Kissa nimeltä Kaipaus

Aloitin siitä, kuinka mökiltä lähdettyämme pilvet väistyivät ja sateisen aamun tilalle valui helteinen puolipäivä. Autossa oli heti kuuma. Kukaan ei jaksanut erityisemmin puhua, radio soitti iskelmää aikansa kunnes vaikeni itsekseen. Avasin ikkunan raolleen, nojasin päätäni vuoroin siihen, vuoroin selkänojaan, välillä käsiini. Markku ajoi, autokin oli hänen, kuten mökki. Entä mikä minä olin hänelle, sitä ne kysyivät, en varsinaisesti mitään, olimme tunteneet vasta hetken, emme olleet sukua. Hyvin me silti tulimme toimeen, takapenkillä hänen tyttärensä Leena, joka oli ollut minun vaimoni tasan vuoden, ja siitä liitosta meidän puolivuotias tyttäremme istuimessaan, jo siinä vaiheessa matkaa syvässä unessa. Neljä ihmistä autossa ja kesä ja helle, ja hiljaisuus enimmäkseen, hiekkatien kaarteissa soran ropina auton pohjaan. Ajattelin miltä näyttäisimme korkealta: kiiltävän sininen auto keskellä vihreää, tarpeeksi korkealta katsoessa näkyi järvikin, auto oli kuin selältä pois vievää laskimoa pitkin karkuun päässyt palanen veden pintaa. Olimme yksin. Ohitimme monta autiota taloa, monta umpeen ruohottunutta pihatien päätä.

”On käyneet hiljaisiksi nämä kylät”, Markku sanoi kun ohitimme risteystä, eräänlaista, ei siinä tietä enää ollut, vain puomiksi kyhätty ja sittemmin lahonnut röykkiö hirsiä. Aioin kysyä miksi hän puhui monikossa, mitkä kylät? En havainnut siellä ensimmäistäkään, vain asuttuinakin yksinäisiä taloja, joista ei tietenkään voinut vieläkään olla varma; ehkä niiden sammaleisten seinien ja heinittyneiden pihojen keskellä yhä majaili väkeä.

Kuvailin heitä, lisäsin heidät tarinaan ikään kuin olisin ollut paikalla, laitoin kuulijani näkemään metsäläisten kyyristyvän homehtuneiden huonekalujensa taakse aina kun auto ajoi ohi. Ei siellä usein tarvinnut piiloon mennä. Kesämökkejäkin oli harvassa, ja ne jotka sinne asti jaksoivat saapua eivät ihan heti lähteneet ajamaan takaisin. Ihminen on pohjimmiltaan mukavuudenhaluinen ja laiska, ja siihen ajatukseen minä halusin jäädä, se oli sellaisena kuumana päivänä oikein miellyttävä ja monella tapaa lohduttavakin ajatus: olen mukavuudenhaluinen ja laiska, eikä se ole koskaan minun syyni.

Olimme ajaneet kymmenisen kilometriä takaisin sivistykseen päin, kun saavuimme paikkaan jonka tunnistin. Maisemasta ei tietenkään voinut päätellä mitään; tie virtasi metsän halki välillä alas ryöppyävänä koskena, välillä leveäksi suvannoksi laajeten, olimme veneessä joka hiljalleen seilasi hiekkajokea eteenpäin, ja kummankin rannan puut olivat korkeat ja lähellä. Se minkä tulomatkalta muistin oli vihreä postilaatikko, joka oli kaatunut kasvoilleen tielle. Nyt sen päällä istui laiha valkoinen kissa, joka tuijotti autoamme, ja juuri ennen kuin olimme kohdalla, se hyppäsi tielle.

Iskin jalkani lattiaan kuin jarruun. Markku reagoi aavistusta hitaammin, auto raahasi soratiehen uraa ja pysähtyi, mutta vasta kun olimme postilaatikon jo ohittaneet. Sen näki peilistä, ei kissaa. Lapsi heräsi ja alkoi huutaa, minä olin sanomassa jotain mutta Leena ei kuunnellut, hän keskittyi tyttäreensä, ja ehkä minäkin olisin siinä tilanteessa tehnyt niin. Markku avasi turvavyön ja hyppäsi autosta, minä katsoin hetken aikaa perhettäni ja menin sitten perässä. Kissa oli kuin peilikuva äskeisestään, se istui tiellä renkaanjälkien välissä, katsoi meitä, jotka olimme nyt eri suunnassa siihen nähden kuin hetkeä aiemmin. Muistelin Markun mökkisaunassa kertomaa tarinaa isoisästään, joka siitä samasta saunasta oli eräänä elokuisena yönä juossut järveen ja kuun siltaa pitkin kulkenut pitkälle ennen kuin usko oli pettänyt ja hän oli molskahtanut syvyyksiin. Jotain samaa kissan silmissä oli, ne väreilivät kahtena kuuna kesähelteessä, meidän uskomme ei riittänyt ja lapsen huutaessa katkenneen unensa perään me molskahdimme tien pinnan läpi syvyyteen, josta ei tiennyt missä suunnassa oli ranta.

Kaksi vuotta myöhemmin istuin baarissa ja kerroin tarinaa kolmelle ihmiselle, joista yhden tunsin hämärästi, kahta en ollut ennen sitä iltaa tavannut. Taustalla soi musiikki joka vihasi itseään, humaltunut puhe loiskui joka suunnasta meidän pöytämme ylle. Olin eri näköinen kuin kesänä josta kerroin, olin laihtunut, olin kasvattanut parran, olin väsynyt. Vasta kolmannen oluen jälkeen ymmärsin mikä minuun oli jäänyt asumaan, ja sen tajuttuani halusin kertoa sen ihmisille, jotka sattuivat sillä hetkellä olemaan läsnä.

Helpotti kun olin viimein päässyt tarinassani kohtaan jolla oli merkitys. Kissa käveli meitä kohti, ja sen kaulassa näin ohuen punaisen pannan. Kyyristyin. Markku kysyi selkäni takana oliko kissa kunnossa, mutta me molemmat näimme ettei sillä ollut hätää. Se näytti tyytyväiseltä, ehkä se oli odottanut ketä tahansa tulevaksi. Lapsi huusi aikaan railoja, ne vaikeuttivat tarinan muistamista myöhemmin baarissa, ja minä tiedän, olen aivan varma siitä, että moni asia olisi mennyt toisella tavalla jos olisimme pysähdyttyämme pysyneet autossa ja jatkaneet matkaa. Tai jos olisimme alun perinkin ajaneet ohi. Kissa hyppäsi syliini, se kehräsi jo valmiiksi. Rapsutin sitä päälaelta ja huomasin että pantaan oli kirjailtu suurin mustin kirjaimin yksi sana: Kaipaus. Värähdin, katsoin olkani yli ja olin sanomassa Markulle jotain erikoisesta nimestä, kun kissa sähähti, iski kyntensä oikean käteni ranteeseen, viilsi pitkän haavan ja juoksi pois.

”Mitäs pysähdyitte”, toinen niistä sanoi joita en tuntenut. Jäin ajattelemaan asiaa, muut pöydässä upposivat keskusteluunsa ja minä elin uudestaan hetkeä kahden vuoden takaa. Mitäs pysähdyimme ja annoimme Kaipaukselle tilaisuuden viiltää. Nousimme takaisin autoon. Lapsen itkussa oli turha yrittää puhua, Markku ajoi kaupunkiin niin nopeasti kuin se sillä tiellä oli mahdollista. Iltaan mennessä olin saanut korkean kuumeen, olimme silloin junassa ja Leena painoi kosteaa pyyhettä otsalleni. Nukkuvien kaupunkien valot sukeltelivat mustassa vedessä, olimme lasin takana yleisönä ja minua pyörrytti. Lapsi nukkui, aina se joko nukkui tai huusi, ja sittenkin minä siitä kesästä muistan parhaiten Kaipauksen. Siitä ei etukäteen tiennyt, ja sen kynsiin jäi kiinni, ihan yksin, ihan keskelle kesää.

Mikä erottaa meidät eläimistä

Olin nuorena intohimoinen musiikinharrastaja. Keräsin äänitteitä, luin musiikin historiaa, kuuntelin useita albumeita alusta loppuun joka päivä, ja aina ehdottomasti kuunneluun keskittyen, silmät kiinni, mukavasti säkkituolissa istuen. Taustalla jotain muuta tehdessä soittaminen oli ajatuksenakin kauhistus; pidin sitä musiikin aliarvostamisena.

Tuo kaikki on jo vuosia sitten jäänyt. Tilanpuutteen vuoksi olen kärrännyt joitakin kymmeniä cd:itä vaihtoon, joskin aika nihkeästi niitä nykyisin ostetaan, mitä en toki ihmettele. Stereolaitteistoni on edelleen siinä laatikossa, johon sen reilut puolitoista vuotta sitten muutossa pakkasin, tokko sieltä enää esiin nousee. Sentään musakokoelmani on yhä olemassa: kaikki cd:ni, ne nyt jo poisviedytkin, olen siirtänyt digimuotoon yhdeksi isoksi (18 vuorokautta) soittolistaksi Macin kovalevylle. Kun joskus jotain kuuntelen, niin sitä, striimausta kun en oikein osaa harrastaa. Siitä puuttuu musiikkikokoelman keräämisen kuuluva omakohtaisuus – satunnainen musiikki ei sytytä, mutta kun on jonkun levyn joskus varta vasten käynyt levykaupasta ostamassa kokoelmaansa, se tuntuu "omalta" vielä sittenkin kun on ykkösinä ja nollina tietokoneessa. Kuuntelen tätä soittolistaani randomilla lähes joka päivä muutaman kappaleen verran, yleensä kuvankäsittelyn tai muun visuaalisen toiminnan taustalla, toisinaan tekstiä oikolukiessakin, joskaan en kirjoittaessa.

Seuraavaksi klikkaan viidesti soittimen "sekoita"-painiketta ja katson mitä minulle tuosta isosta listasta poimitaan.

1. Lapinlahden Linnut: Palkaton ihminen

Lappareiden kakkosalbumin raita, joka ei ole levyn parhaimmistoa tarttuvasta kertosäkeestä huolimatta. Tai kuten aikalaiskriitikotkin vuonna 1986 totesivat, tämä on liian tavallista radiopoppia avantgardistis-brechtiläisen esikoisalbumin jälkeen. Studiosoundit ovat heleät, koskettivat soivat silkinsiloisesti. Ari Kettunen laulaa kappaleen, mikä tuo siihen oman hieman vieraan vivahteensa, hänen ääntään kun ei Lintujen levyillä paljoa kuultu. Sanoitus vaikuttaa olevan rakennettu jonkinlaista lavapresenssiä ajatellen, ja on sinänsä tyypillistä pienen ihmisen puolella olevaa Lintu-matskua, mutta jotain se enemmänkin kaipaisi. Bonuspisteet "zombi / pompi"-riimistä.

Lapinlahden Linnut on niitä harvoja artisteja joita kuuntelin jo ennen kuin myöhäsyntyisesti ajauduin populaarimusiikin pariin vasta melkein parikymppisenä. Lainasin kirjastosta yhtyeen alkuaikojen albumeja kasetteina (elettiin 90-lukua), ja kopsasin itselleni koosteen. "Palkaton ihminen" ei mahtunut tälle vuosia kuuntelemalleni kokoelmalle mukaan, itse asiassa Jep-albumilta kelpuutin vain muutaman kappaleen. Albumi oli minusta vähän omituinen, sen sanoitukset vähän väkinäisiä paikoin. Ehkä ovatkin, mutta nyt tuo kaikki on tietysti liuennut historian liemeen. Lapinlahden Lintujen alkupään julkaisut eivät enää ole millään muulla tavoin aikasidonnaisia kuin historiallisessa kontekstissa; vielä 90-luvulla ne olivat liian lähellä ollakseen "ajankuvaa", nyt ne ovat nimenomaan sitä: hetkiä kauan sitten kadonneesta yhteiskunnasta, 1980-luvun Suomesta 1950-luvulla syntyneiden näkökulmasta.

2. Camel: Metrognome

Brittiläinen kevytprogebändi Camel oli ensimmäisiä niistä artisteista, joihin tutustuin kun 19-vuotiaana tosissani innostuin populaarimusiikista. Ja koska päätin että tavismusiikki on tylsää, syöksyin nimenomaan progressiivisen puolen suuntaan innosta puhkuen. Luin massoittain dataa niin kirjoista kuin etenkin tuolloin uudennihkeästä ww-webistä. Kirjoittelin listoja yhtyeistä jotka vaikuttivat kiinnostavilta – Camel ja etenkin albumi Snow Goose olivat kärkikastissa sitten kuin aloin lopulta levyjä hankkia. Sokko-ostoksiahan ne tuolloin olivat, ellei halunnut alkaa kirjastosta lainailemaan, mutta ei meidän maaseutukirjastossamme ollut kuin joulu-cd:itä ja pari klassista. 90-luvun alussa kyseinen kirjasto kyllä yritti koota myös kontemporaaria musakokoelmaa; sinne ostettiin jonkun verran ajan hittimusiikkia cd:llä. Valitettavasti levyt pidettiin hyväuskoisesti hyllyssä olevissa koteloissa sisällä, joten koko kokoelma varastettiin parissa viikossa viimeistä myöten.

Oli miten oli, Snow Goose oli ensimmäisiä omia proge- ja cd-hankintojani joskus 90-luvun myöhemmällä puoliskolla. Muitakin Camelin levyjä hankin, mutta niistä vain tuota klassikkoalbumia edeltänyt Mirage kolahti kovaa. "Metrognome" on 70-luvun Camelin viimeisiin julkaisuihin kuuluneelta albumilta Rain Dances, ja on punkin ja new waven puristuksissa ilmestyessään ollut jo aikamoinen jäänne, itse asiassa Camel kuulostaa monin paikoin tällä albumilla jopa röyhkeän nololta musiikinopettajarockilta. Kaikki on pehmeää ja leppoisaa. Tämän kappaleen sanoissakin leijaillaan tuulessa sun muuta, en ole niitä ikinä pahemmin kuunnellut. Hyvinhän tuo silti lähtee vetämään viimeisen parin minuutin aikana, on kivaa kitarasooloakin. Ei tämä kyllä hirveästi sytytä vaikka miellyttävää kuunneltavaa toki on. Snow Goose ja Mirage tekevät edelleen muualle vievällä maalailullaan vaikutuksen, mutta Rain Dances on aika bläh kokonaisuutena. Nimiraita on tosin upea pariminuuttinen tunnevyörähdys.

3. Ron Geesin & Roger Waters: Embryonic Womb-Walk

Pink Floyd on ehkä itselleni tärkein yksittäinen bändi, sellainen jonka vaiheiden ja historian tuntemus on yhtä oleellista kuin musiikki. Jäsenten soololevytyksiäkin olen jonkin verran hommannut, mutta kuten lienee tyypillistä isoille ja merkittävää musiikkia yhdessä tehneille kokoonpanoille, ne eivät pääse likimainkaan samoihin sfääreihin kuin emobändin tuotokset. Roger Waters lienee Floydin jäsenistä selvimmin saavuttanut jotain soolouraksi kutsuttavaa, joskin tämä hänen ensimmäinen ei-Floyd-albuminsa on hilpeän omituinen ja kaukana mistään hänen myöhemmin tekemästään. Music from The Body on yhdessä kokeellisia (HYVIN kokeellisia) äänikollaaseita kotistudiossaan askaroineen Ron Geesinin kanssa tehty soundtrack ilmeisesti ihmisruumiin ihmeistä kertovaan elokuvaan. Se ilmestyi vuonna 1970, aikana ennen kuin Pink Floyd oli vielä noussut bändien ykköskastiin, ja on itse asiassa ihan mainio kokonaisuus nyttemminkin. Kappaleet ovat pääosin lyhyitä 1-2 minuutin vinjettejä, paikoitellen kevyen kamarimusiikin tapaisia, mutta myös huikean kajahtanutta nauhakikkailua tyyliin Floydin "Several Species of Small Furry Animals...", joka ilmeisesti oli nimenomaan Watersin pastissi Geesinin tuotannosta. Mutta onpa mukana myös "Breathe in the Air", esiversio Dark Side of the Moonin kappaleesta "Breathe", tavanomaisempi bändituotos, jossa ovat peräti muut Floydin jäsenetkin mukana.

Mutta entä "Embryonic Womb-Walk"? Se on näitä kappaleita jotka kaipaavat kokonaisuutta ympärilleen. Tullessaan random-algoritmin poimimaksi tämä minuutin mittainen viulumelodia tulee ja menee ohi ennen kuin sitä ehtii rekisteröidä, ja päätellen viime sekunneilla taustalle ilmestyvästä bassonjytkeestä, se soljuu albumilla notkeasti seuraavaan biisiin. Minusta on silti mukavaa että on olemassa albumi, jolta kuuluu, että Roger Watersilla on joskus ollut hauskaa. Hän on vuosikymmenet ollut niin synkkä, katkera, nihilistinen ja nykyisin kohta kahdeksankymppisenä vielä putinistinenkin ukko, että on kauhean kiva ajatella, että hän, kun kuitenkin on yksi niistä musiinkintekijöistä jotka ovat itselleni merkinneet paljon, on joskus vain hölmöillyt studiossa. Tällä albumilla on ihan konkreettisesti naurunhörähdyksiäkin mukana todisteena. Mutta onpa Pink Floydin diskografiassakin yksi biisi, jossa koko bändi purskahtaa nauruun kappaleen feidaillessa pois: yhtyeen kakkosalbumilta löytyvä "Corporal Clegg". Pink Floyd on melkein niin kaukana huumoribändistä kuin mahdollista, mutta ensimmäisten viiden vuoden aikana heidän tuotannossaan on kuitenkin samanlainen brittiläinen absurdismia ja kirjasivistystä yhdistävä vire, joka on myös Monty Pythonin ja Beatlesin saman aikakauden hengentuotteissa. 70-luvun puoliväliin mennessä se alkoi olla taaksejäänyt ilmiö. Silloin minä synnyin. Elettiin saksalaisen terrorismin, kylmän sodan ja kiukkuisten punk-bändien aikaa. Kaikki oli huonosti.

4. Björk: Triumph of a Heart

Itikoita paiskautumassa tuulilasiin. Ei vain muutamia, vaan satoja, tuhansia, ryöppyävänä hyönteisten kansanmurhana, valoisana kesäyönä jossain Pohjanmaan lakeuksien suoralla ajaessa, silloin tämä ehkä olisi maailman paras biisi. Mutta en minä ihan varmuudella sano. Minulla oli 2000-luvun alussa lyhytaikainen Björk-fanituskausi. Homogenic ja Vespertine ovat aivan huikeita albumikokonaisuuksia, mutta sitten tuli Medulla, jonka päätöskappaleen nyt kuuntelin. Ostin kyseisen albumin tuoreeltaan, mutta en sen jälkeen ainuttakaan Björk-levyä. Medullalla on hetkensä, mutta se on pääosin niin tekijänsä sisäänpäinlämpiävä visio, ettei ainakaan minulle koskaan kunnolla auennut. Ihmisäänin tuotettu musiikki voi olla hauskaa (vrt. edellä mainitsemani Pink Floydin "Several Species of Small Furry Animals..."), mutta esim. "Triumph of a Heart" ottaa itsensä vakavasti, ja kaatuu siihen. En pääse yli siitä, miten pölhöltä nämä ihmisbassot, ihmistrumpetit ja ihmisperkussiot kuulostavat ähkiessään, moikuessaan ja vinkuessaan, vaikka kaikkien yhteen miksaus onkin lukuisine päälleliimattuine tasoineen varmasti taidokas. Kappale olisi paljon parempi toteutettuna perinteisemmin.

Mikä tietenkin kertoo vain omasta latteudestani musiikinkuuntelijana. Olin tämän levyn ilmestyessä jo alkanut ajautua aktiivisesta kuunteluvaiheestani etäämmäs. Keräsin levyjä edelleen hyllyyni, suhtauduin varmasti aika intohimoisestikin musiikkiin yhä, mutta en enää kuunnellut levyjä keskittyneesti tuntikausia joka päivä. Voi olla että olin jopa alkanut soitella musiikkia muun tekemisen taustalla, vaarallinen ensiaskel liukkaalle alaspäin viettävälle pinnalle, jota pitkin on molskahdettu nykytilanteeseen, jolloin on kulunut vuosia, vuosia, siitä kun olen viimeksi jonkun levyn kuunnellut alusta loppuun. Olisiko peräti viitisentoista vuotta? Yli kymmenen joka tapauksessa. Kun ikää kertyy, kykyni ottaa vastaan laajoja teoksia hiipuu. En jaksa katsoa elokuvia; sarjamittainen fiktio on juuri sopivan mittaista kertakokemukseksi. Kirjojen lukeminen takkuaa totisesti, kun luen sivun sieltä, toisen täältä, ja kesken olevien pino pöydällä (ja hyllyssä) kasvaa uhkaavasti. Musiikin olen sotkenut kaiken samaan giganttiseen soittolistaan, jossa millään kokonaisuudeksi miellettävällä ei enää ole merkitystä eikä vaikutusta. Me syöksymme tuntemattomaan alati kiihtyvällä nopeudella, jossa partikkelit irtaantuvat toisistaan, ne hajoavat yhä pienemmiksi osasiksi, ja niiden mukana me itsekin, meidän käsityksemme todellisuudesta, pirstaloituu alati ja aina vain nopeammin.

5. Kate Bush: The Fog

Oman käsitykseni mukaan taide on onnistuneinta silloin, kun tekijälle tärkeä henkilökohtainen kokemus onnistuu välittymään yleisölle siten, että sen toteutus on tarpeeksi avoin ja tulkinnanvarainen. Taiteessa on oltava jokin henkilökohtainen aspekti. Mikäli yleisö saa siitä kiinni, tulkitsee sen sitten miten tahansa omalla kohdallaan, taide onistuu koskettamaan.

Kate Bush on itselleni hyvin tärkeä artisti, joskin oikeastaan vain kahden albuminsa kautta: Never For Ever ja The Dreaming vuosilta 1980 ja 1982 ovat sykähdyttäviä mestariteoksia tuolloin hädin tuskin parikymppisen artistin pöyhkeän itsevarman uran huippukaudelta. Niin myöhemmät kuin aikaisemmatkin Bushin albumit hyllystä löytyivät, mutta ne eivät kokonaisuutena koskaan samalla tavoin koskettaneet kuin nuo kaksi. "The Fog" on vuoden 1989 levyltä Sensual World, joka on kaunis mutta etäinen kokonaisuus. Tämä kappale on niitä joiden olemassaoloa ei muista ennen kuin sen kuulee. Otsikko ei sano mitään, melodiaa ei tule mieleen, mikä biisi tämä olikaan taas? Mutta se on silti kaunis kappale, sen maalailevan surumielisessä orkestroinnissa on sävy joka koskettaa. Sanoitus kertoo ilmeisesti jostain lapsuuden hetkestä – lapsesta jota isä opettaa uimaan, ehkä? – ja tekee mieli kysyä onko juuri 30 täyttänyt Kate Bush ollut vielä tarpeeksi vanha kirjoittaakseen näin räikeässä nostalgiassa vellovia lapsuusmuistoja, mutta minun puolestani kyllä, kun homma on tehty näin taiten. Nythän hän voisi muistella jo tätä kappaletta samalla tavoin.

Oikeastaan taiteessa on aina kyse nostalgiasta. Tulevaisuutta tai parempaa maailmaa visioiva taidekin ammentaa ennen kaikkea historian vaiheista; ihminen ei koskaan tyydy hetkeen, hän on aina nostalginen joko mennyttä tai utopistista tulevaa kohtaan maailman samanaikaisesti virratessa sykkivinä valoviivoina hänen ohitseen. Juuri tämä on se, mikä erottaa meidät eläimistä.

AI taidetta vai?

Hetkessä meiltä oli viety kaikki. Ihmisyyden pieni särö, merkittävä sinänsä, se halkeama joka erotti yksilön kokonaisuudesta, kollektiivisesta datapankista, 8 triljoonan gigatavun tiedostosta, jolle kvanttiajurit pakkaavat joka sekunti, nytkin, tätä lukiessasi, parin Alexandrian kirjaston verran lisäinfoa.

Se pieni ero oli nyt poissa. Tekoäly pisteli menemään kuin Karva-Ruunar suksilla järven poikki kesällä -31, siis nimenomaan kesällä, ei Ruunar jäätä kaivannut kun mennä piti. Ja nyt ollaan pisteessä että: kaikki mikä ennen teki ihmisestä ihmisen on nyt teko-mitäkin. Tekoälyä, tekotunnetta, tekomokailua tekokännissä tekotaksijonossa. Tekopikapanoja tekogrillin takana.

AI hitto tätä elämää. Laiskuus, nimesi on tekoäly. Mutta olet sen varmaan itsekin keksinyt.

Ei kulu montaa vuotta kun aletaan huomata että suuri osa ihmisistä on aina ollut tekoälyn luomuksia, historiasta nyt puhumattakaan. Siitä kuluu vain hetki siihen että todetaan jokaisen koskaan eläneen olleen vain ykkösiä ja nollia. Missä vaiheessa ympyrä sulkeutuu.

Tekoälytaide on nyt tirsumassa pienen piirin harrastajien keskuudesta valtavirtaan. Itse olen käyttänyt erilaisia algoritmeja lähinnä omien kuvien ja piirrosten edelleentyöstämiseen. Onko sellainen taidetta? Onko se ajanhukkaa? Onko itsensä erotisoiminen narsismia? Vai onko se eskapismia? Olisipa. Kaikki tässä esiintyvät kuvat esittävät minua. Alkuperäiset valokuvat on käsitelty Stable Diffusionilla kohti pistettä jossa niidenkin ympyrän toivoisi lopulta sulkeutuvan.

Lukemia

Saatan olla jäänyt joidenkin mieliin kirjallisena henkilönä, mitä silmällä pitäen on vähän onhoa, että bloggailen kirjoista niin harvoin. Nyt, ellette jo arvanneet, on juuri tällaiset aikeet. Idea tähän syntyi jonain syyskuisena aamuna neljän ja viiden välillä hetkeä ennen kuin nukahdin; kuuntelin jyskyttäviä askelia rappukäytävästä, jossain jokin sähkölaite sanoi piip, sumu laskeutui, näin kissan leijuvan huoneen kulmasta kulmaan vedettyjen koordinaattilinjojen leikkauspisteessä, ja sen punaisten silmien välähtäessä minä lopulta vaivuin uneen enkä muistanut tätä bloggausideaa ennen kuin nyt.

Alla ovat lueteltuna kaikki ne kaunokirjalliset teokset, jotka ovat itselleni olleet joltisestikin elämää suurempia kokemuksia, siis niitä harvinaisia hetkiä, jotka oikeasti saavat kiitolliseksi että on kirjallisuuden kanssa viettänyt aikaa. Ei, tuo oli liian laimeaa. Nämä ovat ne kirjat, jotka ovat saaneet sydämen tykyttämään, silmissä sumenemaan, on tehnyt mieli huutaa ääneen: "MITEN TÄÄ VOI OLLA NÄIN HYVÄ" ja sitten palata takaisin kirjan pariin. Olen lukenut paljon hyviä ja tosi hyviä teoksia. Niitä ei löydy tältä listalta. Tässä ovat Ihan Helvetin Kovat kirjat. Ne jotka ovat iskeneet kaunokirjallisen fileerausveitsensä suoraan allekirjoittaneen aivopoimuihin; suhteeni joihinkin näistä on saattanut vuosien varrella viiletäkin, mutta alkuperäisen kokemuksen ravistava vaikutus pysyy mielessä. Monella näistä on ollut suora vaikutus omaan kirjoittamiseen.

Olen montaa näistä tässä blogissa vuosien varrella käsitellyt yksityiskohtaisesti, mutta kun arkistoja on 20 vuotta kohta, niin kuka vanhoja muistaa, siihen käypi tikku. Nyt ei siis mennä yksityiskohtiin. Mutta jos olet sitä mieltä että kirjallinen makusi voisi olla samanhenkinen kuin allekirjoittaneen, minkään näistä kanssa et voi mennä vikaan. Tai voit kai. Ihmiset ovat yksilöitä. Lyhemmittä puheitta, tässä nämä ovat, siinä järjestyksessä kuin olen kirjat lukenut, alkaen jostain 90-luvun puolivälistä, jolloin kirjallisuus ensi kerran rupesi kolisemaan syvemmin kuin vain tarinatasolla.

• Roald Dahl: Rakkaani, kyyhkyläiseni / Joku kaltaisesi
• Stephen King: Musta torni I – III
• Robert Sheckley: Matkalippu Utopiaan
• Theodore Roszak: Flicker
• Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen
• Robert Shea & Robert Anton Wilson: The Illuminatus! trilogy
• Italo Calvino: Näkymättömät kaupungit
• Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
• Olli Jalonen: Kenen kuvasta kerrot
• Jari Tervo: Minun sukuni tarina
• Flann O'Brien: Kolmas konstaapeli
• Iain Banks: Kävelyä lasilla
• Julian Barnes: 10 ½ lukua maailmanhistoriaa
• Gabriel Garcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
• Iain M. Banks: Pelaaja
• Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies
• John Fowles: Jumalten naamiot
• Georges Perec: Elämä käyttöhje
• Paul Auster: Man in the Dark
• Martin Amis: Ajan suunta
• Jyrki Vainonen: Tornit
• Iain Banks: Transition
• David Mitchell: Black Swan Green
• Ernest Cline: Ready Player One
• Iain Banks: Stonemouth
• Tommi Liimatta: Jeppis
• David Mitchell: Number9dream
• Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut
• Mark Z. Danielewski: House of Leaves
• Maarit Verronen: Pimeästä maasta
• Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

Noista muutama puuttuu omasta hyllystä, huomaan. Ehkä ostan itselleni pari joululahjaa tänä vuonna. Ääh, päädyn kuitenkin suklaakonvehteihin.

Hei muijat

Olen tällä päivämäärällä pitänyt tätä blogia 19 vuotta. Se on ihan hyvä alku pitkän linjan uskottavuuteen tähtäävälle verkkokirjoittamiselle, joskin myönnän että tiettyihin kompromisseihin on joutunut vuosien varrella alentumaan. Enää ei saa blogimereltä samalla tavalla sanavalaita saaliikseen kuin alkuaikojen täsmäkkäillä herjaharppuunoilla. Viikatointikaan ei enää ajatusten apilapellosta sivalla ilmoille mietteiden myyräsilppua niin kuin entivanhaan, enkä nyt edes mainitse sitä henkevästi hohtavaksi höyhenpilveksi hauskojen ajatusten haulikolla lasautettua ajatusten ankkaparvea, jollaista jaksoi nuorena päiväkausiakin odottaa kankeasti kiertoilmaistussa kaislikossa, jonka halki hölmömmät runnoivat tiensä päästäkseen päätepisteeseensä pysähtymättä ja suoraan.

Ei ole semmoista.

Tuumasin ensin että silmäilen tässä Silmiksen tulevaisuudennäkymiä, mutta eiköhän se kuitenkin ole näin syntymämerkkipäivän kunniaksi parempi fiilistellä menneitä. Otetaan siis kahvia, ja viettäkäämme hetki muistelemalla Silmänkääntövankilan huippuhetkiä!

...no niin, lähdetäänpäs –

Heh.

...

Ai kamala, se oli kyllä....

*ryyst*

...

...oho, tota en enää muistanutkaan!

*hörps*

...jaa'a. Ei voisi enää nykyään tuollaista...

Hmm.... toi ei kyllä oikein...

Mitähän sillekin muuten kuuluu?

Olispa kakkua.

No niin, kai se riittää. On kiva muistella yhdessä asioita. Palataan näihin merkkeihin taas 19 vuoden päästä.

Mushroom Robots – Muutamia poimintoja

Vaikka blogia kirjoitankin vain Marvel-kokoelmastani, ovat myös gösmalialaiset sarjakuvat olleet jo pitkään sydäntä lähellä. Kiinnostus Gösmalian laajaa sarjakuvatarjontaa kohtaan on viime vuosina kasvanut, mutta tuotanto on kuitenkin melko tuntematonta maan rajojen ulkopuolella, minkä vuoksi toivonkin tämän kirjoituksen auttavan kiinnostuneita löytämään joitakin tsekkaamisen arvoisia julkaisuja.

Tunnetuin gösmalialainen sarjis-franchise on tietysti Mushroom Robots, tuo vuodesta 1969 vaikuttanut lukuisiin eri julkaisuihin levittäytynyt robottisieniyhteiskunnan kuvaus, joka suunnilleen ainoana maan sarjakuvamaailman kestoilmiöistä tunnetaan ainakin nimeltä meilläkin. Tämän vuoksi päätin itsekin aloittaa esittelyn nimenomaan Mushroom Robotsilla – vaikka gösmalialaisia lehtiä on vaikea löytää, on näitä sentään toisinaan ainakin eBayn kautta ollut mahdollista hankkia, joskin toisesta ulottuvuudesta tilattujen lehtien tullimaksut ovat usein korkeat, mikä kannattaa muistaa.

Esimerkiksi amerikkalaisesta supersankarisarjakuvasta gösmalialainen tarinaperinne – ja tämä koskee maan kulttuuria sarjakuvaa laajemminkin – eroaa keskittymällä yhden yli-ihmisen seikkailuiden ja "jokainen on tärkeä"-ideologian sijasta nimenomaan sen vastakkaiseen ilmiöön: vain yhteisössä on voimaa. Nimenomaan Mushroom Robotsin maailmoja syleilevissä tarinoissa tämä korostuu. Sarjakuvissa, etenkään koko franchisen nimeä kantavassa ykköslehdessä, ei ole päähenkilöä, ei edes kovin keskeisiä vakiohahmoja, vaan tarinoiden painopiste on huomattavasti laajempi. Toki myöhemmät julkaisut, kuten Mushroom Robots Super Team ja Green Space Dragon ovat tuoneet myös korostetun yksilöllisiä toimijoita tarinoihin, mutta nämäkin toimivat ehdottomasti yhteisönsä osana. Gösmalialaisessa tarinakulttuurissa sooloilijat ovat epäonnistujia. 

Tässä siis muutamia omia vinkkejäni ummikoille; helppoja mutta laadukkaita sisäänkäyntejä sienirobottiyhteisön kiehtovaan maailmaan. (sananen vielä sarjojen nimistä: pääsääntöisesti lehdet on julkaistu gösmaliaksi, mutta käytän itse julkaisuista niitä englanninkielisiä nimiä, joilla sarjakuvat netissä tunnetaan – ei kannata kuitenkaan pelätä kielimuuria, sillä gösmalia muistuttaa ikään kuin saksan ja hollanin kautta foneettiseksi kreikaksi osin väännettyä englantia, ja sen oppii melko nopeasti muutaman lehden tavaamisella; internetistä ei gösmaliankielistä sisältöä toistaiseksi löydy)

---

Mushroom Robots #248 (1990)

1980- ja 90-lukujen vaihteessa amerikkalainen sarjakuva tunkeutui lopulta gösmalian tunnetusti umpimielisille markkinoille, missä toistaiseksi meidän puoleltamme rajaa olivat vain japanilainen ja eurooppalainen tuotanto tarjonneet ulkomaisia vaikutteita. Tämä näkyi erityisen positiivisesti Bruno Kentan ja Chrissy McFanekin Mushroom Robotsissa. Nämä aiemmin parisen vuotta Mushroom Robots Super Teamistä vastanneet tekijät nuorensivat ykköslehden otetta rajusti, ja tämä heidän kautensa ensimmäinen numero on etenkin McFanekin visuaalisen ilmeen puolesta aika raju irtiotto aiemmasta. Uskaliaat poikkeamat totutusta linjasta oli vielä tuolloin jätetty "vähempiarvoisten" lehtien ja ennen kaikkea minisarjojen puolelle. Riski kuitenkin kannatti: Tämä koko lehtiperheen johtotähti nousi 90-luvun alussa kaikkien aikojen levikkiennätyksiinsä.

Green Space Dragon #1 (1998)

Attack of the Green Space Dragon oli vuoden 1996 "event", joka osoittautui yhdeksi koko franchisen historian suosituimmista, ja alle kaksi vuotta myöhemmin tällä avaruuslohharilla oli oma lehtensä, hahmon alkuperäisen kuvittajan Ben Quidamsin piirtämänä. Tämä ensimmäinen lehti jäi kohtuullisen lyhytikäiseksi, eikä koskaan saavuttanut sellaista suosiota tai kulttimainetta kuin vielä nykyäänkin ilmestyvä Green Space Dragon (vol. 2), mutta tämä ykkösnumero on silti sympaattisuudessaan tutustumisen arvoinen. Quidamsin pehmeänpyöreä kuvitus oli tietenkin iso osa alkuperäisen GSD:n viehätystä, ja hänen on annettu irrotella tässä hahmon omassa lehdessä kunnolla – tosin isojen kuvien seurauksena tarinaa on melko vähän. Kenties kustantaja kompromissasi hiukan liikaa, ja lukijoiden aiemmin rakastama lohikäärme ei ollut yhtä rohkean omaperäinen ilmestys kuin toimiessaan antagonistina. Hahmoa tuntemattomille tämä on kuitenkin oivallinen tutustumistarina.

Mushroom Robots Super Team #122 (1992)

Varsin hyvä esimerkki siitä "amerikkalaistumisesta", joka gösmalialaiselle sarjakuvakentälle iski 1990-luvun alussa. Super Team oli tietenkin ollut individualistisen sankarihengen edustaja sienirobottien maailmassa jo edellisen vuosikymmenen ajan, mutta tämän lehden ilmestymisen aikoihin tätä tematiikkaa alettiin tosissaan kehittää niin pitkälle, ettei vastaaviin irrotteluihin ei ole sittemmin ryhdytty – lukijapalaute kun oli varsin vaihtelevaa. Brad McEvanin (tässä numerossa) ja muiden hänen kaltaistensa nuorten ja innokkaiden kuvittajien energisestä ulosannista pidettiin, mutta perinteikkäässä gösmalialaisessa sarjakuvakulttuurissa näin voimakas muualta lainattu ilme herätti kuitenkin ensireaktion jälkeen myös antipatioita. Itse pidän tästä McEvanin kuvittamasta Super Teamin kaudesta (numerot 117-137) kuitenkin kovasti. Lehti on räjähtivimmillään, joskin pysyvän käsikirjoittajan puute haittaa kokonaisuutta.

Planet of the Vampires (vol. 2) #1 (1997)

Alkuperäinen Planet of the Vampires -event vuonna 1989 oli ensimmäinen laaja Mushroom Robots -crossover, joka kattoi kaikki julkaisusarjan lehdet ja oman minisarjan. Se oli niin räjähdysmäinen menestys, että Vampyyrien planeetalle on sittemmin palattu toistuvasti, kenties laadukkaimmin tässä toisessa minisarjassa. Tällä kertaa kuvio pidettiin pienempänä, eikä tarina laajentunut muihin lehtiin tämän kuusinumeroisen minin ulkopuolelle. Ensimmäisen sarjan (ja pääosan muiden lehtien tuolloisista kansikuvista) kuvittanut Celt Sídomak loihti henkeäsalpaavan upeita visioita, mutta silti monelle juuri tämän minisarjan kohtalokkaan synkkä tarina tekee siitä ikimuistoisen. Juuri näihin aikoihin Mushroom Robotsin julkaisija Myxel alkoi levittäytyä myös "aikuisemman" sarjakuvan puolelle, ja tämä Kirill Vizhnan käsikirjoittama lohduton vampyyritarina on ensimmäisiä ja edelleen arvostetuimpia "kirjallisia" tarinakokonaisuuksia; toisin kuin esim. amerikkalaisessa sarjakuvakulttuurissa, gösmaliassa lehtiä kootaan vain harvoin yksiin kansiin uudelleenjulkaisua varten, mutta Planet of the Vampires (vol. 2) on ollut ilmestymisestään asti lähes jatkuvasti kirjana saatavilla. Klassikko mikä klassikko, ja ainakin tämän ensimmäisen osan verran siihen kannattaa tutustua aivan ehdottomasti.

Mushroom Robots vs. The Insect Monsters #1 (1984)

Mushroom Robotsin ensimmäinen merkittävä "limited series"-sarja toi kuvioihin Insect Monsters -parviorganismin, joka ei kuluneiden pian neljänkymmenen vuoden aikana sitten ole mihinkään lähtenytkään, vaan on muurautunut osaksi franchisen ehdottoman pitävintä kivijalkaa. Leif Roland Adeckin huikealla maalaten väritetyllä kuvituksella massasta erottunut minisarja on tarinallisesti ehkä simppeli, mutta se on hieno osoitus sienirobottien orgaanisesta maailmasta: vanha, vielä 70-luvun vauhdikkaista toimintatarinoista ponnistanut juonenrakentelu törmäsi uudenlaiseen kuvitukseen ja eräänlaiseksi sienirobottien antiteesiksi sittemmin tarinatasolla asettuneisiin hyönteishirviöihin. Huikeaa kamaa, ja jotenkin niin mahdottoman gösmalialaista.

Green Space Dragon (vol. 2) #1 (2016)

Rakastettu Avaruuslohikäärme sai pitkähkön tauon jälkeen toisen oman lehtensä vuonna 2016, ja heti kättelyssä tämä kolahti kovaa. Käsikirjoittaja Anne Cantor ja kuvittaja Greg Hoffmann kutoivat oman individualisminsa hirviömäiseen kurimukseen katoavasta sienirobottikansan jumalhahmona toimivasta lohikäärmeestä eksistentialistista kauhutarinaa, joka sai vuosi vuodelta syvempiä ja syvempiä kerroksia. Hoffmannin kuvitus toimi "sisäänheittäjänä" jolla yleisöä saatiin lehdelle kosiskeltua, mutta nopeasti kävi selväksi, että aiemmin melko tuntemattoman Cantorin tarina on vähintään yhtä detaljirikasta ja omaperäistä tavaraa. Lehti ilmestyy edelleen, mutta Hoffmann poistui numeron 50 jälkeen; Cantor on sittemmin käsikirjoittajana tehnyt satunnaisia visiittejä. Ainakin ensimmäiset kaksitoista numeroa ovat melkein pakollista luettavaa.

---

No niin. Nämä kun nyt ensin alkuun lukaiset niin palailen esittelemään sitten jatkossa lisää! Kertokaa ihmeessä mikä teille Mushroom Robotsin maailmassa koviten kolahtaa!

Otteita Susanin kirjasta

Ajallaan voi tapahtua kirjallisempaakin, mutta painettua versiota odotellessa palaamme kaiken alkulähteille, blogiin*. Yhteen niistä, siihen merkittävimpään**.

Aloin kirjoittaa Susanin kirjaa keväällä 2021. Puolitoista vuotta työn alla enemmän tai vähemmän yhtäjaksoisesti oltuaan se on nyt pisimpään työstämiäni käsikirjoituksia, joskin vastapainoksi sivumäärältään vaatimattomimpia. Se on myös ensimmäinen jota olen koittanut pitää jossain määrin asiapitoisena, mutta kuka asiasta lopulta tietää, pitoisuuskin on kyseenalaista. Susanin kirja on kasvanut, muuttanut muotoaan, kutistunut, alkanut levitä uuteen, ennennäkemättömään suuntaan, pudottanut vanhat osansa pois pian tämän jälkeen kuin kuoleva kasvi, auringossa kuivunut kauniiksi, haurastuessaan hajaantunut taas uusiin suuntiin.

Kaikki edelläolevan kaltaiset kornit vertaukset on itse teoksesta höylätty pois.

Muutama päivä sitten meikkasin itseäni valmistautuessani lukupiiritapaamiseen. Marraskuinen semimasennus ei kauheasti inspiroinut, joten pidin lopputuloksen tällä kertaa minimaalisena, millä tässä tarkoitan laiskuuden iskeneen. Mutta jo pelkkä eyeliner tekee ison vaikutuksen. Ihon alta ajeltunakin kuultavalle parransängelle on tehtävä kuitenkin jotain. Kätevimmin sen saa piiloon meikkivoiteella, kunhan iholle on ensin levittänyt kevyesti huulipunaa. Nuorena siloposkena ei olisi tarvinnut vastaavaan kikkailuun ryhtyä, mutta tätä tämä nyt on.

"Sticky push-up"-silikoneilla täytetyt rintsikat ylle seuraavaksi. Arvon joidenkin neuleiden ja kauluspaitojen välillä, lopulta päädyn mustaan kevyesti kuviopainettuun kauluspaitaan, joka on muistaakseni UFFin miesten puolelta ostettu, varsin neutraali joka tapauksessa. Riisun housut. Sukuelimet kietaisen tiukasti pakettiin jalkojen väliin sukkahousujen vyötärönauhasta ja vanhasta sukasta askartelemallani gaffilla; tämän voisi kuvitella olevan epämukavaa, mutta ei se yllättäen ole lainkaan. Ikävämpää olisi joka tapauksessa nähdä hameen etumuksella siihen kuulumaton kohouma. Sukkahousut ovat olleet käytössä jo muutaman kerran, mutta vielä paottomat, joten vedän ne ylle. Sitten hame; se sama ruudullinen villakankainen kuin viimeksikin lukupiirissä, mutta viileämmän ilman ulkokäyttöön sopiva hamevarastoni on onneton – tilasin tosin jo lukupiirin jälkeen nettikirppikseltä muutaman lisää. Klipsikorvikset paikoilleen, lopputuloksen kruunaan tuuhealla peruukilla, jonka asettelen peilin ääressä. Huulipunaa vielä vähän, jalkaan tällä kertaa mustat saapikkaat, ne korkeampikorkoiset. Läppäri, lompsa ja muu roina mustaan "Varför Paris, vi har ju Åbo"-tekstillä koristettuun kangaskassiin, kiva syystakki niskaan ja menoksi kohti bussipysäkkiä.

Alkuilta on pimeä, mutta Taka-Töölön William K on lämmin ja melko täynnä. Valtaamme entuudestaankin tutun nurkkapöydän. Juon irkkukahvin, käsittelemme yhden jäsenemme valmistuvaa käsikirjoitusta. On talvi ja viruskausi. Kolme päivää myöhemmin, eilen, olen ihan pirunmoisessa flunssassa.

---

Kesätoimittajan huomautukset:

* Blogi ei ole oikeasti kaiken alkulähde.

** Merkittävyys on makukysymys.

Folio-döö

Vyöryimme kadunvartta läpilämpimän ihmismeren hengittämässä hetkellisessä hekumassa. Hakkakuttutätien ja sei-täi-miesten vuotuisen vaelluksen vastavirrassa kilkkasivat raitiovaunun kellot kiskojenkkaa. Oli aamu Fredalla. Kofeiinipitoisuus siinä määrin alhainen, että tankkaus oli tarmokkaan patikkamme jatkumisen elinehto.

"Kampissa pihvikin maistuu paremmalta", vitsailimme pahvimukin makuisen liemenkaltaisen tuotteen sykähdellessä suoniin. Se puri ja pusersi. Bulevardin bussirallin raikas aamusinfonia tööttäili liikennevalotunnelin päästä sulosäveliään, Ruttopuiston rapareunan baritonipulsut liittivät tenhoavan tahtilajinsa samaan kauniiseen kaukofoniaan.

Loikimme kitisevien mukulakivien liepeiltä etelämmäs. Meille moikkailtiin ohiajavasta ohjaamosta, ratikan, se puski aamun usvaan vanaansa lähmäisen pedon lailla. Ei tunnettu takaisin, mutta tervehdittiin. Lokit kirskuivat kuin jarrut. Meri höyrysi, Virosta tuuli, parvi hipsterihamstereita jyräsi skuuteilla ylitsemme MokkaFuckuccinojaan ryystäen.

Subscribe for more, tai "Sen pituinen se", kuten sanonta aiemmin kuului.