys, täysin unohtuneeseen halpis-italoon nimeltä Death rides a horse sävelletty psykoottishysteerinen pala kaaosta. Ja minä en voinut kuin myhäillä tyytyväisyyttäni teatterin pimeydessä. Ehkä ne kaikki aiemmatkin pätkät olivat aitoa Morriconea. Tarantino toteuttaa häneen Pulp Fictionin aikana iskettyä lainaajan roolia mallikkaasti ja napsii musiikkeja toisista elokuvista upottaen ne omaansa täydellisen tyylipuhtaasti. Nautinnollista. Muutenkin (varsinkin elokuvan loppupuolella, jota kohti ote tuntui koko ajan paranevan) musiikin, värien, kuvien yhteensulauma loi välillä hykerryttävän tiivistä tunnelmaa joka piti lihakset valmiustilassa. Öisestä Tokiosta oli otettu irti paljon suorastaan mässäilemällä suurkaupungin kimalluksilla.

Tietenkin oltiin aika kaukana siitä mistä Tarantino on tullut tunnetuksi. Kolmen amerikkalaisista pikkurikollisista tehdyn elokuvan jälkeen oli nyt siirrytty Japaniin ja Meksikon rajalle ja ties mihin, kun taas siinä missä ennen on keskitytty jatkuvaan nokkelaan dialogiin jäi hahmojen välinen replikointi nyt lähinnä iskulauseiden heittelyksi ja pakolliseksi juonen eteenpäin vienniksi. Mutta hämmentävän mukava ja varmasti useampia katsomisia kestävä soppa tästä kaikesta kuitenkin syntyi. Ja opin sen, että japanilaisiin mahtuu jollain ihmeen ilveellä useita kymmeniä litroja verta. Ja taivas näyttää Nipponin yllä aina leimuavan maailmanlopun liekkejä.

Sanottakoon vielä, että House of Blue Leavesissä soittanut kolmen japanilaisneidon bändi esitti musiikkia joka kerta kaikkiaan kolahti.

Sana

Minä rakastan sanoja. Viljelen arkipuheessani ja teksteissäni sanoja ja sanontoja - usein olemassaolevien sanojen toiseen merkitykseen vääntyviä taivutuksia - joita kukaan ei ole ennen käyttänyt ja joita kukaan ei todennäköisesti koskaan enää käytä ja jos hyvin käy joku ymmärtääkin ne, toisinaan. Miksi puhua jo sanotusti? Yliopistolla tekstejäni arvioivat eivät aina katso taipumustani hyvällä, mutta he ovatkin heitä ja he tekevät työtään ja minä ymmärrän sen kyllä. Aina toisinaan törmää sanaan, joka on hienosti keksitty oivallisuus, kertakaikkisen päivääpiristävä löytö.

Tänään sellainen osui vastaani uudesta Suesta (tammikuun 2004 numero), jossa elokuva-arvosteluissa Vesa Kataisto kirjoittaa: "Mick Jagger [...] esitti tuota Australian Robin Hoodia ikiunohdettavasti." Minä purskahdin nauruun. Olin aidosti onnellinen tuosta sanasta. Niin yksinkertaista ja kuitenkin niin haltioittavan nokkelaa, merkityksiä sisältävää.

Sanat. Niinkin kokonaisvaltaisesti visuaaliseksi ihmiseksi kuin itse satun olemaan olen kehittänyt niihin melkoisen kiehtovan addiktion. Sanoista ja ajatuksista (ja niiden mahdollisista vaikutuksista toisiinsa sekä maailmaan jossa elämme) kiinnostuneiden kannattaa lukea myös TUOTE.

How does it feel to be the one I have been looking for?

Ihmiset kohtaavat toisiaan mitä satunnaisimmissa tilanteissa. // Olen yrittänyt pohtia sitä hetkeä jona tapahtuu (kiintymys), ihastuminen, (rakastuminenkin).
Vaatiiko se katseiden kohtaamisen, vai voiko rakastua toiseen ihmiseen kaukaa?
Voiko rakastua toisen ihmisen ääneen tai toisen ihmisen kirjoittamaan tekstiin? Ihmisluonne / etsii / itselleen sitä joka ottaisi kiinni, tai ainakin [jokainen] kaipaa jonkun putoamaan yhtä matkaa kanssaan.
Ihastumisen
rakastumisen
raja kulkee tunteen yksi/kaksisuuntaisuudessa. Me kaipaamme jotakuta jolle puhua -> monet rakastuvat toisessa ihmisessä elämänkokemukseen -> mutta elämänkokemukseen ei voi rakastua hetkessä -> ensimmäinen kohtaaminen ei voi tuottaa tarpeeksi informaatiota toisesta ihmisestä jotta selviäisi elämänkokemuksen määrä -> toisia viehättää nimenomaan kokemuksen puute -> he haluavat itselleen jonkun, jota opastaa maailman metsikköjen keskeltä pois.
Jos rakastuu humalassa, voivat tunteet olla erilaiset "kun" alkoholi on verestä haihtunut.
Ja eihän voi rakastua ihmiseen jota ei tunne? Mutta varmasti voi lakata rakastamasta ihmistä jonka oppii tuntemaan täydellisesti.
Ja kauneus on katsojan silmässä.
Ja minun uraansa juuttunut äänilevyni on tänään Linda Scottin I've told ev'ry little star.
Olen taas pahoillani tästäkin sekametelisopasta.
Palaa alkuun.
Ole niin kiltti.