2.3.20

Varaa omasi heti tyytyväisyys taataan nyt tai ei koskaan vuoden tapaus

Kolmannen romaanini ilmestymispäivä siirtyi kustannustoimittajani sairastuttua. "Kyllä tässä viikko menee toipuessa", hän vähän sammaltaen totesi kun eilen soitteli, mikä tarkoittaa että on siinä ja siinä ehdimmekö kirjamessuille. Tietenkin toivon että emme; kerrassaan viheliäistähän olisi siellä lavalla patsastella. Käytin lisäajan hyödyllisesti ja kirjoitin vielä yhden luvun teoksen kolmanteen ja viimeiseen osaan. Näyte siitä:



ja metsästäjiä joilla kaikilla oli samanlainen punainen pipo. En tiedä muista, mutta mä olin aika vaikuttunut siitä. Meinasin sanoakin jotain toisille, kun tiskin taakse ilmestyi uneliaan näköinen keski-ikäinen mies joka toivotti meille hyvää päivää ja rikkoi samalla sen lumouksen. Ehkä se oli sille ihan jokapäiväinen juttu.

Hiski otti pari reipasta askelta, ja kun se oli päässyt tiskille, se tilasi neljä kahvia ja neljä isointa sämpylää mitä talosta löytyi. Mä katsoin sen menoa ja panin merkille miten hyvin se siihen kiemuralle vääntyneeseen paikkaan sopi. Ei se ollut mikään ihme. Hiski on sellainen kaveri jota aika ei ole huomannut, tai jos onkin huomannut, niin ainakin unohtaa sen jatkuvasti. En tiedä onko Hiski itse tajunnut sitä, että se ei tunnu elävän samassa ajassa kuin me muut. Kun me oltiin penskoja Hiski näytti viistoistavuotiaaksi asti kymmenkesäiseltä ja sitten sen naama vanheni viikossa ajokortti-ikään ja se pääsi kaikkiin rafloihin ennen meitä, vaikka sitä oltiin sanottu beibifeissiksi vuosikaudet. Nyt se näyttää jotain kakskymppiseltä vaikka on hiukan yli kolme, mutta ei se ole ainoa juttu. Sillä on omituisia muistoja. Se puhuu asioista jotka on tapahtunut ennen sen syntymää, ja kun joku sanoo sille että jumalauta jätkä, sä et voi muistaa mitään tollasta kun se on sattunut kymmenen vuotta ennen kun sun vanhemmat on pannut sut alulle, niin se menee vähän hämilleen ja näyttää aina siltä ettei oikein tajua mistä on kyse. Joskus se katoaa päiväkausiksi, eikä se koskaan itse tiedä olleensa missään muualla. Voi tietenkin olla että se valehtelee koska ei voi kertoa totuutta, sehän on kuitenkin poliisi. Tai ainakin välillä on. Siitä on aika vaikea

Lause jäi kesken kun puhelin heräsi horteestaan. Näin Paulan soittavan, mitä pidin huonona merkkinä. Harkitsin vastaisinko, puhelin värisi ja liikkui samalla kohti pöydän reunaa. Odotin että se keikahti yli ja nappasin ilmasta kiinni.

"No mitä, mulla on teksti kesken."

"Ei se mitään."

Tyhjentävästi todettu, mietin hienoista kateutta tuntien. Katselin kursorin vilkkumista näytöllä. Olin yhtäkkiä varma, etten jatkaisi tekstiä koskaan loppuun. Lysähdin tuoliini syvemmälle. Luurista kuului vain kaupungin hälyä, puheensorinaa, meteliä, huminaa, kaikuja.

Kaikuja. Sinka ilmestyi ovensuuhun, hän oli kuullut puhelimen äänen ja katsoi nyt minuun kysyvästi. Kukaan ei puhunut. Suljin silmäni. Ikkunaan piirtyi harmaita kukintoja, pakkanen kiristyi. Olimme niin yksin, hirvittävän yksin.

29.2.20

Jättiläisten jalanjäljet

En ollut koskaan ennen nähnyt kenenkään kuolevan, ja tilanteen lopulta kohdalleni osuttua oli ensimmäinen reaktioni vilkaista peiliin varmistaakseni että näytän edelleen hyvältä. Firma oli pitänyt minua komennuksella siinä jumaltenhylkäämässä mökissä seitsemän elämäni jos ei välttämättä pisintä niin ainakin mitäänsanomattominta kuukautta ja olin surullisen tietoinen siitä, että olin sinä aikana päästänyt itseni mökkeytymään; olin vasta paria päivää ennen koko komennukseni ensimmäisen vieraan saapumista alkanut laittautua kuntoon, ja koska tiesin heitä olevan tulossa nyt paljonkin lisää, oli edustuskelpoisuus ensiarvoisen tärkeää. Kesti hyvän tovin ennen kuin pysähdyin miettimään tilannettani, joka ei välttämättä olisi hyvä; siitä riippumatta näytinkö elokuvatähdeltä vai peikolta, minua saatettaisiin pitää syyllisenä siihen, että Senasius Carlmeister Jarlstedt oli kuollut pian saavuttuaan taloon, jota minun oli käsketty emännöidä sattui sinne sitten saapumaan kuka tahansa. Peilistä minulle hymyilivät liian punaiset huulet, liian vapaina aaltoilevat hiukset ja liian kosteina kimaltavat silmät sellaiselle ihmiselle, joka on tappanut mahdollisesti tärkeän henkilön; niin ainakin firman saattoi olettaa uskovan, eikä ollut ketään muuta kuin minä itse lakaisemassa syyllisyyden taakkaa harteiltani pois.



En tappanut Jarlstedtia, vaikka en voikaan olla varma siitä mihin hän kuoli. Yhtenä mahdollisuutena pidän hänen ikäänsä. Jarlstedt oli vanha mies, eikä ulkonäöstään päätellen missään nimessä elämänsä parhaassa kunnossa. Miehen likaiset vaatteet roikkuivat rääsyinä hänen kuihtuneen ja kumaraan taipuneen kehonsa yllä, hänellä oli ruokkoamaton takkuinen parta ja samanlaiset hiukset, vain ohuemmat, iho oli läikikäs ja veltto, ja hän haisi kuin jätesanko. Minulla oli vaikeuksia ymmärtää hänen puhettaan, enkä ylipäätään keksinyt aluksi mitään syytä päästää häntä sisälle mökkiin, en siitäkään huolimatta, että olin sinä aamupäivänä kaksi vuorokautta sitten ollut melko tarkkaan seitsemän kuukautta yksin ja puhunut vain pari kertaa viikossa firman edustajalle radion kautta. Senasius Carlmeister Jarlstedt oli kuitenkin firman työntekijä yhtä lailla kuin minä, sen minä lopulta hänen eleistään ymmärsin, ja kun olin päästänyt hänet sisään, pyytänyt istumaan tuoliin, tarjonnut lasillisen kylmää vettä, hän pyöräytti silmänsä ympäri ja kaatui kasvoilleen lattialle.



Niin paljon kirjoja. Otin tämän puheeksi kustannustoimittajani kanssa eilen, kun istuimme Fazerin Kluuvikadun kahvilassa hirmuisesti yskivän Italian kautta Kiinasta saapuneen turistiryhmän vieressä. Että maailmassa on niin paljon kirjoja, niin jumalaton määrä, pirunmoinen.

"Ettet nyt herkeäisi vähän blaspemiittiseksi", hän virkkoi ilkikurisesti ja kastoi nisua kahviinsa. Katseemme kohtasivat. En ollut koskaan pitänyt hänen tavastaan mangleerata sanoja. Oli kuin hän ei olisi wörkkinyt enää samassa realiteetissa med us.

"Minä en usko jumaliin, jos en kauheasti muihinkaan auktoriteetteihin", sanoin esimurrosikäisen uhmaa tihkuen. Kuului rämähdys ja kilinää, kun tiskin takana meitäkin palvellut kaunis nuori nainen kaatui vasten vitriiniä ja siitä kahvimukien kera lattialle. Paniikki alkoi.

"Se on se korillaviirus varmaan", kustannustoimittajani sanoi.

"Otetaan sille", vastasin. Kilautimme kahvikuppejamme yhteen ja nauroimme, me nauroimme niin.



Hallan tappamat haahkat ilmestyy näillä näkymin lokakuun alussa. Tulossa myös äänikirjana! (kahdeksantoista tuntia verkkaista sivujenkääntelyn ääntä)

27.2.20

Esikoiskirjallisuudesta (ynnä ote #6)

Näin eilen blogipostin, jossa esikoisromaanin juuri kirjoittanut henkilö antoi ohjeita siitä, miten esikoinen kirjoitetaan. Hänellä oli hienoja metodeja: piti jutella vähän kustantamossa työskentelevien ystävien kanssa, lähettää parinkymmenen sivun näytepala Otavalle ja saada näin kustannussoppari, siihen tietenkin apurahakin ennen julkaisua. Eli jos et ole koskaan saanut romaaniasi menemään läpi, niin tiedätpä nyt ainakin mitä olet tehnyt väärin. Lähettänyt kokonaisia käsiksiä? Ollut ilman apurahaa? Luuseri.

Hän oli myös ostanut kalliin tekstinkäsittelyohjelman (omat julkaistut teokseni olen kirjoittanut ikivanhalla Wordilla, nyt on käytössä netistä ILMAISEKSI (miten noloa) ladattu OpenOffice). Hän oli leikellyt ilmoitustaululle muotilehdistä ihmiskuvia, jotta voisi kuvailla henkilöitään, minkä osan kirjoittamisesta jostain syystä koki vaikeaksi. Itse olen ottanut tavaksi käyttää lähinnä mielikuvitustani, mutta tapansa kullakin, en tuomitse. En myöskään ole tullut ajatelleeksi, että minun kirjoittajana pitäisi tietää valokuvan tarkkuudella hahmojeni ulkonäkö. En totta puhuen ole juuri miettinyt miltä ne näyttävät. Lukija visualisoi hahmot joka tapauksessa ihan omanlaisikseen minusta huolimatta. Tai ainakin itse lukijana teen niin.

Kirjoittaminen on outo tapa olla. Syystä tai toisesta nimenomaan julkaistu kirja nähdään jonkinlaisena kruununa ja tähtäimenä. Miksi? On kiinnostavampia ja vähemmän kangistuneita tapojakin kirjoittaa. Ihmisen ei ole pakko julkaista mitään, ja hän voi silti olla relevantimpi kirjoittaja kun kymmenen myydyintä.

Mistä tuli mieleeni, että Hallan tappamat haahkat saavutti ensimmäisen oikolukierroksensa osalta myös kustantajan ulkopuolisen lukijan, joka ei pitänyt teoksen puoliväliin lisäämästäni lyriikkakoosteesta. Harmi. Kustiksen kanssa mietittiin mitä sille tehdä; mielessä kävi kokonaisuuden irrottaminen omaksi runoteoksekseen, mutta ei minusta ole siihen. Pitäisi kuitenkin käydä jossain keikoilla, ei saatana.

Mutta näytteeksi silti pala:




Minä katselin kuinka joen sininen vesi
vei ruumiita mukanaan
Se pyyhkäisi kaupungin yli ja tarttui
jokaiseen vainajaan
Ja minun kiviset jalkani ankkuroitiin
tähän maahan liian syvään
En uskonut enää hedelmäpuihisi
en uskonut mihinkään hyvään





Yeah, I don't know, man...

26.2.20

Ote #5

[...] mutta ei koskaan päässyt oman ruumiillisuutensa kahleista. Minä tunsin toisenlaisen Williamin. Sen joka antoi minun yhden ainoan kerran katsoa riisuutumistaan, sitä miten hän asetteli vaatteensa kauniisti laskostaen jakkaralle, astui kylpyammeeseen ja katsoi sieltä minua ilmeellä joka saattoi olla kutsu. Se sattui liikaa. Pyyhin hikeä otsaltani. Räjähteet painoivat vatsaa, oli vaikea suoristaa selkää, oli vaikea pysyä kumarassa. Oli kulunut pian viisi vuotta siitä kun olin jättänyt Wosterlichtin taakseni, mikä tarkoitti vanhassa luostarissa ihmisikää. Juuri siksi valitsin tämän maailman: paluun houkutus oli helppo välttää kun siellä mistä lähdin oli viikossa kulunut kuukausia, kuukaudessa useita vuosia. Jos olisin palannut takaisin Wosterlichtiin ensimmäisen täällä viettämäni kesän jälkeen, olisin tavannut eläkeikäisen Williamin. Hän olisi jo unohtanut minut, tai ehkä minun mentyäni hänkin oli lähtenyt teillensä, mikä oli mahdollisuutena alkanut vaivata minua kesän kuluessa. Olin jättänyt Williamin päästäkseni eroon kuristavasta tunteesta joka oli yhdistelmä rakkautta ja sen tiedostamista, että hänestä olisi ollut niin paljon enempään, niin paljon parempiin asioihin kuin mihin hän vaikutti tyytyvän. Mutta entä jos juuri minä olinkin se mikä esti Williamia lähtemästä? Humanistisen tiedekunnan edessä penkillä istuessani tämä ajauts oli kasvanut häiritsevästä hyönteisestä minua armotta raastavaksi vesikauhuiseksi pedoksi ∅

∅ räpytin silmäni auki kalliolla. Silmien edessä tumma taivas, laskeva aurinko lämmitti vielä vaisusti. Tuoksui virtsa, sen ohella ilmassa leijui liikenteen ääniä ja lasten. Tunsin paikan, se oli sama, jossa olimme Paulan kanssa luvanneet jatkua täältä ikuisuuteen, nauraen juosseet hautausmaan suuntaan käsi kädessä, paheksuvien tätien katseita väistellen. Siitä oli vuosia, ja samaan aikaan olin varma että siitä oli muutakin; maailmoja.

"Siitä Tulennielijästä vielä", ääni sanoi sen verran kaukana, että vasta rykäisyn jälkeen tajusin juuri minua puhutellun. Paikkoja särki, mutta kohottauduin istumaan. Tiiliset kerrostalot puiston toisella puolella näyttivät ylivalottuneilta, puut huojuivat, aaltoilivat. Käännyin katsomaan äänen suuntaan, ja kesti hetken ennen kuin tunnistin Joakimin. Hän näytti sitten viimenäkemän riutuneen. Posket olivat lommolla, hän ei ollut ajellut leukaansa päiväkausiin, pitkäksi venynyt otsatukka roikkui silmillä. Harmaaseen lempihuppariinsa hän silti oli pukeutunut, mutta siinä oli nyt maalitahroja, kyynärpäissä reikiä. Tajusin hieman hätkähtäen, että virtsanhaju leijaili juuri Joakimin suunnasta. ∅

∅ taas sitä 'tekijän kuolema'-paskaa?"

"Ehkä, mutta on todettava, etten mä ainakaan tiedä onko se hengissä vai ei."

"Hah hah. Seriously though, se ei kiinnosta yleensä ketään. Itsetarkoituksellista mentaalionaniaa, mä luin sen sun käsiksenkin, Hallava hevonen vai mikä vittu nyt olikaan, ajattelin että jos olisit halunnut siitä jotain palautetta, mutta tuntuu vähän siltä että et."

"As a matter of fact, I'm there right now."

"What do you mean? You're where right now?"

"At your house."

"That's fucking crazy, man."

Tekijän kuolema. Se oli kyllä jotenkin säälittävä käsite. Juuri sitä terminologiaa, mitä olin oppinut inhoamaan kirjoittaessani Tulennielijästä. Mikä oli tietenkin ennen kuin homma lähti niinsanotusti lapasesta. Kun saattoi vielä kävellä kauppaan vailla pelkoa katupartioista, kun sireenit eivät herättäneet öisin. Tai siis.

Mitähän Paulalle nykyään kuuluu?




Ylläoleva katkelma on Hallan tappamien haahkojen alkupulolelta. Ajattelin että tämän editointivaiheen yhteydessä on hyvä pistää näitä katkelmia tarjolle muutama enemmänkin. Sanotaan vaikka että testaan vähän ilmastoa tällä ennen kuin kunnon somehöykytys alkaa. Instatilit ja muut on jo valjastettu. Twitterbotit. Youtube-kanavat. Soittolistat. Naamakirjat. Varjoihmiset. Sananjalat.

25.2.20

Post partum

"Hallan tappamat haahkat on yksinkertainen tilan haltuunotto tavalla, jota on tähänastisessa kirjallisessa yhtenäiskulttuurissamme pidetty mahdottomana. Dekonstruoidun logiikkansa myötä teos tarjoaa lukusuuntia myös vaihtoehtoisille narratiiveille, joiden kontekstissa perinteisenä näyttäytyvä trillerijuoni yllättää hegemoniseen valtarakenteeseen turtuneen lukijan nopeakäänteisillä konnotaatioillaan!"
(luonnos takakansitekstiksi, laadittu 10.2.2020)

Näyte käsikirjoituksen sivulta 13 alkaen:

Huomasin katsovani kilpikonnia taas. Aina auringonlaskun aikaan valo heijastuu veden pinnasta niin että rantaveden alla lojuvat raadot näyttävät hetken aikaa eläviltä, on kuin ne liikuttaisivat jalkojaan hitaasti pyytäen minua kääntämään itsensä takaisin vatsalleen.

"Positiivista", Joakim tuhahti. Hän laski paperinipun kädestään pöydälle, venytteli, hymyili sentään.

"Ei sen pitäiskään olla."

"Mutta miks just kilpikonnat?"

"Älä nyt niihin tartu. Luetko sä sen loppuun?"

"Kohta. Jos keität kahvia."

kuva: thispersondoesnotexist.com
Sulkanen raksautti niskojaan ja nousi nojatuolista. Seinällä Leijonakuningas-kellon viisari liikahti eteenpäin, Simban silmä muljahti ja kieli työntyi kuudesti ulos suusta. He olivat myöhässä. Oli anteeksiantamatonta jahkailla juuri sinä päivänä, mutta tunnit olivat kiitäneet ohi. Lounas oli tahmannut, liikenne melkein seissyt, ensimmäinen bussi hajonnut tuskin Malmilta lähdettyään ja toista oli joutunut odottamaan. Naintikin oli vienyt aikaa.

Sulkanen laahusti keittiöön, lattia narahteli, yläkerrassa imuroitiin. Hän kuuli Joakimin rahistelevan reppuaan, tämä hiveli varmasti asettaan taas, siveli sitä kuin elintä, haisteli sitten aseöljyltä tuoksuvia sormiaan. Perverssi, mutta välillä hauska. Kahvia kulutti kuin perkele.

23.2.20

Päivä #272´2

Hallan tappamat haahkat, näyte 3; tämä on käsikirjoituksen ensimmäisen osan päättävästä luvusta, jonka nimeksi todennäköisesti tulee jokin intertekstuaalisuus, mutta vaihtoehtoja on muutama, eikä vielä sentään ole kiire päättää ihan jokaista yksityiskohtaa. Eniveis:




Tuuli natisuttaa näitä lahoja seiniä.

Epäilen ettet ole täällä enää huomenna. Mitä me olimme silloin toisillemme muuta kuin valkoisia valheita? Kauniista asioista puhuvia päitä, lauseita ilman vastikkeita. Lupauksia, pulauksia.

Joakim asettui viereeni makaamaan hetki sitten. Odotin hänen nukahtavan pian,
mutta hän käpertyi pieneksi ja 
putosi sohvan huokosiin. Aamulla hän oli luvannut kokata meille iltapalaa,
mutta näyttelystä tultuamme olimme liian nälkäisiä ja poikkesimme pizzalle
Ezzat-Alille. Hän kuunteli tiskin takana radiota liian kovalla ja täytti
pitkävetokuponkeja. Muita asiakkaita ei ollut. Sunnuntai-illat ovat kai
hiljaisia. Puhuimme Haahkoista, eikä tuntunut pahalta olla siellä.

Sinka 11:30pm
sait varmaan mun sekavahkon sähköpostin

Niila 11:30pm
juu

ei se nyt niin sekava...

Sinka 11:31pm
no.. jotenkin sekavia olotiloja omalla tavallaan :) :)

Niila 11:31pm
meinasin että vastaan tänään ennen nukkumaan menoa mut en taida jaksaa...

pitäis mennä ajoissa nukkumaan, huomenna aikainen vuoro...

Sinka 11:31pm
ah

tunnustan että ehdin jo kahdesti tarkistaa josko olisit vastannut

Kun Joakin heräsi, Sinka oli lähtenyt. Pöydälle jäähtyneestä kahvista oli puolet juomatta, kissan vessassa pökäle. Aamu kankesi itseään radiosta, oven alta ryömi askelia, hissi kolisi, Joakim muisti luvanneensa olla kerrankin maanantaina ajoissa. Se siitä, minä en tiedä ehtikö hän, vauhdilla lähti kuitenkin. Uutisissa mainittiin Turun satamassa syttyneestä räjähdysmäisestä tulipalosta, mutta sitä Joakim ei enää kuullut.


22.2.20

Hallan tappamat haahkat, näyte 2

Päätettiin pistää muutama satunnaisgeneraattorilla (random.org) valittu näytekappale teoksesta tänne blogiin, pöhinää se on pienikin pöhinä, eikä tässä mitään korkeushypen maailmanennätyksiä olla tavoittelemassakaan, mutta kyllähän te tiedätte. Oli miten oli, randomi heitti tänään meidät sivulle 212, mikä on teoksen viimeisessä kolmanneksessa kivasti.

Hallan tappamat haahkat 

Tulennielijä oli nyt asettunut paikoilleen Mantan ylle. Se oli noussut sen verran, että varpaat hipoivat patsaan päälakea, se oli ojentanut kädet sivuilleen ja sulkenut silmänsä, mutta toisin kuin krusifiksilla roikkuvan messiaan, sen kasvot osoittivat suoraan eteenpäin. Hiljaa se pyöri, niin kuin Hattulan kirkon katosta roikkuva valaisin oli pyörinyt silloin kun Sulkanen oli vanhempiensa kanssa siellä vieraillut. Kahdeksantoista vuotta aiemmin, Sulkanen ajatteli. Hän tunsi kurkkuaan kutittavan. Joku siellä kaihersi, kylmä ei helpottanut oloa; vaikka otsaa painoi vasten pakkasen täplittämää ikkunalasia, kuume poltteli. Virus oli tarttunut meemistä. Joakim saatana.

Raitiovaunu kirskutti kiskoja kaartaessaan Aleksilta. Ei nyt, Sulkanen ehti ajatella. Sitten Tulennielijä avasi suunsa. Nivelet nirskahtivat, alaleuka nytkähti ja putosi kolahtaen rintakehän tienoille. Sitten Tulennielijä alkoi sylkeä kaikkea kuluneiden viikkojen aikana sisäänsä kertynyttä jatkaen pyörimistä edelleen hiljalleen. Myötäpäivään, Sulkanen huomasi. Siinä oli jotain oudon huojentavaa. Se oli lupaus paremmasta; siitä että aika sittenkin kulki.

Ammuksen voimalla iskevä liekkisuihku osui ensin juuri paikalle saapuneeseen raitiovaunuun. Tuulilasi mustui ja kuprusi välittömästi, sekunnissa kuljettaja oli kadonnut siluetiksi jonka ympärillä raivosi tulihelvetti, pian sen jälkeen matkustajat käristyivät paikoilleen. Tuli kohisi. Joku huusi, Sulkanen itse, vaikkei sitä tiennytkään, ei ollut tiennyt montaa asiaa sen jälkeen kun oli terapeuttinsa pyynnöstä lopettanut sen raivokkaan itsetarkkailun, sen pakkomielteisen tarpeen olla jumalauta aina oikeassa, aina perillä kaikesta, eikä Sulkanen kuullut kuohuvaa merta joka oli nousemassa, mutta ikkunastaan Espa kakkosen kolmannessa kerroksessa hän oli aitopaikalla nähdäkseen kuinka Tulennielijän liekki jatkoi kulkuaan, se veti Unionkadun asfalttiin syvän uoman, sytytti kävelijöitä tuleen metrien päästä, räjäytti kaupungintalon julkisivun, sai kauppatorin kahvilateltat kohoamaan mustaa savua sylkevinä riekaleina taivaalle ja vaikka jotkut toriväestä onnistuivatkin hyppäämään Kolera-altaaseen turvaan, jatkoi Tulennielijä kääntymistään. Kiehuessaan Kolera-allas kohotti näkymän ylle vesihöyrypilven.


21.2.20

Pala kuutamosolukkoa

Näyte romaanista Hallan tappamat haahkat:




Kahdeksaan mennessä loputkin kaupungista oli hereillä. Joakim oli keittänyt ensimmäisen pannullisen jälkeen toisen, kolmannenkin laittanut valmiiksi, mutta se oli toistaiseksi jäänyt odottamaan. Elimistö kävi kierroksilla ilmankin. Ruudulla sanat vaihtuivat, mutta toistuivat. Ne eivät olleet sen todellisempia kuin Joakim itsekään. Käsi vapisi naksutellessaan hiirtä, joka oli syönyt loukosta suklaan, jonka Joakim oli saanut lahjaksi äidiltään, joka oli syntynyt talossa jonka rakensi Jussi.

Aurinko kiersi tornia.

Paula kätteli miehet, johdatti nämä sisään aulaan, tilasi hissin, joka lähti tulemaan kaukaa. Sen nitinässä kuuli uutisia, näkemyksiä, mielipiteitä. Kuudes kerros, neljäs, jumalattoman kauan se jälleen saapui. Miehet katselivat toisiinsa ja Paulaan. Kallis puku jokaisella, salkkuja, yksi hiplaili sammunutta puhelintaan, toisen suupielessä väpätti tupakan haamu. Jotain heidän nimissään, Paula ajatteli. Jotain tuttua, ja oivallus lopulta kilahti hissin myötä; ovet avautuivat ja nelikko astahti sisään peiliksi kiillotettuun arkkuun.

"Bändihän tässä pitäisi perustaa", Paula sanoi kun ovet suhahtivat kiinni. Hänen hermostunut hymynsä nyki takaisin kaikista seinistä. Miesten kasvot värisivät kuin pesue oravia. He kirjoittivat mielessään jo twiittejä tapauksesta: Sen eräänkin firman, you know vastaanottovirkailijasta, joka –

"Niin että kun Leskinen ja Kuustonen", Paula sanoi. Ääni hiipui. Hän ei enää muistanut kolmannen miehen nimeä, mutta joku muusikko se kuitenkin oli, joku tärkeä...

"Markkanen", tumma ja parrakas sanoi. "Niin kuin se rikollinen."

Hissi ohitti kolmatta kerrosta siinä kohdin, sen peilatut seinät imivät niin ääntä kuin valoakin. Paula ajatteli Joakimia, tämän sormia ihollaan, tämän hirmuisen herttaista hymyä, yhtä rakennettuja toiveita kuin pelkojakin, kaikkeen valmiita mielipiteitä, sanoja. He olivat sanoja.