Minä ja Morpheus, eli Sandman Top 10, osa 1

Neil Gaiman on sellainen fantasiapiirien kultapoju että melkein nolottaa tunnustaa miten paljon hän on minuunkin joskus vaikuttanut, mutta eihän sitä kieltääkään voi, että The Sandman oli aikoinaan, ja on piru vie edelleen, ihan uskomattoman upea sarjakuva. Voi sanoa, että se palautti suhteeni sarjakuvaan – alkujaan melko tarkkaan 30 vuotta sitten (numeron #1 kannessa lukee "January 1989", mutta edellisen vuoden puolella se oli jo myynnissä) alkanut sarja saapui Suomeenkin kohtalaisen tuoreeltaan, Semicin julkaiseman Kalma-lehden uudistuneessa muodossa vuonna 1991. Kalma oli ilmestynyt jo jonkin aikaa ennen tuota uutta starttiaan julkaisten outoja pikkukustantamojen kauhusarjakuvia, jotka olivat tavallaan ihan hyviä; sekoitus morbidia ja huumoria, joka välillä toimi, välillä ei. Tämä uusi startti vuoden -91 alusta sen sijaan keskittyi vain DC Comicsin Vertigo-merkin "aikuisempiin" sarjakuviin, joiden lippulaivana tietenkin toimi The Sandman. Ja heti tuo ensimmäinen osa kolahti minuun todella kovaa. Olin juuri noihin aikoihin perin juurin tympääntynyt Marveliin. Enää X-miehiä luin, mutta sekin oli varjo entisestään noihin aikoihin – eurooppalaiselle sarjakuvalle en ole koskaan oikein lämmennyt ja Barksin ankatkin oli jo luettu puhki. Onneksi siis rapakon takana oli käynnistynyt jotain juuri minulle sopivaa: Vertigo. Supersankareista vapaata jenkki(ja etenkin käsikirjoittajapuolella britti-)sarjakuvaa, jonka tekijät olivat kasvaneet juuri niiden samojen sarjakuvien parissa kuin itsekin ja kaipasivat jotain aikuisempaa. Yläasteikäiselle meikäläiselle kyllä maistui.

Olen lukenut Sandmanin koko nivaskana aina jokusen vuoden välein, ja aina siitä tuntuu löytyvän pikkuisen uutta, eikä se kai mikään ihme olekaan, niin täynnä viittauksia myytteihin ja tarinoihin tämä Gaimanin mestariteos on. Huomaan kuitenkin vanhemmiten osaavani arvostaa joka kerta enemmän itse kokonaisuuden rakennetta. Miten se tuntuu melko lailla valmiilta jo alusta lähtien, vaikka lopulta käsitti 75 kuukausittaisen lehden numeroa (+ pari spesiaalia), muutaman laajan tarinallisen kaaren, paljon pieniä novellinkaltaisia kertomuksia, valtavan määrän henkilöitä. Se varsinainen kertomus, joka alkaa vuonna 1916, kun okkultistinen seura onnistuu vahingossa vangitsemaan unitodellisuuden hallitsijan Morpheuksen, on loppujen lopuksi hyvin yksinkertainen, ja kaikki se mitä seuraa näiden kymmeneksi kokoomateokseksi kasatun sarjan aikana on jollain tavalla lähtöisin tästä tapahtumasta – kaikki se vääjäämättömyys. Muutos on positiivista, se tuntuu olevan Gaimanin sanoma tämän sarjan taustalla. Vakiintuneimmatkin käsitykset voivat muuttua, ja se on lopulta aina hyvä. Muutos on pääsemistä eteenpäin.

Johdanto sikseen. Tiedän kyllä että Sandman on nimenomaan kokonaisuuksina luettava (joko kymmenenä erillisenä tai yhtenä massiivisena) teos, mutta haluan kuitenkin kunnioittaa sitä kuukausittain ilmestyvän 24-sivuisen sarjakuvankin muotoa, jollaisina nämä alkujaan ovat ilmestyneet, ja johon muotoon Gaiman lukuisine kuvittajineenkin on kuitenkin panostanut – näissä tarinoissa on paljon sisäisiä alkuja ja loppuja, jokainen yksittäinen lukukin on kokonaisuutensa. Tämän vuoksi kokosin listan mielestäni kymmenestä parhaasta alkuperäisen kuukausittaisen sarjakuvan numerosta, tässä siitä ensimmäinen puolisko.

The Sandmanin kymmenen parasta numeroa, osa 1

10. Cerements (Sandman #55)

Kirjoista kahdeksas, World's End, on rakenteeltaan kikkailevin, eräänlainen kertomuskokoelman maatuskanukkevariaatio, jossa on kehyskertomus, joka sisältää toisen kehyskertomuksen, joka sisältää yhden numeron mittaisia tarinoita, joista jokainen sisältää lisää tarinoita... Näistä novellikokoelmaa muistuttavista kirjoista (vastaavia ovat myös kirjat 3 ja 6) tämä on suosikkini, eikä ainoastaan onnistuneen nokkelan rakenteensa vuoksi – tarinatkin ovat jotenkin villimpiä. Cerements sijoittuu kiehtovaan kaupunkiin, jonka olemassaolon tarkoitus on kuolema, sen kunnioitus, hautaus- ja seremoniariitit, kaikki elämän päättymiseen liittyvä. Päähenkilö Petrefax on oppipoika, jokseenkin viktoriaanisen mestarinsa juoksuttama, hivenen kömpelö, mutta hyväntahtoinen. Gaiman viljelee Petrefaxin ja hänen mestariensa kertomuksia ronskilla kädellä; lyhyitä anekdootteja henkilöistä jotka ovat kuoleman kanssa sinut. Shea Anton Pensan piirrosjälki on tarinaan soveltuvaa ollen sekoitus 50-luvun EC-kauhusarjakuvaa ja modernimpaa ilmaisua. Tästä maailmasta lukisi mielellään lisääkin.

9. Season of Mists: Prologue (Sandman #21)

Jos pitäisi omat suosikkini Sandman-kirjoista nimetä, sanoisin joko kirjan 2 (Doll's House) tai 4 (Season of Mists). Varsinkaan jälkimmäisestä on vaikea irrottaa yhtä suosikkilukua, mutta kovasti tämä teoksen prologi minua yhä viehättää, eikä vähiten Mike Dringenbergin piirrosjäljen vuoksi; hän lienee suosikkini monista Sandmanin piirtäjistä. Tämä on se numero, jossa Gaiman ensi kertaa marssittaa Unen perheenjäsenet näyttämölle: osa heistä, varsinkin kovin viehättävä Kuolema, ovat jo tässä vaiheessa vilahtaneetkin, mutta näiden elämää suurempien käsitteiden personifikaatioiden dysfunktionaalinen kokoontuminen yhdeksi yksiköksi on silti kerrassaan kiehtovaa luettavaa – vaikka kohtaus onkin jokseenkin irrallinen Season of Mistsin pääasiallista juonta ajatellen.

8. An Epilogue, Sunday Mourning (Sandman #73)

Sandman-kirjoista viimeinen, The Wake, on oikeastaan kokonaankin pelkkä epilogi; jo ties miten pitkään pedatun väistämättömän jälkinäytös, ja "pitkät jäähyväiset" saavat kokonaan uuden merkityksen, kun Gaiman ottaa tapahtuneesta irti kaiken. Mutta kyllä näiden henkilöiden parissa on tässä vaiheessa jo sen verran pitkään lukija viettänyt, että katkeransuloinen muistotilaisuus kaikkine kohtaamisineen on ennen kaikkea lohduttava, vähän kai vapauttavakin kokemus, etenkin edellisen kirjan pitkän ahdistuksen jälkeen. Silti oma suosikkini loppunäytöksistä on tämä varsinaisten surujuhlien ulkopuolella tapahtuva kohtaus, jossa pääosassa on Unen ystävä Hob Gadling, tuo mies joka on kuudensadan vuoden ikään mennessä ehtinyt nähdä kaikenlaista, mutta menettää sitäkin enemmän. Hob on tyttöystävineen keskiaikapäivillä, eikä oikean keskiajan kokeneena voi kuin jupisten vetää päänsä täyteen kaljateltalla. Kuolema piipahtaa kuvioissa, Uni ei tässä vaiheessa enää. Hob Gadling on Gaimanin henkilögallerian parhaasta päästä, ja tämä on hänen monista piipahtamisistaan saagassa ehdottomasti paras. Michael Zullin piirrosjälki on todella hyvää, ja tämä kirjoista viimeinen on varsin vaikuttavasti väritettykin.

7. The Kindly Ones – 3 (Sandman #59)

Morpheuksen tarina päättyy yhdeksänteen kirjaan Kindly Ones, joka on koko sarjan paksuin ja varmasti mahdottomin kontekstin ulkopuolella luettava. Gaiman heittää tähän jo ensimmäisen kirjan ensimmäisessä luvussa alkunsa saaneeseen loppunäytökseen kaikki sarjassa vilahtaneet sivuhahmot ja vähän päälle, kaikki satunnaiseltakin tuntunut palaa takaisin kummittelemaan, kun kaikki Unen tekemät ratkaisut, päätökset ja päättämättömyydet palaavat vainoamaan häntä. Tämä on melko puhdasverinen klassinen tragedia, jonka lopputulos on selvä alkumetreiltä, mutta miten sinne päädytään ja kuinka monen mutkan kautta – siinä sen hienous. Mainittava on myös melkein koko kirjan kuvittanut Marc Hempel, joka varsinkin tässä kolmosluvussa on rajussa iskussa. Tämä on suosikkini Kindly Onesin kaikkiaan kolmestatoista osasta äärimmilleen jännitetyn tunnelmansa vuoksi. Tässä lohkare on vieritetty huipulle, nyt se alkaa vyöryä alas, kiristynyt jousi laukeaa, painajaiskiintiö täyttyy ja puhkeaa valuen henkilöiden tosimaailman puolelle. Hempelin piirrosjälki muuttuu alati kulmikkaammaksi ja luonnosmaisemmaksi kun tarinan hahmot alkavat menettää paitsi järkeään, myös kiinnekohtaansa kaikesta tutusta ja turvallisesta. Vaikuttavaa kamaa, mutta niin on koko yhdeksäs kirja. Ei se ehkä ole juonellisesti suosikki-Sandmanini, mutta teknisenä suorituksena niin kuvan kuin kerronnankin puolella ehdottomasti kyllä.

6. Bad Moon Rising (Sandman #34)

Gaimanin itsensä mukaan sarjan viides kirja, A Game of You, on monen lukijan "least favourite". Mikä lie syynä, on tämä minusta parempi kuin esim. juuri pelkkään hyvästien jättöön keskittyvä The Wake. Silti myönnän että muistan olleeni itsekin vähän pettynyt tähän ensilukemalla. Johtuiko sitten vain siitä, että maailmoja ja todellisuuksien tasoja järisyttäneen Season of Mistsin jälkeen tämä muutaman yksittäisen ihmisen ongelmiin keskittyvä kertomus tuntui jotenkin takapakilta, mutta väliäkö sillä, myöhemmin olen huomannut pitäväni A Game of Yousta aina vain enemmän. Tarina sinällään jää etäiseksi, mutta henkilöhahmoja luodessaan Gaiman on ollut terävimmässä terässään sarjan tässä vaiheessa, ja koko pienen New Yorkissa sijaitsevan talon asukaskunta on elävintä elämää parhaimmillaan – sympaattisia outolintuja, onnellisia erakkoja, eksyneitä hämmästelijöitä. Kirjan kuvittaja Shawn McManus on pehmeän realistisella tyylillään onnistunut valinta, mutta suosikkini on silti tämä kuusilukuisen tarinan kolmas luku, joka on poikkeuksellisesti Colleen Doranin piirrosjälkeä, ja jonka valitettavasti melkein onnistuu tuhoamaan aivan hirveän sotkuinen tussaus. Harvinaisena poikkeuksena tämä osa tussattiin uudestaan myöhempiä kovakantisia laitoksia kootessa, kun sekä Gaiman että Doran olivat pettyneitä alkuperäiseen jälkeen, ja uskon sen kyllä – meni itseltäkin ensikokemus vähän ihmetellessä että miksi tämä näyttää niin rujolta. Toisaalta rujo tyyli kyllä on tarinan kanssa samoilla linjoilla. Tämä on leikkisän, hieman humoristisen, surrealistisen ja vinksahtaneen kertomuksen tyly keskikohta, yhtäkkinen viskeraali isku päin lukijan kasvoja. Lihaksi tullut painajainen, eikä lihaa ja verta säästellä. A Game of You on muutenkin melko feminiinisen Sandman-sarjan feminiinisin kirja ja varsinkin tämä luku on juuri se puoli naiseudesta, jota miehet eivät tunnista tai tunnusta – tai eivät halua ainakaan. Siis luulen että on, mistäpä minä sen todella tietäisin, tai mistä Neil Gaiman...