Tulen ja jään

Rapiat vuosi sitten talvella tuli olo että tutustunpa Game of Thronesiin, kun on niin kehuttu sarja. Ostin ykköskauden dvd:llä ja aloin katsella. Lukaisin kirjat. Ostin sitten loputkin kiekot, eilen pääsin muun maailman kanssa tasoihin kun katsoin seiskakauden finaalin. Heitän tässä nyt pari närää herättänyttä pointtia kun kokemus on akuuttina muistissa, nimittäin:

Katsottuani kuusi kautta oivallista poliittista juonittelua ja (kohtalaisen) realistista pseudo-keskiaikaista nujakointia oli melkoinen hämmennys kun tämä viimeisin kausi oli äkkiväärä kurvaus vasemmalle ja suoraan umpikliseisen lohikäärmefantasian pariin. Ymmärrän kyllä, että a) kirjoista ammennettu materiaali on käytetty jo ajat sitten, ja b) tekijät pikkuhiljaa asettelevat palasia paikoilleen finaalia varten. Silti tunne oli kuin olisi katsonut eri sarjaa. Ihan viihdyttävää sinällään, mutta kaukana melkein kaikesta siitä, mikä minua GoT:ssa viehätti. Poissa olivat harmaasävyt; henkilöt jaoteltiin nyt tarkasti hyviksiin tai pahiksiin. Poissa oli pitkällinen rakentelu, nyt mentiin ja taisteltiin, mutta taistelut tuntuivat olevan lähinnä olemassa vain spektaakkelin vuoksi. Juonihan ei seiskakauden kuluessa oikein mennyt mihinkään – lähinnä tämä oli pitkällinen intro jotain paljon majesteettisempaa odotellessa. Mahtaa mennä vähän överiksi.

Tai menihän se jo nytkin. Hollywoodisaatio varsinkin iski terävät kouransa päähenkilöihin seiskakauden kuluessa. Kenties oli juuri sitä realismia, että tämä sarja aiemmin saattoi tappaa keskeisiäkin henkilöitä noin vain. Seiskakaudella oli toisin: vaaran tunne puuttui, kun jaksot loppuivat kliseisiin cliffhangereihin, ja vielä kliseisemmin niistä juuri ne tärkeät henkilöt toistuvasti selvisivät. Kävi nopeasti ilmi, että nämä "tärkeät" hahmot on tarkoitus pitää hengissä koko sarjan finaaliin asti, minkä tajuaminen kyllä söi pois paitsi realismin, myös, ja ennen kaikkea, sen koodiston jonka mukaan GoT ensimmäiset kuusi vuotta toimi. Eeppiset taistelut toki kasvattivat skaalaansa, mutta Jaime Lannisterillä ei kampauskaan silti sotkeentunut. Huoh.

Enkä nyt edes puutu siihen jokaisen hahmon kehittämään selittämättömään tapaan teleportata yhden päivän kuluessa mantereen toiselta puolelta toiselle – matkoja, joiden tekemiseen taannoin kului kokonainen tuotanokausi tai useampikin. Eipä kai sille mitään selitystä voinut antaakaan, joten sikäli arvostan ettei kukaan edes yrittänyt. Jo vakiintuneet käsitykset tämän todellisuuden lainalaisuuksista se kyllä tuhosi onnistuneesti, mistä dekonstruktismi-pointsit.

Nurinani pääpointti: Game of Thrones oli minulle kiehtova sarja matkanteosta, ei päämäärästä. Seitsämännellä kaudella se yhtäkkiä hylkäsi aiemman premissinsä kokonaan ja muuttui pitkitetyksi kliimaksiksi. Vähän olin pettynyt.