Viime torstaina, viisi päivää sitten, käyskentelin asioilla Helsingin keskustassa. Lunta oli kaikkialla, taashan sitä oli tullut lisää, kuulemma ennätysmäärä tammikuun aikana, vaikka jokunen vuosi sitten oli kyllä lumisempiakin talvia – ehkä tavaraa tuli taivaalta vähän pidemmän ajan kuluessa tuolloin. Fredrikinkatu oli aurattu surkeasti siten, että autokaistan puoleinen metri oli lumivallina, talojen seinustalla tilaa. Minähän olen joka talvi varonut nimenomaan talojen seinustoja; olen nähnyt isojakin jääpaakkuja tulevan pommin tavoin alas. Nyt lämpötila oli plussan puolella ensi kertaa viikkoihin, ja kaikkialla oli loskaa, lumikasoja, oli märkää ja ärsyttävää. Yhden talon kohdalla katua ei ollut edes yritetty aurata: kulkijat olivat tallanneet aivan seinän viereen yhden ihmisen levyisen polun. Mitään puomeja tai muita esteitä ei ollut. Näytti epämiellyttävältä, mutta päätin jatkaa, lumivallin ja parkkeerattujen autojen yli kadun vastapuolelle kömpiminen olisi ollut vielä epämiellyttävämpää. Ensimmäisen askelen tälle auraamattomalle pätkälle katua olin ehtinyt ottaa kun päähän iskettiin moukarilla.
Se mikä minuun osui oli ison tietosanakirjan kokoinen kimpale kirkasta jäätä. Iskeytyi suoraan keskelle. Taju säilyi, shokkitilassa unohdin asian jonka vuoksi olin kaupungilla, kävelin kotiin. Päähän ei sattunut, mutta sitä pakotti. Kuin osumakohtaan olisi joka hetki iskeytynyt jokin yhä uudestaan. Illalla kävin päivystyksessä, todettiin ettei aivotärähdyksen oireita löytynyt. Perjantai meni ihmetellessä, vasemman silmän takaa särki aika tavalla, paineen tuntu päässä kasvoi.
Lauantaiaamuna näkö alkoi sumentua. Menin uudestaan päivystykseen, nyt sikäli viisastuneena, että otin mukaan kirjan: torstaisen kahden tunnin odotushuoneilun jälkeen nyt meni neljä tuntia, mutta tämänkertainen lääkäri pisti pääröntgeniin. Mitään akuutisti näkyvää ei kuvista löytynyt. Johonkin pääkoppa kyllä edelleen reagoi: outoja painontunteita ilmestyy sinne tänne, enimmäkseen olen nukkunut. Uskomaton väsymys vaivaa – ehkä olen yhä jonkinlaisessa jälkishokissa.
Jos joutuu onnettomuuteen, voiko sanoa olleensa onnekas jos selviää hengissä? Melkein joka talvihan joku vammautuu tai kuolee juuri näin. Jos olisin mystisyyteen taipuvainen, pitäisin tätä universumin merkkinä. Minulle on annettu tilaisuus, olen saanut jatkoajan, tämä oli merkki. Jotain sellaista. En oikein osaa puhdasta sattumaa ottaa siten. Mutta irrallisuuden tunne on jäänyt. Ikään kuin olisin koko ajan poissa – eilisen vietin hyvässä seurassa, muuten olen katsonut katosta itseäni katsomassa itseäni peilistä, jonka kuvassa näen itseni näkemässä unta, heräämässä siihen tunteeseen että joka sekunti jokin kova ja terävä lyö.
Maailman hälinä rasittaa nyt aiempaakin enemmän. En ole torstain jälkeen kestänyt uutisia, en sosiaalista mediaa, en väkijoukkoja. Olen vain, kuori.
2 kommenttia:
Auraus on mitä sattuu, junat eivät kulje ja ihmisiä kuolee kaduille; on minusta järjetöntä miten huonosti Suomessa lumisiin talviin on varauduttu. Jonkin sortin ilmastodenialismia vissiin sekin. Ollaan niin kuin näitä hankaluuksia ei olisikaan, jos ne vaikka siten lakkaisivat olemasta.
Juuri näin, enkä tiedä onko kuvitelmaa vai ei, mutta tuntuu että vuosi vuodelta tämä hoituu huonommin.
Lähetä kommentti