Töpöhäntäeli "Turku on kuin sadussa asuisi, osa 20"

Viimeaikaiset pyöräilyprojektini kohteet ovat epäilyttävissä määrin olleet todellisen olemassaolevan paikkakunnan sijasta pikemminkin kuin jonkin lastenkirjan Mökkelispökkelis-kaupungin katuja. "Niilo Oravapuun polku", "Pollenkuja", "Suihkarintie". Eihän tuollaisia voi olla, kuulen teidän tuhahtelevan, ja kuitenkin ne ovat, Turussa, ja lopulta on saavutettu ylittämätön voittaja: Töpöhäntä. Muistan lapsena nähneeni Karin pilapiirroksen, jossa baskeripäinen ja liehuvakutrinen runoilija pohtii uusia kadunnimiä kaupunkiin, ja kävi mielessä josko Turussakin on runoilijat pistetty asialle. Sitten tajusin että paikallisten runoilijoiden palkkaus tähän hommaan tuottaisi edellämainitsemieni sijasta sellaisia osoitteita kuin Vitunkuja, Krapulantie ja Keski-ikäisyyttä kohti hiipuvan libidon polku. Ehdottomasti toteutettava idea siis!

Tämänkertaiseni alkoi matkalla Nummenmäkeen. Yritin suorittaa oikein sen reitin, jolle pyrkiessäni eksyin kolmisen kuukautta sitten matkallani Ilpoistentielle. Ja onnistuinkin, Karjakuja halkoi Nummen pohjoiseen ja eteläiseen puoliskoon, ja minä viilenevään syysiltaan matkasin asuintalojen keskellä vielä tässä vaiheessa tietämättä miten surrealistisiin kuvioihin tällä kertaa päätyisin.



Pääskyvuoren tornin mainitseminen alkanee jo tympiä lukijoitani, mutten voi auttaa asiaa; se oli Jaanintieltä nähtynä vahvimmin edukseen, ja sen juurelta pyöräillessä ei voinut olla miettimättä millaista olisi asua näissä taloissa, tämän Suomen kolmanneksi korkeimman rakennuksen monumentin katveessa. Se kiehtoisi! Mielikuvitus laukkaisi, eikä aina hyvässä mielessä!

No niikseen. Vähän aikaa poljin tuttua reittiä, kunnes tiukka vasen katkaisi ajatuksenjuoksuni siinä missä etenemisen. Hetkeksi hätkähdin tosiaan kun kaarsin Mustionkadulle, joskin baanoja nämä kadut täällä pikemminkin ovat, suurelle automäärälle suunniteltuja pellonhalkojia, ja niille pelloille on sitten joskus rakennuskantaa ilmestynyt, joskus ei. Olin menossa Lausteen suuntaan, mutten en ihan sinne vaan Huhkolaan, jossa Töpöhäntä sijaitsi. Jännitti hyvällä tavalla. Juuri tämä on ollut näissä pyörämatkoissa parasta: kohteet joista ei kerta kaikkiaan etukäteen tiedä; sillä vaikken ollut projektiani aiemmin käynyt esimerkiksi Pikisaaressa tai Runosmäessäkään, oli minulla näiden paikkojen olemuksesta kuitenkin selvä käsitys. Huhkolasta ei. Ohittelin outoja kimaltelevia laboratoriofirmoja, polkaisin metsäkaistaleen halki, muutaman komean vanhan maalaistalonkin sivuutin.



Sitten laskettelin miellyttävää alamäkeä Huhkolaan, ja ellei olisi ollut kauniisti kullankeltaisena rusehtava ilta-aurinko taivaalla tekemässä maisemasta omanlaistaan, olisin saattanut pettyä. Huhkola oli juuri sillä samalla tavalla hahmoton - tai vaihtoehtoisesti täysin tuttu - kuin Kohmo. Se oli persoonaton. Rivitaloja ja uusia, muttei liian, omakotitaloja omassa pilvilinnassaan metsikköön päättyvän tien varrella. Hyytävän hiljaista, taas kuin kulississa pyöräilisi. Karhunkatu johti kaarteeseen, josta Töpöhäntä löytyi, se jatkui nimensä veroisena kaduntapaisena viitisenkymmentä metriä rivitalon seinän viertä ja loppui itsekseen.





Huhkola on varmasti Turun syrjäisempiä kolkkia. Se on jotenkin niin omissa oloissaan, jotenkin niin omaan turvalliseen keräänsä kääriytynyt kaikkien suurten teiden ohittama sopukka, jossa suuret tiilitalot ovat ahtaasti toisissaan kiinni. Äänettömyyttä leikkasi vain metsäkaistaleen takaa kantautuva liikenteen kohina nelostieltä, se oli jatkuvaa. En haluaisi asua siellä. En pidä paikoista joissa ei voi tehdä mitään muuta kuin asua; jotka selvästi on suunniteltu sitä silmällä pitäen ettei kukaan edes halua siellä tehdä muuta, ja ettei kukaan voisi toivoa mitään parempaa kuin paikka jossa asua ilman että kukaan muu siitä tietää kuin ne toiset jotka asuvat siellä. Pyöräilin pois.

Ja saavuin outouteen. Olin etukäteen kartalta vilkuillut paluureittini sellaiseksi, että se kulkisi Biolinjan kautta; taas kerran oletin ajavani läpi teollisuusalueen, ja olihan tämä alue sentään nähtävä: missä muualla törmää sellaisiin kadunnimiin kuin Solukatu ja DNA-katu? Paikan oli pakko olla erikoinen! Ja olihan se, joskaan ei kuvittelemallani tavalla. Biolinjan alue oli ensinnäkin autio. DNA-katu oli ruohokentälle kääntyvä hiekkapolku vailla mitään, ja itse Biolinjakin halkoi enimmäkseen avaraa tyhjyyttä. Ihan miellyttävää tietenkin, ilta-auringon vielä viivähtelevässä lämmössä, eikä ihmisiäkään liikkunut. Vasta näillä main huomasin oudon sillan, joka ylitti jonkin purontapaisen tien itäpuolisella pellolla. Friikahtava rakennelma oli kuin mielenvikaisen teatteriesityksen lavaste, ja sellaisenaan tietenkin mitä mainioin löytö. Irvokkaat kasvokuvat rei'ittivät sillan kaidetta, ja massiiviset punaiset sydänkuviot kohosivat keskeltä korkeuksiin. En löytänyt selitystä, mutta silta vaikutti uudelta; sille vievä hiekkapolkukin näytti olevan hieman keskentekoinen, oikeastaan koko alueella näytti olevan käynnissä suurehko puistonvalmistusprojekti.





Jatkoin eteenpäin kuvattuani näkemääni, ja huomasin vasta sitten että koko Biolinjan ajan katutolpat olivat kirkkain päävärein maalatut ja jokaisen nokassa tuuliviirinä ihmishahmo, kaikki eri asennoissa, kymmenittäin niitä kaikkiaan oli. Ja sitten vielä toinen äskeisenlainen silta, nyt sinisellä keskusrakennelmalla. Koko paikka oli mielipuolisen karnevalistinen! Sijaitsemalla siellä missä sijaitsi se jotenkin korosti itseään; se oli pudonnut tänne vieraasta todellisuudesta. Melkein pelotti olla siellä, en tiennyt kuka katsoi.

Palasin tutummalle reitilleni lopulta, aiemmasta suuresta risteyksestä jatkoin nyt suoraan Kupittaan suuntaan ja sen teknologiakeskuksen tuttuun viileyteen huojennuin. On asioita joihin sentään voi luottaa, kuten teknologia ja sen kolkon kulmikkuuden ehdoton voitto villin luovuuden pelottavan ennakoimattomista ilmenemisistä. Huh.



Kahdennenkymmenennen pyörämatkan pituus: 12,6 kilometriä.

Nonfigure of speech

Elämää rajaavat pienet seikat, kuten opintotuki, sen kaikki taivaasta tarjotut kuukaudet, ja niistä viimeinen, tänään tilille napsahtanut. Oi aikoja, ja minä kun luulin että seitsemännen vuoden opiskelijat ovat konkareita, professorin tietomäärällä varustettuja kaikenälyäjiä, joskin toki tuoreemmin ja täten paremmin katsantotavoin. Vaan nyt kun edellämainitunnen vuoden akateeminen pyrkyri minäkin olen, nähdään ettei kykenevyyteni briljanttiin ajatustuotantoon ole sanottavasti kuluneina hengailuvuosina kasvanut; ehkä jopa on ollut havaittavissa tietynlainen yliopistojargonin ja pakotettujen ajattelumallien aiheuttama kykenemättömyys aiemmankaltaisiinkaan ratkaisumalleihin, mistä on seurannut monenasteisen tyhjyydentunteen lipuminen oman maailmansaarekkeeni rantakiville. Myönnän että välillä tuntui siltä että tajuan missä mennään. Kun vuosi on seitsemäs ja tuet käytetty, huomaan etten enää. Tutkimus pyörähti ohitseni, byrokratia järjestelmineen ja prosesseineen vei voiton, ja melkein kuin sama tapahtuisi myös tärkeimpien asioiden kohdalla: en harmikseni ehtinyt tänä vuonna osallistua Portin novellikilpailuun, josta sentään kolme edellistä kontribuutiotani pokkasivat palkinnon. Mutta niin kauan kuin pyörässä riittää ketjua ja pienet valkoiset pillerit pitävät miehen järjissään, on tietenkin toivoa. Koska elämä on päättymätön ketju, ja jos minulta jää joku homma kesken, voi sentään luottaa siihen että joku toinen sen kyllä tekee. Ei silläkään niin väliä että kuka.

Suihkarintieeli "Teollisuus on toiseutta, osa 19"

Tietotekniikka, olet minut tappaaksesi. Tai ehkä kaikki on vain salaliittoa tai siihen suuntaan, joka tapauksessa edellisen päivitykseni kauniit Ruissalon kuvat ovat toistaiseksi kadonneet verkosta, ja hukassa pysyvät. Toisaalta katoavaista on kunnia ja menestys, vähäinen etenkin, ja saavutukset suuretkin ovat lopulta hiekanjyviä Nordean sivukonttorin lattialla. Eli lämmintä tänään, lähes kesäistä, ja kun nousin pyörän selkään tarkoituksenani käydä lähipostissa (kaupunkioloissa nelisen kilometriä alkaa kyllä olla "lähi"-käsitteen venytystä) huomasin ilman sellaiseksi että keula osoittikin kohta ihan toisaalle: päin Moisiota, tuota joskus pilkkaamaani seutua.

Polkiessani jälleen ylös kohti Orikedon jätteenpolttolaitosta sain huomata olevani pitkään jatkuneesta pyöräilyprojektistani huolimatta rapakunnossa, tai sitten pumppu vain viestitti häälyvästä sydänkohtauksesta. Noh, veri lähti taas kiertämään raajoissa kun laskettelin alaspäin ja Vanha Tampereentie otti minut vastaan.



Olin kartalta etukäteen katsonut reittiäni sen verran, että tarkoitukseni oli kulkea pitkin Orhikujannetta ja oikoa pellon kautta Saramäelle. Vaan mitä vielä ja rapiat päälle! Ehdin sympatiseerata kapoista poluntapaista parisensataa metriä, kun sen yllättäen katkaisi tyly ilmoitus: YKSITYISTIE. Mutta ei vaan saatana ole kartan perusteella yksityinen! Titta po häär, voisiko teidän mielestänne olettaa tämän perusteella että Orhikujanne on Vähäjoen kohdalla poikkaistu:



Suivaannukseni oli sitä luokkaa että hetken harkitsin tämän matkani abortointia tähän. Onneksi en, mikä kohta selvisi, kun kaarsin edempää Messinkikadulle, joka vei minut Saramäelle. Ensi tilassa tuli vastaani Kakolan virkaa toimittava uusi vankila, kätevästi pyörätien vierellä. Napsin kuvia joita myöhemmin sähköpostitin muurin sisäpuolella lusivalle velipojalle, ja jatkoin matkaa. Oli ihan kesä jo tässä main, ja minä ehkä ensimmäinen tätä pyörätietä pitkin kulkeva, oli niin uusi asfaltti raivattu tienposkeen ja tietenkin kenellä nyt olisi asiaa Saramäkeen pyörällä?



Alueella oli paljon nimettyjä katuja jotka katosivat kuolleeseen heinikkoon, ehkä tänne on joskus kaavoitettu laajahko teollisuusalue, alati toteutumaton. Lassila & Tikanojan verkkoaidan takana oli kyllä sellainen rengasvuori, että sisälläni uinuva pikkupoika olisi sen laelle mielellään kiivennyt. Ja varmaan niiden keskelle vajonnut, se on aika tunari nähkääs.



Maaseutua tämä oli. En tiedä tuntevatko nämä täällä itsensä kovin turkulaisiksi, ne harvat isot talot siellä täällä kuusiaidattuine pihoineen. En oikein ollut edes selvillä mistä tänne pääsee suorimmin, pitääkö aina puikkelehtia kaiken halki? Kaikki tiet vievät Saramäkeen jos vain osaa etsiä. Ei muita liikkujia, paitsi äijä tuulipuvussaan pyöräili vastaan ja katsoi siten kuin moukkaa katsotaan.



Alittaessani moottoritien tunsin olevani rajalla, kaupungistumisen ja maaseudun tai sivistyksen ja alkukantaisuuden, tai pienen ja suuren, tai miksei niinkin tylsän kuin tutun ja tuntemattoman; joka tapauksessa vielä tien itäpuoli oli kuin olisi ollut "meillä", ja sen länsipuoli oli "niiden" valtakuntaa. Vaiste? Moisio? En minä oikein tiedä, se oli jotenkin ulkomaalaisen oloista se seutu, pellolla tuli vastaan pelottavia toteemeja, kenties täällä joskus vierailleen sivilisaation jättämiä majakoita.



Maisemaa ei sanottavasti ollut. Tie halkoi peltoja, olin lentoaseman pohjoisreunalla, lähellä Moisiota, ja Suihkarintie osui vastaan yhtä mitäänsanomattomana kuin ympäristökin, mutta asfaltti huokui kuumuutta, pelto tuoksui ylikypsälle, oli perhosia ja mehiläisiä, oli hyvä olo. Tosin Suihkarintien toisessa päässä maankaatopaikka, minkä johdosta tällä syrjäkolkalla jurnutti kuorma-autoja tasaisesti ohitseni kun kuvasin tienviittaa. Alkoi se pöly riipiä lopulta. Palasin Moisiontielle ja otin riskin: eri kautta takaisin, vaikken varmalla tiennyt mihin tie vei. Lentoaseman ohi nyt ainakin, joskaan en nähnyt koneen konetta koko näillä kulmin viettämänäni aikana. Säälittävä lentokenttä täällä.



Tuleva määränpääni pian selvisi: Urusvuori. Tällä kertaa moottoritie jäi alleni, ja liittymien, ramppien ja kaarteiden jälkeen laskettelin cyberpunkahtavissa maisemissa taas uudelle teollisuusalueelle. Tämä oli edellistä täydempi, ilmassa tuoksui palava kumi niin että yskitti. Ja kesä; metsä oli joskus hallinnut täällä, mutta syöpäläisinä teollisuushallit levisivät sen vihreään hipiään. Tuttuja firmannimiä isoissa valotauluissa. Tuotantohallia ja toimistotiloja, ja aika miellyttävää silti. Vielä muutaman kaistan ali ja lopulta liityin Munterinkadulta kuukausi sitten palaavan itseni seuraan Kärsämäentiellä, jota laskettelin alas nauttien taas näkemästäni. Pirskatti, tämä on kyllä kivaa kulmaa Turusta. Huomasin että Kärsämäeltä etelään tullessa pilkahtelee puiden väleistä vuoroin tuomiokirkko, vuoroin Pääskyvuoren torni, Tyksin monoliittirakennuskin häivähtää; kaikki mikä Turun horisonttiin piirtyy on täällä.



Mäen alla poikkesin Prismaan. Piti ostaa kissanruokaa ja talkkunaa.

Yhdeksännentoista pyörämatkan pituus: 20,1 kilometriä.

Rantapromenadieli "Kesän viimeiset hanhet, osa 18"

Jukupliut, se oli näetsen kuin itämainen tanssija se säätila tänään, lämmin ja uhkaava, eläväinen ja arvaamaton. Otin riskin silti, minä olen sellainen veikko luonteeltani, pyöräkin kuin uusi kun takakumi on ehjä taas, ja ulkorengaskin samalla, kumi on luonteeltaan hajoavaa ja se ei ikuisuuksia kestä.

Hajoaminen siis. Myönnettäköön että olin viime aikoina tutustunut Turun hieman vähemmän kiintoisiin puoliin noin niin kuin maantieteelliseltä kannalta; Varissuo, Iso-Heikkilä ja edelliskertainen matkani Orikedon Pollenkujalle nyt aivan erityisesti olivat ankeita, toki. Mutta kaiken tämän korvaa se kruunu Turun lantakasan laella: Ruissalo! Jo nimi luo omat myriadit konnotaationsa Turussa asuvalle, Ruissalo! Tuo kahdeksikkobussilinjan ainoa kohde! Arno Kasvin asuinpaikka! Saari!

Ensin oli selvittävä tähän mennessä tylsähköksi käyneestä matkasta Ratapihankatua pitkin keskustan ohi. No, selvisinhän, eikä ollut pahempi edes: rembrandttiset pilvimassat taivaalla värittivät matkan miellyttäväksi ja suojatietkin ylittyivät nopeammin kun piti silmät tiukasti taivaassa. Halleluja! Vasta Iso-Heikkilän jälkeen katselin ympärilleni, näin menninkäisten asuinsijan ja kummallisen pengerretyn aukion, kuin satoja vuosia vanhan vallituksen, nyt ruohoa kasvavan ja arvoituksellisen kuin mikä. Siellä yksi rakennus rapistui 2000-luvun kylmän kouran rutistellessa irstaasti sen hauraita seiniä.



Eksyttyäni hetken satama-alueen risteysviidakossa löysin lopulta tien, kuten ihminen elämässään usein löytää, ja olin matkalla Ruissaloon. Herkesin ihmettelemään säätä; lämpimämpää kuin päiväkausiin, ja minä kun olin varautunut palelemaan. Vaan aurinko helli, kuin arvaten, ja olinhan toki matkalla paikkaan, jossa aina käydessäni on ollut mitä upeimmat säät.





Kyllä maisemat alkumatkastakin kiehtoivat, en minä sillä. Kuin vankileirille syöksyisi sen viimeisen suoran ennen Ruissalonsiltaa, kapea tie horisonttiin ja korkeat piikkilanka-aidat molemmin puolin. Työleiri? Kakolan kesäosasto? Vaiko sittenkin länsisatama kontteineen ja nostureineen... Siellä on hiljaista. Jos veto loppuu kesken ennen Ruissaloa, tämäkin kelpaa, ihminen osaa rauhoittua moninaisesti ja minä olen tästä tienpätkästä niillä kerroilla aina kovasti nauttinut kun olen täällä visiteerannut, mitä kertoja muuten on ollut aika vähän.



Dinosaurukset vaeltelivat värikkäiden kallioidensa halkeamissa, ne muodostivat ylhäältä katsottuna oudon mosaiikin, linnuksi lensin niiden pariin. Harmi että kamera jäi hervottoman ruumiini kouraan, se retkotti sillalla sen ajan kun sielu leijaili, ihmiset polkivat kasvojani ja viha leiskui. En minä pienestä, totesin, ja Securitas poistui taas hetkeksi, poliisit eivät vielä olleet ehtineet paikalle. Ymmärsin joka tapauksessa ettei konttisatamaa kuvata.



Ylitin sillan, ja mitä maagisin olo: Ruissalo. Jo nimi luo omat -

Jaa, taisin jo käyttää tämän. Eipä siinä sitten. Rantapromenadi lähti vasemmalle, sukelsi jalopuulehvästöihin, nappasin kuvan, plaa plaa.



Ihan todella on hassua että siellä asuu ihmisiä ympärivuotisestikin. Onhan Ruissalon (alan näillä hetkillä kyllästyä kirjoittamaan tuota nimeä) oppinut mieltämään utooppiseksi luonnonpuistoksi kaupungin kyljessä kiinni, hyvälaatuinen kasvain muutaman polkaisun päässä tästä helvetin paskalävestä jota Turuksikin haukutaan. Mutta niin vaan oli Rantapromenadin varrellakin postilaatikko ja sukunimi siinä; poljin hiljakseen, nautin äänten puutteesta ja ihmisten, välillä poikkesin kapoista polkua rantaan läpi saigonin esiasteen ja sitten taas jatkoin.





Miten lähellä tässä kaupungissa on niinkin rikkumaton rauha. Sitä on vaikea muistaa välillä; kun sisätila sykkii kipua päähän ja kirjaimet hyppivät näytöltä silmiin, ei ole paha tempaus polkaista parikymmentä minuuttia pyörällä ja on jo siellä. Lämmin ilma kävi mereltä, aurinko paistoi. Hiekkatie rahisteli käärmeenä kukkulan juurta, kartanon mailla lampaat ja villihanhet sulassa sovussa, hevosia ja auringonkukkia, täällä oli vielä kesä; juhannusruusukin kukki pensaan täydeltä. Ja ne kalliot katajineen, tammilehdot ja villi luonto. Tuli hullu olo: maisema oli kuin maalaisidylli, mutta siinä missä tällaisessa paikassa aina tietää pikatien tai moottoritien kuuluvan, näkyvän, halkovan aina jonkin notkelman takana, tiesi täällä että ei. Kun se on kerran saari.





Ja jotenkin se teki siitä todellisempaa. Rauhasta ja lämmöstä ja luonnosta. Eniten se hiljaisuus siellä taisi sittenkin miellyttää. Siellä vain idiootti kulkisi ipodinsa kanssa. Vaan eipä siellä montaa kulkijaa... Vanha herra käveli sateenvarjo kädessään varmuuden varalta, ja pari ulkomaista opiskelijaa, tyttö kameroineen ja vindieselin näköinen mies, perkele, ipodeineen! Pälli! On se nyt saatana kumma ettei nykyihminen osaa ilman tuuttausta enää missään kulkea, kyllä minä vaan tiedän paremmin taas. Siellä oli kaunista, ihan sielu lepäsi paitsi välillä.

Tulin kansanpuistoon, tai sen kaupunginpuoleiseen reunaan vain, tuhansien hanhien parvi nuokkui siestallaan aurinkoisella hiekalla, vaakkui satunnaisesti, kuulosti polyfoniselta musiikilta, mikä ei tarkoita monikanavaista soittoääntä sillä kännykkämainostajat käyttävät sanaa "polyfoninen" väärin. Oli autuasta. Istuskelin pitkään rantakalliolla katse etelään, saarten välistä Airisto pilkisti, pari laivaa puksutteli, kallio oli huumaavan lämmin, ja vaikka sellaiset pilvivuoret taivaalla jyräsivät, ei kertaakaan koko matkan aika uponnut aurinko niihin.



Että kelpasi. Ei sieltä olisi halunnut lähteä, mutta lopulta sitten, käyskentelin hetken ja missasin vuoden luontokuvan kun se hanhiparvi lähti laumana matalaliitoon metrin päästä siitä missä olin istunut, minuutti sen jälkeen kun olin mennyt.

Voi meteliä, ja voi ihmistä joka sellaisen paikan joutui taakseen jättämään. Voi syksyä, joka taas tappaa kesän.

Kahdeksannentoista pyörämatkan pituus: 18,6 kilometriä.

Pollenkujaeli "Harva on nähnyt lohikäärmeen itkevän, osa 17"

Jäteastian varjossa koira repi mustunutta t-paitaa kappaleiksi. Se murisi ohikulkijoille ja sen silmissä oli katse joka kertoi ettei se tiennyt miksi teki niin. Se oli sijoittunut niin ettei näkynyt tielle; vain sen ääni kantautui ohikulkijoihin asti, ja jokainen pelkäsi; sen pienen hetken ajan jonka käveli jäteastian ohi, jokainen muisti miten haavoittuvainen olento ihminen on. Ja miten irrallaan ympäristöstä.



Jos minua ei olisi koskaan kukaan kirjoittanut, minä en olisi itsekseni syntynyt. On oltava joku joka pitelee kynää. Joku joka muodostaa merkityksiä niistä sanoista joita huidon ilmasta esiin. Ne kerääntyvät kasoiksi. Sinä lapioit kasoista lauseita. Olet hyvä siinä. Kirjoitat minua, kiitos.



Silmät syvät kuin luola. Himmeänruskea kajastus, vähän vihreää, ja minä ajattelen: meillä on suvussa tuon väristä silmää ollut ennenkin. Ja muistan mummolan katolta näkyneen maiseman kun serkkujen kanssa kiivettiin sinne ilman lupaa, kypsä vilja aaltoili pelloilla taivaanrantaan asti, oli hirveän kuuma ja me otimme aurinkoa ja myöhemmin pappa oli vihainen kun olimme luvatta käyneet katolla. Ilman tikapuita kiipesimme. Ränniä pitkin.



Naapuri ulvahtaa naidessaan, siihen ääneen on jo tottunut. Toisella puolella ei ole elämää paitsi satunnainen kirosana. Asumista rakkauden ja vihan välissä. Turun ylioppilaskylä, kaiken keskipisteessä.



Pakkomielteinen saavuttaminen on ajat sitten muodostunut yleiseksi käytännöksi jota kukaan ei kyseenalaista. Tiet tehdään lähemmäs ja lähemmäs, ja eräs kaunis päivä kukaan ei muista millaista oli silloin kun teiden välissä oli vielä elämää. Kun oli teiden välejä. Korkealta katsottuna maailma näyttää verkolta joka on kiedottu tiiviiksi palloksi. Ja vielä korkeammalta ei miltään, luojan kiitos. Äkkiä se unohtuu.



Olin kai kertonut tarinaa liian usein, en tuntenut enää mitään sen käännekohdissa ja yleisöni silmät pyöreinä edelleen tuijotti kun koneen tavoin toistin vaiheita joita kukaan ei voinut kuvitella kenenkään käyneen läpi. Mutta olin ollut siellä. Ja kun sulki silmät ja painoi kevyesti niitä sormilla luomien läpi, sai syttymään valoja. Niin kuin siellä, lyhtyjä pimeässä, keinuva lyhtyjen jono kulki polkua pitkin, se katosi laaksoon.



Talo oli ollut autiona kaksikymmentäkaksi vuotta. Ikkunat oli naulattu umpeen, pihaan vievä tie katkaistu. Sammal kasvoi pihakaivon päällä kuin siihen heitetty täkki. Ovelle asti ei ollut kukaan uskaltautunut, muutama särkynyt pullo oli tontin toisella laidalla. Tarina löytyi kaupunginarkistosta lopulta. Seiniin pesiytynyt myrkky tappoi perheen hitaasti. Talo oli valmistettu väärin, ja ylpeän nuorenparin unelmista tuli vuosikymmeniä kummituksena seissyt monoliitti, jonka purkamista kukaan paikkakunnalla ei uskaltanut edes ehdottaa. Ei sillä että tontille olisi ollut käyttöä, se oli kaukana. Mutta talo näkyi joen yli, uimarannalle. Talon heittämä varjo painosti. Se teki asioista vaikeita käsitellä.



Seitsemännentoista pyörämatkan pituus: 11 kilometriä.

Inehmo

Tänään puoliltapäivin taivas oli siniharmaa. Sen väri sopi päiväpeiton väreihin. Makasin sängyllä selälläni ja katselin huonetta. Lapsi ryömi ylitseni ja nurkkaan. Huomasin että kuusi vuotta sitten ostamani yöpöydän pääty näyttää Helen Frankenthalerin maalaukselta.

Otavanaukioeli "Karaokea ja kaksoistorneja, osa 16"

Kesäyöt ovat siitä kivoja, että vaikka vasta iltakymmenen jälkeen hyppää pyöränselkään, tarkenee kivasti t-paidalla kun mittarissa on edelleen yli hellerajan korkeudella jöpöttelevä elohopeapatukka. Tai mitä ainetta nykyisin käyttävätkään niissä. Toki syitä myöhäiseen lähtöön oli moninaisesti, enkä kiellä etteikö osa niistä olisi periaatteessa ollut ihan hyviäkin. Lähinnä nyt kai vaan sattui olemaan sellainen fiilis että.

Iltaisin ei yleensä tuule, ellei sitten ole myräkkä mereltä tulossa, ja se on Turun normaalitilaan mitä piristävin poikkeus. Helsinginkatu, elihäntä tuttavallisesti vaan Hesari, oli sekin vapautunut henkilöautoista, ja enää satunnaisesti venäläiset autonkuljetusrekat sen tummaa pintaa tutisuttivat. Ja minä. Ja ne kaksi ärsyttävää tyyppiä jotka seistä tönöttivät Tuomaansillalla juuri siinä kohtaa mistä olisin halunnut napata maisemakuvauksen historiaan jäävän auringonlaskuotoksen. Eipä sillä, aurinko oli jo siitä mennessäni laskenut, joten mitään mullistavaa ei maailma ehkä sittenkään menettänyt.



Oli siis tyydyttävä muunlaisiin maisemiin, ja helvetin ankeisiin vielä. Ratapihankatua jatkoin aina asemalle asti, ja siitä poikkesin karaokebaarista kantautuvan kailotuksen kannattelemana Käsityölaiskadulle. En ollut suunnitellut tämänkertaisen matkani ajankohtaa, mutta näillä main muistin kiittää sattumaa siitä, että oli myöhäinen ilta ja liikenne vähäistä, tämä reittini kun kuitenkin sompaili aika ydinkeskustan liepeillä jo.



Ei tosin pitkään. Tein eestaaspoikkeamia Portsan kulmilla Mannerheiminpuistossa ja Mikaelin kirkolla, yritin ottaa kuvia, hunoin tuloksin, sain huomata jännän seikan: iltakymmenen jälkeen mopojengit valtaavat Turun keskustan. Sitä pärinää ja pötpötystä. Hyvin se seinistä kaikui. Lasketellessani alas kirkon pihasta mietin kuinka pitkään oli siitä kun viimeksi olin näin myöhään illalla näin lähellä Turun keskustaa. Ehkä siitä on vuosia. Olen säälittävä.



Kiinnostavaksihan matka vasta näillä main äityi. Port Arthur mukulakivikatuineen, onneksi ei Puutarhakatu sentään, ja puutaloja kortteli toisensa jälkeen. Puolitoista kilometriä viivasuoraa, pari baaria oli avoinna ja sille ainoalle nysäkadunpätkälle jonka keskelle jäin suojatielle kuvaamaan, kääntyi se ainoa auto joka siellä minun kanssani samaan aikaan liikkui. Kakolanmäki jäi vasemmalle, "kuis menee siellä, mulla on ainakin täällä tosi mukavaa!", huutelin, en tiedä miksi, ja alkuperäinen suunnitelmani kulkea Portsasta Iso-Heikkilään Kirstinpolkua pitkin sai tylyn lopun, kun minun ja Kirstinpolun välissä oli neljä kaistaa suojatietöntä tietä, ylikuluton rautatie ja erittäin korkea aita. Hetken aikaa mietin extreme-valmiuttani, luovutin sentään. Ja kuljin tagiseeratun aidan viertä takaisinpäin aukkoa etsien...

Tarjottiinhan sellainen. Rautatien ylityskin on hämärällä jännempi, mitä tietenkään ei vähennä se, että on vähän tuntemallaan seudulla. Olin siis Iso-Heikkilään tullut, enkä sentään ensimmäistä kertaa, koska serkkupoika asui täällä vuonna 2003, Otavanaukiolla vieläpä, mutta vähättelin paikallistuntemustani, enkä suotta, sitä luokkaa hyvin olin heti ensihetkillä eksynyt reitiltäni. Kirstinpolku löytyi kuitenkin lopulta, ja mikä miellyttävintä, juuri sellaisena jonka kaltaisia paikkoja soisi projektini aikana enemmänkin löytyvän: luikertava hiekkakuja korkean verkkoaidan ja graffiteilla sutatun rapistuvan tiiliseinän välissä. Tämä oli parempaa kuin mikään ankea asumalähiö, tämä oli ajan hampaan syömää teollisuusaluetta.



Viimeisetkin ihmiset olivat kaduilta kaikonneet niillä main kun tulin perille. Kirstinpolku ei suostunut päättymään, vaan johdatti minut Otavanaukiolle asti, tuplasti niin pitkälle kuin mihin asti kartassa väitti jatkuvansa, ja minua ehkä hivenen epäluuloisesti katseltiin kaikista niistä ikkunoista ja parvekkeista jotka antoivat keskelle aukiota jolla sitten kuin näyttämöllä yön hämärässä kuvasin kadunnimikylttiä lievää epätoivoa valonpuutteesta tuntien. Tuskanhikeä, veljet!



Onnistuttuani, mikä on suhteellista, jatkoin matkaa eteenpäin, sillä muistin täältä löytyvän mitä kiinnostavimman vielä näkemättömän kohteen: tähtitornin. Katua ylös mäen päälle, se päättyi. Pensaikon keskelle polulle, sekin päättyi. Ja jostain lehvästön välistä vielä tummansinistä taivasta vastan piirtyi yhtäkkiä lähes vieressä observatorion kaksi kupolihattua. Säpsähdin, tai melkeinhän niitä säikähti. Ei niinkään siksi että ne olisivat näyttäneet oudoilta, tai ettenkö olisi tiennyt mitä näin... mutta koko rakennus oli niin ympäristöstään irrallaan että hetken puistatti. Parkkeerasin pyörän ja laahustin heinikkoon. Oli hiljaista, mitä nyt heinäsirkkoja niin että korvissa soi. Kukkulan laki, heinikkoinen, sen keskellä hylätty tähtitorni. Periaatteessa kerrostalojen ympäröimä kolmelta suunnalta, mutta todellisuudessa talojen ja aukion väliin jäi aina pensaikko tai rivi puita, aina jokin este joka esti kunnolla sinne näkemästä... Jotain hyytävää siinä rakennuksessa oli, eivät sinne katuvalotkaan yltäneet. Nappasin kuvia ja lähdin pois.



Koko Otavanaukion ympäristössä viettämäni ajan tuntui kummasti leivonnaisen tuoksua ilmassa, ja parisataa metriä takaisin keskustaan päin palailtuani syykin selvisi: Vaasan leipomohan se tähän aikaan vuorokaudesta paiski töitä. Ei ollenkaan huono hajuste olisi omissakaan kotinurkissa tuore leipä, joten jos lähiöitä katsastelisin niin kelpaisihan tämä sikäli... Kai sitä hajunkin perusteella voi asuinpaikan valita...

Neonvalot säihkyivät pimeässä enimmäkseen pimeiden hallien yllä. Vain leipurit ne iloisina valkoisissa jauhohatuissaan töitä paiskivat, ei kauppoja tai ostoskeskuksia, vain teollisuutta ja tuotantolaitosta täällä, ja minä tietenkin, joka edelleen jatkoin tehokasta eksymistäni ja osuin edellisen matkani tavoin päin päättyvää tietä. Iso-Heikkiläntie loppui kuin seinään, tosin vehreään ja saviseen ja sellaiseen jonka kautta saattoi vielä halutessaan jatkaa. Ja minähän jatkoin, tosin tilanteen elokuvalliset lähtökohdat kylminä selkäväreinä huomioon ottaen: yksin teollisuusalueella, liikenteen humu kaukana, heinäsirkkojen maaninen siritys, puolipilvinen sinimusta yötaivas, ja pimeään johtava savinen polku. Sinne! Osoittautui pikapuoliin virheeksi, kun polku päättyi kahden rautatiehaaran väliin, enkä tälläkään kertaa alkanut itseäni urakoimaan radan yli pyörän kanssa. Hohhoijaa ja takaisin, pimeä oli nyt kokonaan laskeutunut, ja karaokebaarissa koilotettiin edelleen, se on kyllä sairas tapa viettää aikaa, sairas, sairas!



Kuudennentoista pyörämatkan pituus: 11,8 kilometriä.

Niilo Oravapuun polkueli "In the ghetto, osa 15"

Hupaisa sattuma sinällään, että Turun kaiketi legendaarisimmat lähiöt sijoittuivat perättäin pyöräilyprojektiini. Aivan niin, arvanettekin jo, kun viimeksi kävin Runosmäessä, on nyt sitten vuorossa se toinen turjake: Varissuo. Minulle toki tutumpi tämä, asuihan Nuutisen emäntä siellä useammankin vuoden ja silloin tuli paikka tutuksi. Tai no, miten tutuksi nyt sellainenkin kolkka, enhän minä siellä meinannut koskaan uskaltaa nurkan taakse kulkea.

Nyt sen sijaan. Alkumatkani kulki jo kolmen aiemman tavoin (Bertantie, Daniel Hjortin katu ja Juolukkatie) Kupittaalle, joskin nyt tein jyrkän kaarteen itään. Kalevantie oli kuumuudennihkeä, eikä helteiseen sunnuntaiaamupäivään ollut moni lähtenyt seuraukseni kulkemaan. Ja niilläkin harvoilla oli useimmilla kaljapullo kädessä, mikä hämmensi kun tämän oli tarkoitus olla vielä ihan hyvää seutua, ja ne helvetin kaupunkifestaritkin jo menivät... (nimimerkki "Ensimmäinenkin DBTL vielä kokematta vaikka kahdeksan vuotta Turussa" haluaa tässä kohdin tuoda esiin rikinkatkuisen mielipiteensä siitä, että kaupungin keskustaa aidataan joka kesä kaljatelttojen ja huonojen bändien areenaksi. Se pistää vihaksi!) Zeniläisenä monumenttina Pääskyvuoren torni siinsi sfumato-efektin takana kaukana Kalevankadun vastakkaisessa päässä. Se rentoutti minut siinä määrin, etten edes tällä kertaa pysähtynyt hautuumaalle, siinä Vanhan Littoistentien varressa on yksi pieni ja salaperäinen, ettepä tienneet.



Omenantuoksu huumasi. Se oli paksu, maukas ja makea, kuin veri virratessaan hitaasti iltapäivän auringon lämmittämälle marmorille. Olin Pääskyvuoressa, ja minua hymyilytti joskus tekemäni havainto paikannimien ja niiden maineen korrelaatiosta. Pääskyvuorta kun pidetään hyvänä ja miellyttävänä asuinlähiönä, ja onhan jo sen nimikin mitä satumaisempia mielikuvia luova. Heti sen takaa taas avautuu Varissuo, tuo karmea maahanmuuttajia ja alkoholisteja hyysäävä saastan kehto. Eikä niillä loppujen lopuksi niin hirveästi eroa näyttänyt olevan, mitä nyt rintamamiehiä täälläkin talojen perusteella asusti, ja punaposkiset omenat puutarhoissaan odottivat varkaita.

Sitten alkoi tulla tuttua maisemaa vastaan. Bussillahan minä aina ennen Varissuolla kävin, joten pyörällä saapumisessa oli annos samaa kuin olisi soutuveneellä tullut Tukholman satamaan. Ja siinähän ne kaikki tutut elementit. Ruskea tiili, jota on varmaan saanut jonkun miljoonan tonnin alennuserän, en muuten keksi miksi sillä on päällystetty joka ainoa rakennus. Ja tietenkin The Torni, suuri ja yksinäinen kaiken ylle kohoava Varissuon bättre folkin asuinpaikka vissiin... tai enpä tiedä, ainakin humalaista mongerrusta sen suunnalta kuului, eikä tosiaan vielä sunnuntain puolipäivässä oltu. Ja melkein nousi tippa linssiin kun näki ankeuden huipentuman: Itäkeskuksen bussikatoksen, jossa räntäsateessa monet kerrat bussia odotteli kun täältä halusi kotiin. Korostan siis sanaa melkein. Vaikka ei silti; jollain tavalla symppaan Varissuota. On tämä lähes dogmaattisesti yhteensopivine rakennuksineenkin ihan toista kun toissapäiväinen Runosmäellä kokemani rumuus. Sitä paitsi Nuutisen perheen kaikkien aikojen toinen virallinen kokoontuminen oli Varissuolla. Sniisk.







Tunnekuohun ravistamana poikkesin syrjäkujalle Kaarinan rajalla. Tottapa niin - näin lähellä naapurikuntaa en vielä ollut yhdelläkään pyörämatkallani käynyt. Valpuri Innamaan katu lasketteli kohti rajaa yhä uhkaavammin, piikkilanka-aidat lähestyivät... No ei, oikeasti seutu näytti kivalta. Vähän kuin opiskelijakylältä, mutta vanhuksilla, ja pukkasihan siellä sitten rivitaloakin lopulta vastaan. Tiet päättyivät, rautatie rajana kuin railo, ja vinosti sen takana vissiin sitten Kaarina, tosin myös Vaala, tuo minulle täysin hämäräksi jäänyt nurkka Turkua, johon myöhempi pyörämatka minut on vievä joten ei sinne nyt, oli maltettava...


Pyörinen hölmistyneenä puolukkana kujalla, joka järjen mukaan oli Niilo Oravapuun polku, mutta jota kukaan ei kertonut. Napsin valokuvia tyhjään loppuvasta tiestä ja heinän reunustamasta rautatiestä. Voi pojat, nyt oltiin rajalla! Lopulta löysin kyltin pensaan sisästä. Ei ole täällä tehty suunnistamista helpoksi, tosin kenelläpä tänne mitään asiaa pitäisi ollakaan, sen sain huomata kun hitaasti ohitseni lipuvasta BMW:stä minua aurinkolasien takaa tuijottivat tummat kasvot, ja gangstamusa soi vielä kun kiväärinpiippu jo väpättävänä sormena pyysi minua poistumaan, tai ei niinkään pyytänyt kuin vaati, laukaisua painotuksena käyttäen. Liitelin matkoihini ja hikihelmet kirjailivat tiehen äkkiväärän polkuni, olin osunut keskelle niiden paljonpuhuttujen jengien kotisijoja! Tai saattoi se olla vain kotiin kaksikerroksiseen rivitaloasuntoonsa palaileva ylilääkärikin joka siitä ajoi, en niin tarkkaan katsonut, ja jos ammuttiinkin niin en usko että se siellä tapahtuu niinkään jengin kuin Securitaksen toimesta, olivatpa rajalla nimittäin asunnot pikemminkin sitä luokkaa ettei edes keskituoloisella sinne ole asiaa. Oi missä olivat ne Varissuon köyhät ja kamalat? Heitä minä olisin halunnut kohdata, mutta ei ei...



Paluumatka olikin sitten enimmäkseen sitä samaa. Paita liimautui ihoon kiinni, ei ole tänä kesänä saanut liikaa tällaisista helteistä nauttia. Tulin Kalevantietä takaisinkin, halusin nähdä ne kaikki hangaarin kokoiset Prismat ja muut K-raudat tästäkin suunnasta. McDonaldsin valomainos näytti ensin jotenkin oudolta, kunnes muistin että olen Turussa eikä niitä täällä näe ikinä missään. Voi Hesburger sentään, täällähän on paikallisfirmalle kilpailija.

Viidennentoista pyörämatkan pituus: 12 kilometriä