Highlight / Midtone / Shadow

Kuinka voin selittää kirjoittamista harrastamattomalle ihmiselle sen millaista onnea on päästä kahvilan pöydässä kertomaan romaania varten saamaansa ideaa esitellen samalla mustakantiseen muistikirjaansa yöllä oivalluksen koitettua raapustettuja kaavioita ja muistiinpanoja? En edes yritä. Eivät kalastajatkaan tule minulle selittämään vieheistään, mitä pidän toisinaan hyvänä asiana. Joskus herää hämmästelemään sitä miten tiukan kirjallisessa maailmassa elää. Kotona oli kirjoja niin paljon ettei olohuoneen hylly niitä kaikkea mitenkään sisäänsä saanut, muihin huoneisiin rakennettiin samanlaisia seinänkokoisia hyllyjä, sekään ei auttanut, joka huoneen nurkkaan kertyi kirjapinoja ja pieniä hyllyntapaisia katonrajaan... Kirjoja oli kaikkialla. Siellä oppi lukemaan ja mikä tärkeämpää, kirjojen olemassaoloon, kaikenlaisten. Lapsuus siellä, ja sitten kun koulut oli käyty ja ylioppilaaksi valmistuttu, tuli aika mennä töihin. Minnekäs muualle kuin kirjastoon, jossa kului kolme miellyttävää vuotta, joiden aikana aloin itsekin kirjoittaa. Kirjastosta kansanopistoon - kirjoittajalinjalle. Elimme kirjoittamisesta ja pohdimme kirjallisuutta (kärjistän; elämä oli monimutkaisempaa siellä), ja kun sieltä oli selvitty päädyin pienellä viiveellä opiskelemaan kotimaista kirjallisuutta yliopistoon.

Teksti ei synny tyhjiöön. Kaikki aiemmin kirjoitetut tekstit ottavat sen vastaan kun se rääkyen räpiköi tiensä tähän maailmaan. Painettu sana on minulle henkilökohtaisen saavutuksen korkein aste. Elänkö harhassa? Tunnen lähes pelkästään ihmisiä, jotka kykenevät pyydettäessä nimeämään toistakymmentä turkulaista runoilijaa. Tunnen ihmisiä jotka vertailevat vapaa-aikanaan venäläisiä klassikoita. Tunnen ihmisiä jotka sekä kirjoittavat elääkseen että elävät kirjoittaakseen.

Minä myös kadotan toisinaan pointin. Sitä vaan joskus huomaa ajattelevansa että tämä on varmasti arkitodellisuudelle järkyttävän vieras tila. Enkä kuitenkaan tätä halua muuksi muuttaa, koska mitä muuta on koskaan ollut kuin sanat, teksti, kirjoittaminen, kirjallisuus?

Kevennykseksi kolme parasta repliikkiä, jotka ovat kuluneen vuoden aikana jääneet mieleen Päivien viemästä, tuosta mainiosta sarjasta.

1. "I'm still marrying Nicole but I'm ten times angrier than before!"
2. "This is a party, not the end of the world."
3. "How many times do I have to tell you, I was in Africa when he came out of coma!"

Match made in heaven

Ostin tulitikun. Arvelin toimenpiteen lämmittävän ostotapahtuman kumpaakin osapuolta, sekä tikun myynyttä lasta että minua. Varjelin tikkua kävellessäni lumisateessa kotiin. Pidin sitä kämmenieni suojassa kuin linnunpoikasta.

Vasta kotiovella tajusin miten paljon minuun oli sattunut nähdä tuo kalpea lapsi myymässä tulitikkuja syrjäisellä kujalla myöhään talvi-iltana. Putosin polvilleni. Raahauduin sisään asuntooni ulvoen tuskaani kuin koira. Kyyneleet eivät pesseet näkyä silmistäni. Mikä minä oikein kuvittelin olevani, hyväntekijä? Yhdellä ruostuneella roposella ostin itselleni hyvän omantunnon. Lapsi jäi kujalle odottamaan seuraavaa almua.

Hieno asuntoni ei lämmittänyt minua. Raastoin vaatteet yltäni. Halusin satuttaa itseäni. Vihasin sitä mikä olin. Minä tajusin rakastuneeni asioihin; ensin siihen elämään jonka olin itselleni muiden kärsimyksistä välittämättä rakentanut, sitten sen aiheuttamaan tyhjyyteen, lopulta muiden yläpuolella olemiseen. Nyt olin rakastunut lapseen, joka oli myynyt minulle tulitikun.

Ihohuokoseni erittivät paksua bensiininhajuista hikeä. Nostin laajakulmatelevisioni ja paiskasin sen olohuoneen lasipöydästä läpi, minkä jälkeen heittäydyin sirpaleisiin. Kuvittelin minua ruoskittavan. Viilsin kieleni halki yhdellä suurella kiilanmuotoisella palalla. Vereni maistui alistamiselle.

Lopulta huohotin eläimenä. Matto oli pilalla. Häpesin, kun ymmärsin että olisin voinut mennä kujalle ja lahjoittaa sen lapselle, nyt se oli veressä. Typerystä lyödään, ajattelin, ja iskin leukaani. Miksi minä lahjoittaisin lapselle maton enkä vaatteita?

"Mitä voin tehdä?", huusin. Ruokaa, sanoi lapsi ajatuksissani, hänen kalpeat kasvonsa yhä utuisemmiksi muistissani käyvinä. Juoksin keittiöön, epätoivoissani aloin viskoa suureen nahkaiseen matkalaukkuun kaikkea ruokakaapistani. Oksensin kauhuissani nähdessäni millaisia eliitiherkkuja olin kaappini täyteen kerännyt. Oksensin, kunnes vatsani kouristeli tyhjyyttään, jatkoin pakkaamista. Halusin antaa lapselle kaiken. Kotini, minä vasta silloin keksin. Minä en ollut ansainnut elämää jota vietin.

Purin sormeeni syvän haavan jotta en unohtaisi miten lapsi kärsi. Vedin jalkaani housut ja kengät, ruoskitun selkäni halusin jättää kaikkien näkyviin. Oli tullut yö, ja yö on katuvien aikaa. Juoksin ulos, ruuat mukanani, ja ennen kaikkea tulitikku. Kujalla lapsi makasi hiljaa, lumi oli alkanut kerääntyä hänen ylleen. Seisahduin hänen eteensä. Huusin Jumalaa. Kumarruin, "katso!", kuiskasin, halusin lapsen näkevän. Raapaisin tulitikun karkeaa nahkavyötäni vasten ja nostin otsalleni. Hiukseni syttyivät, ne paloivat soihtuna, loputtoman anteeksipyynnön majakkana pysähtyneessä yössä eikä kaikki Taivaan lumi saanut minua sammumaan.

Silmänräpäyksiä, osa 32

Punaruskeita lehtiä sataa, minä ja Ann-Mari katselemme niitä kylki kyljessä keittiössä, seuraamme kun ne leijailevat ikkunamme editse ja päätyvät kaduille, pihoille, jokeen, autojen katoille. Vähä vähältä ne hidastavat vauhtiaan, syksyn kirkkaus soi niiden ympärillä, ja meidän, jokaisen elollisen olennon, yhteinen sydämensyke taustalla, hitaana.

Maisema pysähtyy kuvaksi. Lehdet ovat paikallaan ilmassa, hajanaiset vesipisarat tähtitaivaana. Kaikki niin kiinteinä että niitä pitkin voisi kiivetä ylös ja kadota tästä maailmasta, voisi kiivetä kuin tikapuita.

Silmänräpäyksiä, osa 31

Silminnäkijöiden mukaan tummansininen Opel Rekord -merkkinen henkilöauto liikkui talon lähettyvillä myöhään illalla, kuitenkin yli neljä tuntia ennen saunarakennuksen syttymistä. Tässä autossa olleita pyydetään ottamaan ripeästi yhteyttä paikalliseen poliisiin, sillä heidän havaintonsa saattavat olla tärkeitä.

Kulttuurihistoriallisesti merkittävä rakennus paloi alle kahdessa tunnissa korjauskelvottomaksi. Palokunnan työksi jäi lähinnä estää palon leviäminen viereiseen asuinrakennukseen sekä saunan itäpuoleiseen kesämökkiin.

Lisää testituloksia. Tiedätte ketä syyttää.

Hei hetkinen... olen havaitsevinani jonkinlaisen kaavan pikkuhiljaa muodostuvan. Ei ihme että jo teininä samastuin Ashiin.


Olet Ash Evil Dead-elokuvista.

Mikä kauhuelokuvahahmo olet?



Olet Ash, elokuvasta Army of darkness: Evil Dead III.

Mikä B-leffan kova jätkä olet?

Ja tapahtui niin-äeli "Sinä olit kaiken sen arvoinen"

Sydän löi hiljalleen, tylsänä. Ajatuksiin räiskähti kummallisia kuvia, ne törmäilivät ja jättivät nestemäisiä valumajälkiä. Kuin olisi raapaissut tulitikun kun avasi silmänsä. Oliko katto lähempänä joka aamu?

Sydän löi, keuhko hengitteli, kitsaasti. Silmät liukuivat ikkunan luokse, kylmästä vasta tajusi että oli itsekin siinä. Valo napsahteli soluihin. Vuokraisäntä ei suosinut lämmittämistä, patterit kävivät puoliteholla.

Verkkokalvoihin paloi seinään teipattu valokuva. Vatsa kramppasi. Aamu, kohta oksentaisi taas. Kissa puski jaloissa ja halusi ruokaa. Käsi kohosi lämpimälle poskelle. Vielä muutama kuukausi. Vanha talo raahautui kohti päivää.

Hänet oli taas nähnyt unessa, samanlaisena kuin kesällä. Mistä tiesi olivatko ratkaisut oikeita? Ihmisen suurin elin on iho. Toisen ihmisen iho on talvisin lämpimämpi kuin tuli. Hengitys näkyi lasissa, sormi vapisi sihen nimikirjaimet.

Potkun melkein jo tunsi. Kissa jäi odottamaan ruokaansa.

Kaiken sen arvoista.

Tonto?

Eilen sain tekstiviestin, joka kokonaisuudessaan kuului: "Noh noh! Kuulenko viestissäsi ankeutta ja surkeutta?". En voinut kieltää, tai en ainakaan suorilla kieltosanoilla, vaikka toisaalta olisin halunnut. Pois minusta ankeutta ja surkeutta muihin ihmisiin levittävät tekstiviestit, jotka yleensä saavuttavat kohteensa juuri kiusallisimpina mahdollisina hetkinä. Vain hetkeä myöhemmin puhuimme puhelimessa, ja sain ravinto-ohjeita. Myönnän että joskus hävettää kun ei aikuinen ihminen osaa edes syödä terveesti. Mutta kahvi ja suklaa ovat niin helppoja! Ja makaroni, täältä ikuisuuteen. Olin silti puhelun jälkeen pitkään hyvällä tuulella, se oli kuin käden hipaisu poskeen. Tänään käsittelimme harjoituskurssilla Nalle luppakorvasta kertovaa tekstiä samalla hetkellä kun puhelimeeni ilmestyi viesti, jossa mainittiin Nalle luppakorva. Viesti ei liittynyt millään tavalla oppituntiin. Huomaan jälleen yrittäväni etsiä maailmasta epäjohdonmukaisuuksia, jotka paljastaisivat ettei ole olemassa muuta kuin kooma. Ja. Sairaala. Sänky.

Eilen sain tekstiviestin, kokonaisuudessaan: "Noh noh! Kuulenko viestissäsi ankeutta?". En voinut kieltää, suorilla kieltosanoilla, vaikka toisaalta. Pois minusta ankeutta ja surkeutta ihmisiin levittävät tekstiviestit, yleensä kohteensa kiusallisimpina mahdollisina hetkinä. Myöhemmin puhuimme puhelimessa, ja sain. Myönnän että joskus hävettää kun ihminen osaa syödä terveesti. Mutta kahvi ja suklaa ovat niin helppoja! Ja makaroni, täältä aikuisten ikuisuuteen. Olin silti puhelun jälkeen pitkään hyvällä ravinto-ohjeella, se oli kuin käden vain hetken hipaisu poskeen. Tänään käsittelimme harjoituskurssilla Nalle "saavutus" luppakorvasta kertovaa tekstiä samalla hetkellä kun muihin puhelimiin ilmestyi viesti, jossa mainittiin Nalle "halu" luppakorva. Viesti ei liittynyt millään tavalla ainakaan oppituntiin. Huomaan jälleen yrittäväni etsiä maailmasta surkeutta ja epäjohdonmukaisuuksia, jotka paljastaisivat ettei olemassaoloon kuulu muuta kuin kooma. Sairaala. Sänky.

Eilen anis-tekstiviestin, kokonaisuudessaan: "Noh noh! Kuulenko viestissäsi gloom?".
"En" voinut kieltää, suorilla kieltosanoilla, vaikka alatasot. Pois minusta depression ja surkeutta ihmisiin levittävät tekstiviestit, yleensä kohteensa kiusallisimpina mahdollisina kenkinä. "Myöhemmin" puhuimme puhelimessa, ja lapistus.
Myönnän että "joskus" hävettää kun ihminen osaa syödä terveesti. Mutta viha ja suklaa ovat niin helppoja! And makaroni, täältä aikuisten ikuisuuteen. Olin silti puhelun jälkeen pitkä nenä ivan hetkenä poskeen. Tänään käsittelimme harjoituskurssilla Nalle "avatussu" luppakorvasta kertovaa text, massah, samalla hetkellä kun muihin puhelimiin ilmestyi viesti, jossa mainittiin Nalle "halu" luppakorva. Viesti ei liittynyt no way ainakaan oppituntiin. Huomaan että eläjälleen on vaikea yrittää setiä maailmasta surkeutta ja epäjohdonmukaisuuksia, jotka bare ettei olemassaoloon kuulu muuta kuin kooma. Sairaala. Magister. Kynä.

Eilen vikonaisteksti. -> "Noh noh! Goom?".
"En", kielsin, suorilla kieltosanoilla, solat, salat.
Podpr. (jne.) puhelimessa ja lapistus. Myönnän että ihminen osaa syödä terveesti.
Mutta halkilaavus! And makaroni, ikuisuuden jälkeen nenä poskella. Nalle, massah, sammal. Viesti, jossa mainittiin "halu". No way nipputonit. Vaikea yrittää sietää maailmassa surkeutta ja epäjohdonmukaisuuksia, alasti siitä ettei olemassaoloon kuulu muuta kuin arkaomalasi. Magister.

Fgeh? Ujopaisteksti. "Ong ong? Enni!".
"En ni, silken. Lasat. Taas, rovot, ravot. Podpr!
Ankaroni! Jokuisuuden kömieen, opas. Sammal, sammal, sammal. "Halu"
No way. Ojoontuneet. (alastisiksiettäolemassoloonkuuluu)
Geister.

Njatakh! "Ow ow."
"E lasan kadet." Podq.
Bolbarame! Sammal. "Ha"
Gis.

Njataas!

Njataas!

Njataas!

auf jaba

A bloody fucking surprise if you ask me, mate!eli "What sixties person are you?" -testin kihelmöivä tulos

You are a Hippie. Wow.


What kind of Sixties Person are you?


(taas kerran Skm)

(hemmetin addiktoivia nämä testit...)