Harmittaisi jos löisi päänsä juuri ennen tärkeää esitystä. Sellaista missä pitäisi mennä jonkin suuren salin eteen kohotetulle puhujanpöntölle, tuhansittain ihmisiä istuu katsomassa. Ja sitten on juuri lyönyt päänsä; hoippuu lavasteissa muistamatta mitään, tajuamatta. Katse on sumentunut kuin silmät olisi rasvattu vaseliinilla ja päässä ammottava reikä josta valuu veri tahmaten hiukset. Todennäköisesti sellaisessa tilanteessa olisi vielä jonkinlainen odotettu juhlapuhuja, niinhän nämä jutut aina menevät. Tilaisuuden järjestäjä katsoisi äkämystyneenä sitä jumalatonta hoippumista ja tulisi tiuskimaan vihaisesti että olisi pitänyt jo kaksi minuuttia sitten olla tuolla puhumassa ja kunnianarvoisien vieraiden kädet alkavat jo heltyä kovasta odottavasta aplodeerauksesta. Eikä kuitenkaan pystyisi menemään sinne lavalle. Sattuisi vaan niin järjettömästi päähän. Lopulta kaatuisi lattialle tilaisuuden järjestäjän eteen. Tämä alkaisi turhautuneena ja, muuhun tämän turhautumisensa vuoksi kykenemättömänä, potkia. Mutta annan sen hänelle anteeksi, sillä heidänlaisensa harvoin tietävät mitä ovat tekemässä (viittaan tällä turhautuneisiin). Ja siihen verenhukkaan sitten joko heittäisi henkensä sormien kouristaessa paperia jolle on kirjoitettu maailman paras puhe jota kukaan ei koskaan kuule. Tai sitten se tilaisuuden järjestäjä huomaisi mistä on kyse ja toimittaisi sairaalaan. Mutta sen puheen se veisi ja esittäisi omanaan.
Siis kuten sanoin, harmittaisi. Vielä ei Ugukselle ole käynyt näin. Se puhe jota kouristin otteessani kun ei sitten loppujen lopuksi varmaan ollut ihan niin hyvä.
Ja asiasta toiseen, luuletteko lukijat tuntevanne hyvin Absoluuttisen Nollapisteen sanoitukset? Nyt pääsette todistamaan luulonne joko oikeiksi tai, todennäköisimmin, vääriksi. Tämän mahdollisuuden teille suo Absoluuttinen Nollapeli! Oikenivat luulot tai sitten eivät, mutta huomatkaa edes allekirjoittaneen kunnioitettava sijoitus ranking-listalla. Kiitos Jussille linkistä.
Se nyt kuitenkin tästä. Ugus lähtee naukkailemaan päänsärkylääkettä, jonka mahdollisesti taloudesta puuttuessa on tyydyttävä kahviin, pika-. Miksi kaikki on toisinaan niin vaikeaa?
(Ja miksi, kun on tilassa jossa on vaikea kirjoittaa, päättää kuitenkin kirjoittaa, miettii aihetta, lopulta päätyy kirjoittamaan juuri siitä miksi on vaikea kirjoittaa, huonosti, koska on vaikea kirjoittaa? Ah, elämätä.)
PS. Kommentointimahdollisuus näyttää Silmänkääntövankilasta yhtäkkiä juosseen pois. Ehkä routa ajaa porsaan kotiin, minä en ainakaan lähde sitä takaisin huutelemaan. Siellä kun on niin kylmäkin.
25.2.04
24.2.04
Bumpy ride
Nojoo, laskiainen. Mitä senkään eteen oikeasti kukaan voi koskaan tehdä. Se tulee aina, kalenteriin merkitty kuin seinään hitsattu vuosiluku talvisodassa tuhotun talon paikalla. Sitä ei voi välttää. Kotoa tullaan raastamaan vuoteesta pois, mustapukuiset miehet ase kädessään tunkevat autoon, kuljettavat Vartiovuorenmäelle ja sitten katsotaan peililasien takaa että jumalauta tuon sällin on syytä pitää hauskaa. Välillä sanotaan radiopuhelimeen jotain juuri sillä äänellä jota ei kuule. Ja sitten taas kiinnitetään huomio siihen vuoteestaan riivittyyn onnettomaan, joka on vasta herännyt, kylmissään, eikä tarkkaan tiedä mitä tapahtuu. Tunkee laskiaispullaa suuhunsa, neljättä jo siinä vaiheessa koska haluaa olla myötäkarvaan niille tummapukuisille ettei tulisi ammutuksi. Hiki virtaa otsalla, tuskan. Huutoja saa kuulla: "Laske sitä mäkeä! Nyt! Ja pidäkin hauskaa!" Eikä siinä sitten paljon muuta voi. Pelon kyynelkarpalot silmänurkissa kimmeltävät ja suu kääntyy silti väkisin hymyy, kuolemanpelossa pakotettuun. Lopulta on laskenut tarpeeksi ja pääsee kotiin. Mustapukuiset jättävät ovelle, eivät kiitä, eivät hyvästele. Sitten sitä raahautuu takaisin keittiönpöytänsä ääreen, keittää kupin kahvia, miettii että vuoden päästä on taas laskiainen eikä senkään eteen taas voi tehdä mitään, aina se tulee, samanlaisena.
Puhuttakoon myös mieltäni kovasti viime aikoina vaivanneesta aiheesta, eli siitä kuinka kurjien amerikkalaisten miljardibudjettiset hollywoodelokuvat tuntuvat käyvän jatkuvasti väkivaltaisemmiksi, ehkä jopa, näin uskon huomanneeni, sotaa ihannoivemmiksi. Mistä näin olen päätellyt? No vaikkapa siitä että tällaisille ilmeisen sodanjulistaville elokuville näytetään jo myöntävän kasapäin oscar-ehdokkuuksiakin. Paikallista Turkulainen-nimistä ilmaisjakelulehteä selatessa nimittäin osui silmään Thalia-elokuvateatterin mainos, joka isolla ilmoitti esittävänsä kymmenen oscarin ehdokasta nimeltä Master of Commando. Niinpä.
"The ride's a little bumpy on the famous Road of Skulls..."
(Iain M. Banks, Road of Skulls)
Puhuttakoon myös mieltäni kovasti viime aikoina vaivanneesta aiheesta, eli siitä kuinka kurjien amerikkalaisten miljardibudjettiset hollywoodelokuvat tuntuvat käyvän jatkuvasti väkivaltaisemmiksi, ehkä jopa, näin uskon huomanneeni, sotaa ihannoivemmiksi. Mistä näin olen päätellyt? No vaikkapa siitä että tällaisille ilmeisen sodanjulistaville elokuville näytetään jo myöntävän kasapäin oscar-ehdokkuuksiakin. Paikallista Turkulainen-nimistä ilmaisjakelulehteä selatessa nimittäin osui silmään Thalia-elokuvateatterin mainos, joka isolla ilmoitti esittävänsä kymmenen oscarin ehdokasta nimeltä Master of Commando. Niinpä.
"The ride's a little bumpy on the famous Road of Skulls..."
(Iain M. Banks, Road of Skulls)
23.2.04
Neljännesvuosikatsaus
Tänään, juuri tällä päivämäärällä, tulee kuluneeksi kolme kuukautta Silmänkääntövankilan aloittamisesta, ja räknäilen että se tekisi täsmälleen tuollaisen neljännesvuoden (tosin lukion päästötodistuksessani on lyhyestä matikasta kuutonen eli muutkin näkemykset asiasta ovat mahdollisia) ja ehkä tämän äärimmäisen keinotekoisen ja merkityksettömän virstanpylvään nyt saavutettuani sallin itselleni hieman tavallista pidemmän jorinatuokion ja tästä tietenkin etukäteen pahoittelut niille jotka kyllästyvät, kiitokset niille jotka lukevat.
Sanottakoon nyt ensin että tämä kulunut neljännesvuosi on sattumalta ollut myös yksi oudoimpia neljännesvuosiani aikoihin, mikä on täysin tähän nettikolumniini liittymätön seikka ja puhdas sattuma. Siis olisi sellaisille ihmisille jotka uskovat sattumiin; minä en. Tai uskon, mutta tavalla joka tekee tyhjäksi uskon siitä että sattuma olisi "vain" sattuma - lähinnä uskon sattuman olevan "jopa" sattuma. Ottakaa tuosta selvää, ja tämä oli haaste. Mutta tosiaan, käytän Silmänkääntövankilasta mieluiten termiä "nettikolumni", koska jostain kumman syystä edelleen vierastan termejä "blogi" ja (aivan erityisesti) "nettipäiväkirja". Jälkimmäinen tämä ei ole, ensimmäiseen tuntuu sisältyvän merkityksiä joista olen edelleen jossain määrin ulalla. Olkoon tämä vankilani, jonka seinät niin karun harmaina arkeani valaisevat, siis edelleen nettikolumni. Jotenkin se vaan tuntuu hyvältä. Se ikäänkuin soljuu kielellä. (no ei sentään...)
On tullut käsiteltyä aiheita joiden käsittelyyn en tiennyt itsestäni löytyvän näin perinpohjaista käsittelijää. On tullut kirjoitettua rakastamisesta ja muista pienen ihmisen elämälle tärkeistä seikoista, niinkin paljon että jossain vaiheessa kypsyin siihen täysin itse. Silloin Silmänkääntövankila lähti äänivallia uhmaavaan syöksykierteeseen takavasemmalle kohti pinnallisempia aiheita ja lukijat tätä tuskin huomasivat eikä sen olekaan väliä. Kunhan itse tiedän mitä teen, toisinaan. On tuntunut mukavalta saada jutuista palautetta. Ihan totta. Se on tervetullutta jatkossakin. Minä olen huono aloittamaan keskusteluja mutta hyvä jatkamaan niitä, ja jokin tässä "blogistanin" (en kerta kaikkiaan keksi nyt parempaakaan ilmaisua joten käytän tätä koska muutkin käyttävät) yhteisöllisyydessä vetoaa minuun. Tämä on tätä sananvapauden juhlaa, Bloggerin armoilla tietysti, ja jos kyseinen palveluntarjoaja, yhtä ainoaa skandienhukkaamista lukuunottamatta kohdallani moitteettomasti toiminut, joskus päättäkin joko lopettaa systeeminsä tai vain epähuomiossa vaikka käristää serverinsä niin menee paljon hyvää tekstiä hukkaan enkä totta totisesti nyt puhu vain näistä omista jauhannoistani. Pelkästään maamme rajojen sisäpuolelta (tai pitäisi kai kun internet on kyseessä puhua kielialueemme rajojen sisäpuolesta - hitostako sen tietää mistä nämä kaikki ihmiset fyysisesti verkkoon loggaavat) tulee hurjasti oivaltavia tekstejä päivittäiseen tahtiin verkkoon ja se on hyvä. Minä kun en lue lehtiä, en kuuntele radiota, televisionkin suljen aina kun uutiset alkavat. Tämä on ollut paitsi yhteisöllinen neljännesvuosi, myös informatiivinen. Yhtäkkiä huomaan tietäväni jotain siitä mitä maailmalla tapahtuu; siis ilman sitä kohdallani jo totutuksi tavaksi tullutta vähintään kolmen päivän viivettä.
Neljännesvuoden kunniaksi rukkailen myös hiukan sivuillani olevia linkkejä. Aktiiviset lienevät jo huomanneetkin että suosikkimusiikkiini olen pyrkinyt etsimään ko. albumiin viittavaa linkkiä kiinnostuneille avuksi (yleensä allmusicista, mutta muitakin paikkoja löytyy), mutta tuota "lue nämä" -listaa päätin hivenen muuttaa. Toistaiseksi se koostuu vain sivustoista joiden kirjoittajiin allekirjoittaneella on jonkinlainen henkilökohtainen kosketus... päätelköön jokainen tykönään että millainen kehenkin.
Silmänkääntövankilan saavuttama kolmen kuukauden ikä ei pienimmälläkään tavalla liity erääseen viimekesän päivään, ja juuri siksi kerron tähän väliin tuosta päivästä. Se on jäänyt mieleeni, ja koska joka hemmetin helmikuu tähän aikaan alan totisesti ahdistua siitä ettei talvi koskaan lopu, onkin kesän palauttaminen muistin pintakerroksiin mitä miellyttävin toimenpide. Oli heinäkuu, ja jos joku vielä sattuu kesästä 2003 jotain muistamaan niin juuri heinäkuussahan oli tuo lähes sietämätön hellekausi, joka toi ainakin tänne etelärannikolle subtrooppisen ilmaston joka ei sitten pariin viikkoon suostunutkaan väistymään. 30 celsiusasteen raja rikkui järjestään joka päivä, ensin tuntui kuin olisi jäänyt kiinni johonkin ihanaan toistuvaan uneen, päivät seurasivat toisiaan samanlaisina kosteina liikkumaton ilman pakkauksina, viikon kuluttua alkoi jo toivoa sadetta. Mutta sitä ei kuulunut. Sen sijaan pidimme bakkanaalit. Oli kesä, olimme opiskelijoita ja lomalla; mitäs muuta syytä siihen? Teimme suunnattoman sammiollisen sangriaa, valmistelimme jo edellisenä iltana huolellisesti useasta ruokalajista koostuvan valikoiman syötävää ja jo aikaisin itse bakkanaalipäivänä aloimme paitsi juomaan, myös syömään. Ja jatkoimme sitä kunnes saapui yö, ei tietenkään pimeä sellainen, vaan autereisen hikinen kesäyö. Viisitoista tuntia pelkkää syömistä, juomista, pelkän olemassaolemisen vuoksi onnellista oloa. Ja hiki virtasi, voi kuinka se virtasikaan.
Ja nyt on sitten talvi. Pimeääkin tietysti, ei enää niin raivostuttavan aikaisin kuin vielä kuukausi sitten mutta aikaisin edelleen ja kun maaliskuuhun on enää viikko alkaa tuntua siltä, joka ainut vuosi, ettei pitäisi enää olla näin pimeää. Pohjoisessa on kivaa. (ja kesällä aina haikailee niitä kauniin sinisiä talviöitä joina pakkanen on kirkastanut tähtitaivaan ja täysikuu luo varjoja...)
Lopuksi miete: Kun pelaa Wizballia puolenyön jälkeen pimennetyssä huoneessa laavalamppu television vieressä huomaa noin tunnin intensiivisen session jälkeen ettei enää sijaitse tässä todellisuudessa.
Kaikkia kunnia heille joilla on jotain omaperäistä annettavaa meille muille, aina.
Sanottakoon nyt ensin että tämä kulunut neljännesvuosi on sattumalta ollut myös yksi oudoimpia neljännesvuosiani aikoihin, mikä on täysin tähän nettikolumniini liittymätön seikka ja puhdas sattuma. Siis olisi sellaisille ihmisille jotka uskovat sattumiin; minä en. Tai uskon, mutta tavalla joka tekee tyhjäksi uskon siitä että sattuma olisi "vain" sattuma - lähinnä uskon sattuman olevan "jopa" sattuma. Ottakaa tuosta selvää, ja tämä oli haaste. Mutta tosiaan, käytän Silmänkääntövankilasta mieluiten termiä "nettikolumni", koska jostain kumman syystä edelleen vierastan termejä "blogi" ja (aivan erityisesti) "nettipäiväkirja". Jälkimmäinen tämä ei ole, ensimmäiseen tuntuu sisältyvän merkityksiä joista olen edelleen jossain määrin ulalla. Olkoon tämä vankilani, jonka seinät niin karun harmaina arkeani valaisevat, siis edelleen nettikolumni. Jotenkin se vaan tuntuu hyvältä. Se ikäänkuin soljuu kielellä. (no ei sentään...)
On tullut käsiteltyä aiheita joiden käsittelyyn en tiennyt itsestäni löytyvän näin perinpohjaista käsittelijää. On tullut kirjoitettua rakastamisesta ja muista pienen ihmisen elämälle tärkeistä seikoista, niinkin paljon että jossain vaiheessa kypsyin siihen täysin itse. Silloin Silmänkääntövankila lähti äänivallia uhmaavaan syöksykierteeseen takavasemmalle kohti pinnallisempia aiheita ja lukijat tätä tuskin huomasivat eikä sen olekaan väliä. Kunhan itse tiedän mitä teen, toisinaan. On tuntunut mukavalta saada jutuista palautetta. Ihan totta. Se on tervetullutta jatkossakin. Minä olen huono aloittamaan keskusteluja mutta hyvä jatkamaan niitä, ja jokin tässä "blogistanin" (en kerta kaikkiaan keksi nyt parempaakaan ilmaisua joten käytän tätä koska muutkin käyttävät) yhteisöllisyydessä vetoaa minuun. Tämä on tätä sananvapauden juhlaa, Bloggerin armoilla tietysti, ja jos kyseinen palveluntarjoaja, yhtä ainoaa skandienhukkaamista lukuunottamatta kohdallani moitteettomasti toiminut, joskus päättäkin joko lopettaa systeeminsä tai vain epähuomiossa vaikka käristää serverinsä niin menee paljon hyvää tekstiä hukkaan enkä totta totisesti nyt puhu vain näistä omista jauhannoistani. Pelkästään maamme rajojen sisäpuolelta (tai pitäisi kai kun internet on kyseessä puhua kielialueemme rajojen sisäpuolesta - hitostako sen tietää mistä nämä kaikki ihmiset fyysisesti verkkoon loggaavat) tulee hurjasti oivaltavia tekstejä päivittäiseen tahtiin verkkoon ja se on hyvä. Minä kun en lue lehtiä, en kuuntele radiota, televisionkin suljen aina kun uutiset alkavat. Tämä on ollut paitsi yhteisöllinen neljännesvuosi, myös informatiivinen. Yhtäkkiä huomaan tietäväni jotain siitä mitä maailmalla tapahtuu; siis ilman sitä kohdallani jo totutuksi tavaksi tullutta vähintään kolmen päivän viivettä.
Neljännesvuoden kunniaksi rukkailen myös hiukan sivuillani olevia linkkejä. Aktiiviset lienevät jo huomanneetkin että suosikkimusiikkiini olen pyrkinyt etsimään ko. albumiin viittavaa linkkiä kiinnostuneille avuksi (yleensä allmusicista, mutta muitakin paikkoja löytyy), mutta tuota "lue nämä" -listaa päätin hivenen muuttaa. Toistaiseksi se koostuu vain sivustoista joiden kirjoittajiin allekirjoittaneella on jonkinlainen henkilökohtainen kosketus... päätelköön jokainen tykönään että millainen kehenkin.
Silmänkääntövankilan saavuttama kolmen kuukauden ikä ei pienimmälläkään tavalla liity erääseen viimekesän päivään, ja juuri siksi kerron tähän väliin tuosta päivästä. Se on jäänyt mieleeni, ja koska joka hemmetin helmikuu tähän aikaan alan totisesti ahdistua siitä ettei talvi koskaan lopu, onkin kesän palauttaminen muistin pintakerroksiin mitä miellyttävin toimenpide. Oli heinäkuu, ja jos joku vielä sattuu kesästä 2003 jotain muistamaan niin juuri heinäkuussahan oli tuo lähes sietämätön hellekausi, joka toi ainakin tänne etelärannikolle subtrooppisen ilmaston joka ei sitten pariin viikkoon suostunutkaan väistymään. 30 celsiusasteen raja rikkui järjestään joka päivä, ensin tuntui kuin olisi jäänyt kiinni johonkin ihanaan toistuvaan uneen, päivät seurasivat toisiaan samanlaisina kosteina liikkumaton ilman pakkauksina, viikon kuluttua alkoi jo toivoa sadetta. Mutta sitä ei kuulunut. Sen sijaan pidimme bakkanaalit. Oli kesä, olimme opiskelijoita ja lomalla; mitäs muuta syytä siihen? Teimme suunnattoman sammiollisen sangriaa, valmistelimme jo edellisenä iltana huolellisesti useasta ruokalajista koostuvan valikoiman syötävää ja jo aikaisin itse bakkanaalipäivänä aloimme paitsi juomaan, myös syömään. Ja jatkoimme sitä kunnes saapui yö, ei tietenkään pimeä sellainen, vaan autereisen hikinen kesäyö. Viisitoista tuntia pelkkää syömistä, juomista, pelkän olemassaolemisen vuoksi onnellista oloa. Ja hiki virtasi, voi kuinka se virtasikaan.
Ja nyt on sitten talvi. Pimeääkin tietysti, ei enää niin raivostuttavan aikaisin kuin vielä kuukausi sitten mutta aikaisin edelleen ja kun maaliskuuhun on enää viikko alkaa tuntua siltä, joka ainut vuosi, ettei pitäisi enää olla näin pimeää. Pohjoisessa on kivaa. (ja kesällä aina haikailee niitä kauniin sinisiä talviöitä joina pakkanen on kirkastanut tähtitaivaan ja täysikuu luo varjoja...)
Lopuksi miete: Kun pelaa Wizballia puolenyön jälkeen pimennetyssä huoneessa laavalamppu television vieressä huomaa noin tunnin intensiivisen session jälkeen ettei enää sijaitse tässä todellisuudessa.
Kaikkia kunnia heille joilla on jotain omaperäistä annettavaa meille muille, aina.
22.2.04
Hyvä Urmas, hipin surmas
Pitäisi ehkä leikata hiukset lyhemmiksi. Saattaisin näyttää vähemmän uhkaavalta öisillä kaduilla, ehkä minua ei enää väistettäisi aivan niin kauas. Hiukset lyhentämällä voisi olla myös mahdollista saada asiakaspalvelua ilman outoja katseita. On se kumma miten monet ovat nykyisin ymmärtäväisiä ja avomielisiä ja antavat sen näkyä ilmeestään. Melkein kaipaan niitä aikoja kun minua avoimesti vihattiin. En keksi enää keinoa siihen; pitkät hiukset eivät enää riitä. Ja siilitukkaisiin teinivuosiini en halua palata; minut vain hyväksyisivät joukkoonsa punaniskasedät ja establishmenttijyrät jotka hiusteni perusteella arvioisivat minun kuuluvan armeijankäyneiden (ja siitä koko loppuelämänsä ajan ylpeiden) ja urheilijanuorten kelpo joukkoon. Mutta en minä kuulu kumpaankaan, enkä haluakaan. Minä näytän hipiltä, siis niiden mielestä joilla ei ole aavistustakaan siltä miltä hipit näyttävät. Kirkasväriset vaatteet ovat minulle kauhistus. Kätkeydyn selkeisiin perusväreihin, paljon mustaa, mutta sitäkin enemmän valkoista, punaista ja sinistä. Ei kuvia, paitsi satunnainen söpö kissa paidassa. Ei raitoja.
Tietysti voisi lihottaakin itseään kymmenisen kiloa. Ei enää näyttäisi heroinistilta. (hippi ja heroinisti ovat ns. pahoja ihmisiä) Ja jos muistaisi ajaa partansa edes joka toinen päivä, karvankasvu kun kuitenkin on sitä luokkaa että kun kerran jättää väliin niin on sellainen viikon ryyppyputkisänki leuassa ja sitä korostavat ihmeesti mustat silmänaluset jotka ovat syntyneet vain yömyöhäiseen osuneen proosansynnytysinspiraation myötävaikutuksesta.
Että nämä pitäisi muistaa. Ja niin oltaisiin Uguksestakin leivottu oikein mallikansalainen. Ei enää täriseviä käsiä! Teetä sotilaspassisi meillä! Vaihtaisin kulahtaneet bootsini mokkanahkakenkiin ja alkaisin käyttää kelloa. Menisin syömään ravintolaan. En enää murisisi vastaantulijoille.
Tietysti voisi lihottaakin itseään kymmenisen kiloa. Ei enää näyttäisi heroinistilta. (hippi ja heroinisti ovat ns. pahoja ihmisiä) Ja jos muistaisi ajaa partansa edes joka toinen päivä, karvankasvu kun kuitenkin on sitä luokkaa että kun kerran jättää väliin niin on sellainen viikon ryyppyputkisänki leuassa ja sitä korostavat ihmeesti mustat silmänaluset jotka ovat syntyneet vain yömyöhäiseen osuneen proosansynnytysinspiraation myötävaikutuksesta.
Että nämä pitäisi muistaa. Ja niin oltaisiin Uguksestakin leivottu oikein mallikansalainen. Ei enää täriseviä käsiä! Teetä sotilaspassisi meillä! Vaihtaisin kulahtaneet bootsini mokkanahkakenkiin ja alkaisin käyttää kelloa. Menisin syömään ravintolaan. En enää murisisi vastaantulijoille.
21.2.04
End of the whining
Niin niin. Nyt nolottaa. Ihmeellistä joutavanpäiväistä valitusta taas eilen. Get a grip, Ugus. Iso mies, että viitsiikin. No en minä oikeastaan kovin iso ole. Mutta onhan se totta ettei valitus sovi Silmänkääntövankilan luonteeseen. Siihen kyllä sopii aktuaalisten asioiden etäännyttäminen, puhkipuiminen, järjettömyyksiin asti laajentaminen, pienten juttujen outo paisuttelu, valehtelu, kerronnallisten ratkaisujen käyttö tosielämän harmauden värittämiseen, epäily, toistaitoinen akatemia-ajattelun yrittely, näennäisviisas kirjallisuusjargon, kahdeksankymmentäluvulle jumahtanut tietokonekulttuuri, kykenemättömyys maailman ongelmien edessä, sanakikkailu, lauserakenteiden tahallinen ympäripyörtäminen, merkitysvaihtelu, sovinnaisuuden poistaminen, epäsovinnaisuudesta tuohtuminen, ylimielinen nöyryys, paradoksit, vaihteleva menestys, toisinaan ehkä myös mielikuvituksen liukuesteetön kulku. Mutta ei valitus.
Ja sitten taas! Eilen minun piti kirjoittaa sarjakuvista. Se on jännä aihe, sarjakuva, siksi että piirtelen niitä mielelläni itse alituiseen, mutta hyvin harvoin enää nykyään luen. Neil Gaimanin Sandman-kokonaisuus poislukien on vain vähän sarjakuvia jotka ovat itseäni koskaan oikein koskettamalla koskettaneet. X-men, eli meille fennoskandinaaveille tietysti Ryhmä-X, oli sellainen vielä Claremontin ollessa käsikirjoituksista vastuussa, ja noita Chrisin aikakauden lehtiä lukeekin mielellään uudestaan aina vaan varsinkin jos ymmärtää ottaa ylipaatoksen anteeksiantavan asenteen lukutilanteeseen mukaan. Muut Marvelit olen jättänyt taakseni jo kauan sitten ja yhä kauemmas ne jäävät - siitäkin huolimatta että ne varmaan muodostivat 75% minäkuvastani joskus 80-luvun lopulla mutta hätäkös tässä. Minäkuvia on monenlaisia.
Tässä on kuitenkin oikea hetki myöntää se, että minäkin kuulun niihin joiden ainoa varsinainen säännöllinen sarjakuvaluenta on jokakeskiviikkoinen Ankka. Kirkkaissa väreissä ja selkeissä neliönmallisissa ruuduissa kuvasta seuraavaan kuvaan etenevä ehdottoman juonellinen tarina hakkaa valitettavasti monet hämäryydessään hiukkaverta vaikeaselkoiset taidesarjakuvat mennen tullen. En minä välttämättä väitä että se on hyvä asia. Taiteilija sisälläni lyö päätään seinään ylenkatseeni vuoksi. Muistettakoon siis että on hyviä ankkoja ja on huonoja ankkoja ja on Barks. Jonka sarjakuvat tuntuvat nykyään jo kuuluvan johonkin toiseen maailmaan kuin se muu tuuba jota joka viikko koteihimme tungetaan Suomen suosituimman aikakauslehden sivuilla. Carl Barks on se, joka määrittelee minulle sanan "sarjakuva". Taidokkaat, paikoin henkeäsalpaavan kauniit (esim. maisemat tarinoissa Nelikulmaiset munat ja Sunien seitsemän kaupunkia - eikä sovi unohtaa Atomivakoilijoiden rantakuvia ja bikinibeibejä) piirrokset, juonet jotka yllättävät, keskimääräistä suurempi ripaus kipeän surrealistista huumoria ja - tämä on tärkeää - elävät henkilöhahmot. Mainitkaa yksikin Don Rosan tarina josta löytyy edes yksi näistä ominaisuuksista. Ette keksineet, tiesin.
Silmänkääntövankila vakuuttaa että aihe "akuankka" on täten loppuun käsitelty. Nyt voitte avata taas silmät.
Ja sitten taas! Eilen minun piti kirjoittaa sarjakuvista. Se on jännä aihe, sarjakuva, siksi että piirtelen niitä mielelläni itse alituiseen, mutta hyvin harvoin enää nykyään luen. Neil Gaimanin Sandman-kokonaisuus poislukien on vain vähän sarjakuvia jotka ovat itseäni koskaan oikein koskettamalla koskettaneet. X-men, eli meille fennoskandinaaveille tietysti Ryhmä-X, oli sellainen vielä Claremontin ollessa käsikirjoituksista vastuussa, ja noita Chrisin aikakauden lehtiä lukeekin mielellään uudestaan aina vaan varsinkin jos ymmärtää ottaa ylipaatoksen anteeksiantavan asenteen lukutilanteeseen mukaan. Muut Marvelit olen jättänyt taakseni jo kauan sitten ja yhä kauemmas ne jäävät - siitäkin huolimatta että ne varmaan muodostivat 75% minäkuvastani joskus 80-luvun lopulla mutta hätäkös tässä. Minäkuvia on monenlaisia.
Tässä on kuitenkin oikea hetki myöntää se, että minäkin kuulun niihin joiden ainoa varsinainen säännöllinen sarjakuvaluenta on jokakeskiviikkoinen Ankka. Kirkkaissa väreissä ja selkeissä neliönmallisissa ruuduissa kuvasta seuraavaan kuvaan etenevä ehdottoman juonellinen tarina hakkaa valitettavasti monet hämäryydessään hiukkaverta vaikeaselkoiset taidesarjakuvat mennen tullen. En minä välttämättä väitä että se on hyvä asia. Taiteilija sisälläni lyö päätään seinään ylenkatseeni vuoksi. Muistettakoon siis että on hyviä ankkoja ja on huonoja ankkoja ja on Barks. Jonka sarjakuvat tuntuvat nykyään jo kuuluvan johonkin toiseen maailmaan kuin se muu tuuba jota joka viikko koteihimme tungetaan Suomen suosituimman aikakauslehden sivuilla. Carl Barks on se, joka määrittelee minulle sanan "sarjakuva". Taidokkaat, paikoin henkeäsalpaavan kauniit (esim. maisemat tarinoissa Nelikulmaiset munat ja Sunien seitsemän kaupunkia - eikä sovi unohtaa Atomivakoilijoiden rantakuvia ja bikinibeibejä) piirrokset, juonet jotka yllättävät, keskimääräistä suurempi ripaus kipeän surrealistista huumoria ja - tämä on tärkeää - elävät henkilöhahmot. Mainitkaa yksikin Don Rosan tarina josta löytyy edes yksi näistä ominaisuuksista. Ette keksineet, tiesin.
Silmänkääntövankila vakuuttaa että aihe "akuankka" on täten loppuun käsitelty. Nyt voitte avata taas silmät.
20.2.04
Ei aina voi voittaa
Jotensakin jurppii nyt. Oli tarkoitus kirjoittaa suorastaan nerokas tekstikatkelma kohdalle jota juuri luet, mutta Blogger ei suostu yhteistoimintaan kanssani; skandit ovat kadonneet kuin sekin proverbiaalinen tuhka sinne jonnekin tuulentapaiseen. Ja nyt on sitten pakko vaan kikkailla ja koittaa kirjoittaa vain lauseita joihin ei lukeudu noita aakkostemme kirjaimia jotka numeeriselta arvoltaan ovat 28 ja 29. Hyvin onnistuu toistaiseksi. Mutta tarkoitettu teksti on kuitenkin jo kadonnut hiiltyneiden aivolohkojen kovapintaisiin kraatereihin.
Nyt on se hetki kun lukijat voivat olla kiitollisia Bloggerille. Kenties ongelma hoituu itsekseen. Ellei - niin no. Hohhoijaa.
Ugus vaikenee.
Nyt on se hetki kun lukijat voivat olla kiitollisia Bloggerille. Kenties ongelma hoituu itsekseen. Ellei - niin no. Hohhoijaa.
Ugus vaikenee.
19.2.04
Muista minua kun postmoderni on kuollut
Kulta, ollaan postmoderni rakkaustarina. Pidetään toistemme eroja itsestäänselvyyksinä ja annetaan niiden päätyä täydentämään sitä kokonaisuutta joka kahdesta muodostuu, meitä. Tiedostetaan että se mitä tehdään on oikeasti kliseistä, mutta käytetään kliseitä hyödyksemme. Pusitaan söpösti. Kulta, ollaan yhtä ja samaa. Moderni on mennyt, ja enää ei ketään kiinnosta mitä yksilö tekee. Me ollaan nyt postindividualisteja. Ihq, rakas. Ollaan ilman järjestelmiksi muodostuneita kaavoja niin kukaan ei etukäteen tiedä mitä tapahtuu. Jätetään meidän heteroroolit, rakas. Postsosialisoidutaan. Kulta. Mennään ihan pieneksi, kun meiltä odotetaan konfliktia yhteiskunnan kanssa. Ollaan universaaleja yksilötasolla. Ehkä ne sitten eivät huomaa meitä.
18.2.04
Sullon aika visuaalinen toi sun ilme
Tänään puhun taas elokuvista. On sinällään aika hassua että puhun yleensä koskaan elokuvista, koska en ymmärrä niistä juurikaan mitään. Elokuvat eivät vain ole kaikista minuin taiteenala. On tietysti niitä teoksia jotka koskettavat omien ajatusteni värähtelytasoja, mutta kyllä kokonaisvaltaisempia kokemuksia antavat yleensä musiikki ja kirjat. Tämä alustuksesta käyköön, ja johdatelkoon lukijat päivän aiheeseen. Joka totta puhuen tuli mieleen jo viikkokausia sitten, unohtui taas, pulpahti ehkä ajatusten pinnalle hetkeksi räpiköimään muutama päivä sitten ja katosi tyrskyihin kunnes lopulta tänään... Mutta minä jaarittelen taas. Olen pahoillani. Siis kenen ohjaajan työtä sinun elämäsi olisi, jos se olisi elokuvaa? Oletko koskaan miettinyt? Ehkä et. Harva on, harva viitsisi edes vaivautua vaikka ehdotettaisiin. Mutta minäpä tuumailin tätä, ja lopputulokseksi päättelin että ensimmäiset parikymmentä vuotta minua ovat olleet David Lynchiä (se ainoa joka vakuuttaa joka hemmetin tekeleellä johon on nimensä lätkäissyt, myös Dyynillä, mitä tässä haluan teille epäilijöille erityisesti korostaa). Siis lähinnä sellaista tässä-pikkukylässä-on-menossa-jotain-perin-outoa -tyylistä Lynchiä. Sitä on seurannut lyhyt Lukas Moodysson -vaihe, ja nyt onkin jo useamman vuoden ollut silkkaa Darren Aronowskyä tämä oleminen.
Jään odottamaan kuka puikkoihin seuraavaksi tarttuu.
"And as the company passed from the valley
Into a higher ground
The rain beat on the ridge and on the meadow
And on the mound
Until nothing was left, nothing at all
Except the body of sorrow
That rose in time
To float upon the surface of the eaten soil..."
(Nick Cave, The Carny)
Jään odottamaan kuka puikkoihin seuraavaksi tarttuu.
"And as the company passed from the valley
Into a higher ground
The rain beat on the ridge and on the meadow
And on the mound
Until nothing was left, nothing at all
Except the body of sorrow
That rose in time
To float upon the surface of the eaten soil..."
(Nick Cave, The Carny)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)