"Juuri se olisi pahin virhe”, minä vastasin.
Pitkätukkainen kuului hihittävän, olin ääneen jo illan aikana tottunut.
”Voisitko löytää minullekin sellaisen?”
Hän mietti hetken aikaa ja vastasi sitten myöntävästi. Lähdimme baarista yhtä matkaa, emme päätyneet juuri minnekään. Hän ei ollut näkyvässä ja hyvinpalkatussa työssä, ei viihtynyt ihmisten parissa, ei ollut tavannut kolmikosta ketään vuosiin, ei tiennyt ketkä kaikki saisivat kertomukseni luettavakseen. Joka tapauksessa olisin pian yhteydessä, yhdessä hetkessä miljoonien halukkaitten armoilla.
* * *
Palaan työpöytäni ääreen myöhään yöllä. Tietokoneen näytönsäästäjän tähtitaivas liikkuu hitaasti. Nukahdan sekunniksi, sitten ulko-ovi avautuu, hän pakenee rappukäytävän pimeyttä asuntoon ja syliini. Me suutelemme ja kaadamme olohuoneen jalkalampun.
Rautakintaan seurakunta jakoi perheille kirjavia viirejä ja karamellejä. Minua ei kukaan huomannut.
(Teksti ja piirros Christer Roströmin muistiinpanoista; tämä katkelma päiväämätön, mutta oletettavasti 1950-luvun puolivälistä)
Pojat jättivät talon kellarikerrokseen kätketyn varastotilan, ja pelkkä sen näkeminen sai tytön kasvoilleen kärryjen heinäkuormaan. Birgit mietti oliko tekemässä oikein. Ettei ollut siellä turhaan, oli niin paljon aiempaa. Tikut taskussa, mutta toisaalta metsässä olo oli voimistunut. Hän oli käynyt sisään mökkiin poliisien tutkiessa rikospaikkaa Näätälän Juhanin ja kumppanien kanssa. Äiti ei ollut muuta kuin kohinaa enää. Käsi hänen mekkonsa olkaimella kiskaisi. Kangas repesi. Heljä vinkaisi, yritti katsoa ääneen suuntaan. Entinen niittymaa ei oikeastaan ollut oppinut pitämään heistä. Kaksi viikkoa sitten pimennyt lamppu tarkoitti että oli aika soittaa ambulanssi. Paulus oli istunut siellä vaimonsa kasvoillaan. Kouristelin vatsanpohjia myöten samalla kun putosin polvilleni. Painoin otsaa vasten ovenpieltä, huusin ja oksensin. Pimeys oli täydellinen. Kuulin kyllä kuinka loisteputki sirisi katkonaisesti, kuulosti väsyneeltä. Teki mieli ravistaa itseäni vuodepotilaana.
”Me emme nyt varsinaisesti jää ovien taakse huutamaan", hän muisti sanovansa. Nauraa rähistiin. Saunottiin. Heiskasta läiskittiin selkään; hän oli jo sulkenut silmänsä, mutta aivot raksuttivat. Ilmavirta siveli Mintun kasvoja, sai hiukset lepattamaan, ja sitten myös ruhjoutuvat vaunut syöksyivät alarinteeseen kohonneen kerrostalon ylimmän kerroksen asunnossa jonne kukaan ei nähnyt. Ei tuntunut mahdolliselta, ja se oli silti alkua vasta. Rautsi oli huohottanut Mariannelle heinikossa, osoittanut aikoinaan rautatien tukirakenteiksi paikalle tuotua raskasta ovea. Ei se ollut huonossa kunnossa, mutta eteisessä tuntui aina siltä että katseltiin.
”Päivää taloon”, Heiskanen ei vastannut. Rintaa pakotti, valvomisesta seurasi rytmihäiriöitä, jalatkin väsyivät, selkää särki. Mutta vihaisen aikuisen osa oli toinen. Heljä tunsi isännän otteen hiuksistaan kiristyvän, ehkä Timonen oli jo niin pitkään halunnut asioiden muuttuvan. Pimeydestä hän ei kuitenkaan ollut palannut, käpertynyt sohvan nurkkaan viltin alle matikankirjan kanssa. Larskin äiti oli kieltänyt Pasia menemästä.
”Ettet mee jokeen”, äiti sanoi, vielä viime kesänäkin, vaikka kiinnikkeet antoivat periksi ja romahtivat lattialle. Siitä hän kierähti ympäri ja yritti peittää rintojaan kaatuessaan kasvoilleen kärryjen ja heinäkuorman kanssa. Heljän sisuksissa tuntui kuin lempeä sähkö. Minttu katseli ystäväänsä korkean tornin huipulta. Se kohosi syvällä korvessa sijaitsevan puiston laidalla valmiina käymään lumisotaa tai mitä nyt keksikin, Pauluksen tarjoama pesti oli joka tapauksessa päättynyt. Hyppääjät mätkähtivät kiviin samalla kun putosin polvilleni. Painoin otsaa vasten ovenpieltä, huusin ja oksensin. Pimeys oli edelleen leikkaamaton.
Oli asioita joista kavereille ei kuulunut puhua. Unissa niitä näki. Aikuisia tekemässä juttuja. Hän oli avuliaalle perheelleen rakentanut niin komeat kulissit kuin suinkin kykeni, ja juuri sen häpeän vuoksi se olikin riittänyt. Mutta vaikka päivä oli pitkällä, Heljä palasi takaisin kirjaston komean Mikaelin luo, jolloin Rautakintaan pääkirjaston aulaan johtavasta sivuovesta astui se, jota he nyt olivat tulleet Roströmin veistotaiteen hedelminä ihailemaan. Kokonaisia puunrunkoja. Ikään kuin valo, ja pinnasta tukea hapuilevat kädet kiskoivat ylemmäs, ja Heljä kyllä tiesi mitä oli tapahtumassa, tunsi lattian narahdukset, puisista rakenteista kohoava tuoksukin oli tuttu. Minua ei pelota, Heiskanen ajatteli, eikä vastannut ettei aikonut nuorta paria pitää pitkään, vastahan hän oli arvellut vielä himoitsevansa kuin seitsentoistavuotias. Kiskaisu. Pitkän penkin toinen pää oli nyt liikkunut metrin verran, paljastaen epäsäännölliset muodot kasvoineen, ruumiinosia painajaismaisessa kohdussa valmiina syntymään. Joku alkoi salissa viheltää sävelmää. Heljä heilutteli varpaitaan, syrjäsilmällä huomasi isännän katseen hakeutuvan juuri siltä suunnalta. Silloin oli jo yö, hän istui kirjoituspöytänsä ääressä kotonaan.
”Kato!” kuuluu ääni Christerin vierestä. Johanin ja Ainon tytär on kohta kaksivuotias, ja on Johanin kertoman mukaan saamassa sisaruksen tulevana talvena. Christer pitää Birgitistä. Tarmokas tuuheatukkainen tenava on taapertanut jokaisen paikalla olevan luona vuorollaan ja esitellyt puista hevostaan, jonka isoisä on hänelle antanut.
”Hieno”, Christer sanoo ja taputtaa veljentytärtään päälaelle. Tämä huitaisee käden pois, mikä saa Christerin nauramaan ääneen.
”Kato”, Birgit sanoo uudestaan. Muuta Christer ei ole hänen vielä kuullut sanovankaan, mutta onhan siinäkin jo paljon. Siinä on kaiken ydin. Ihmisen pitäisi pysähtyä ja katsoa ympärilleen; niin paljon katsottavaa on kaikkialla, niin vähän siitä tulee koskaan nähdyksi. Birgit on ymmärtänyt totuuden.
”On se kyllä tosi hieno. Vaariko sen teki?”
”Vaa–ri”, Birgit sanoo ja heiluttaa hevosta edestakaisin. ”Vaari kato.”
Hevonen laukkaa ilmassa. Sen puisessa ilmeettömyydessä on jotain lumoavaa, ja Christer miettii miltä samanlainen hevonen näyttäisi suurempana. Kenties suuren talon edustalla – mutta se on epätäydellinen ajatus, huolimaton. Pitää katsoa tarkemmin, ja siinähän se on, näky on yhtäkkiä kirkkaana olemassa, niin kuin kaikki olisi jo valmista: hevonen jonka pää hipoo kattoa. Raskaaseen puuhun isketyt kirveen jäljet esillä sen kyljissä, jotka kynttilän valossa näyttävät hengittävän.
Kirkossa, Christer tajuaa. Sen on oltava kirkko.
Kappeli.
Hän hätkähtää kun joku alkaa pöytien luona puutarhassa huutaa, sitten Birgit puhkeaa itkuun ja puinen hevonen putoaa kopsahtaen portaalle.