Uusi julkaisu koittaa aina liian pian. Edellistä kirjaa on vieläkin laatikollinen häkkivarastossa rottien ruokana, kun jo uutta pukkaa. Tämä on ongelma, jota olen koittanut ratkaista mm. pudottamalla kirjaa vaivihkaa postiluukun kautta naapureille, mutta se oli hidasta ja harmillisen läpinäkyvää – kirjaan kun on painettu niin nimeni kuin kuvanikin. Joten siellä ne nyt sitten ovat häkkivarastossa, kietoutuvat hitaasti hämähkinseittiin.
🀃 🀃 🀃 🀃 🀃
"Ensin sanoit että rotat syö."
"Mitä?
"Tässä tekstissä. Ensin rotat syö ne sun vanhat kirjat, sit yhtäkkiä tulee jotain hämähäkkejä..."
Katsoin Hiskiä kysyvästi. Hän näytti tuijottavan jonnekin pöydän syvyyksiin, näki kerniliinan kätköissä kuvia, jotka eivät kaltaiselleni moukalle ilmestyneet. Heilui hitaasti. Iso mies, mutta kalpea, luu paistoi ihon alta. Liha ikään kuin muljahteli. Mitään luettavaa en hänellä nähnyt.
"Mistä tekstistä sä puhut?"
"Siitä... Mikä se nyt on? Paula sanoi et se oli sun."
"Voi jumalauta."
Hiski nytkähti äkkiä suoraksi, käänsi kasvonsa kohti kattoa ja suu alkoi vaahdota. Hän kakoi ja yökki, iho sai vihdoin väriä, joskin liikaa. Mies oli kohta punainen, sitten purppura. Hätkähdin näkyä itsekin ja loiskautin juuri hellalta ottamastani kattilasta pastavedet käsilleni. Huusin, se kaikui liesituulettimen kautta rapun kaikkiin asuntoihin. Kipu iski valkoisena salamana lävitseni, ja muistin tosiaan tekstin, jonka olin Paulalle kuukausia sitten sähköpostilla laittanut. Jotain haahkoista. Olin kirjoittanut sen siinä euforisessa tilassa, jossa silloin olin viikkoja viettänyt; mitään en tekstistä muistanut, enkä ollut Paulaakaan aikoihin nähnyt.
Hiski rysähti kasvot edellä pöytään, korisi ja pärski. Onnistuin saamaan käteni hanan alle, kylmä vesi rauhoitti. Silti kämmenselkä näytti keitetyltä kinkulta.
Siitä oli tulossa hirvittävä juhannus, minkä niillä main aavistin. Ikkunasta keittiöön lankesi sairas valo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti